Ehtoolehdon tuho

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Teos 2015, 289s.

Ehtoolehdon tuhoa säästelin hellepäivän lukemiseksi, mutta koska helteitä ei ole vieläkään luvassa (ja koska tähän kirjaston kirjaan on vielä jono varauksia) päätin seikkailla hetken Siirin ja Irman seurassa.

Ehtoolehto-trilogian viimeinen osa on mainio. Lindgrenillä on sana hallussa ja kerronta viuhtoo ihanan omintakeisella tyylillään niin, ettei kirjaa tahdo malttaa laskea käsistään. Lähestyvään kuolemaansa lähes hilpeästi suhtautuvat vanhukset ovat sellaisia persoonallisuuksia, ettei heidän seurassaan pääse pitkästymään.

Ehtoolehdon putkiremontti on saatu päätökseen, mutta palvelutalossa on tehty ihan muutama muukin muutos. Henkilökunta on korvattu uutuuttaan säkenöivällä teknologialla, älykkäällä automatiikalla, joka muistuttaa niin lääkkeistä kuin jääkaapissa vanhentuvasta ruoastakin. Ehtoolehdosta on tehty uudenlaisen vanhustenhoidon pilottihanke. Robotit siivoavat ja avustavat päivittäisissä askareissa muutenkin ja onpa Ehtoolehtoon saatu myös virtuaalinen kuntosalikin. Älyseinillä voi pelata bingoa tai tennistä, olla yhteydessä sukulaisiin (jos osaa) ja seurata monenlaista tilastotietoa itsestään. Ruokalan keittiö henkilöstöineen on korvattu ruoka-automaatilla, joka tulostaa epämääräisestä ravintomössöstä erivärisiä ja -muotoisia kokkareita suoraan lautaselle. Uskonto on läsnä, halusi asukas sitä tai ei, sillä puhuvat älyseinät jakelevat Raamatun jakeita joka tilanteeseen. Hengenravintoa tarjoaa myös Herätys tänään -liikkeen vapaaehtoistyöntekijät, jotka mielellään ja aggressiivisesti ottavat vastaan rahalahjoituksia.

Ensimmäisillä sivuilla suhtauduin Lindgrenin luomaan visioon täysautomatisoidusta palvelutalosta nihkeästi: miksi ihmeessä piti tehdä tällainen superloikka hamaan tulevaisuuteen? Mutta myönnettävähän se on, että ei tässä paljoa liioitella. Vanhukset joutuvat jo nykyisellään pärjäämään liian paljon omillaan, kun henkilöstöä on asiakasmäärään nähden aivan liian vähän. Palvelumaksuja osataan kyllä korottaa, mutta inhimillisyys on ollut kaukana jo vuosia. Ehtoolehdon entinen projektipäällikkö Jerry Siilinpää puhuu juuri sellaista nykyajan konsulttikieltä, jossa keskitytään mukanäppäriin sanoihin ja kömpelöihin sanontoihin, eikä sisällöstä ota selkoa puhuja itsekään.

Juonikuvio Ehtoolehdon tuhossa on hauskasti sekava ja sinne tänne poukkoileva, aivan kuten aiemmissakin osissa. Irma ja Siiri ovat hahmoina hykerryttäviä. Molemmilla on omat tapansa, joista ei enää 97-vuotiaana tarvitse poiketa, vaikka joku muu käyttäytyminen ehkä olisikin soveliaampaa.

Ehtoolehto-trilogia on hauska ja viihdyttävä. Silti jokainen näistä kirjoista herättelee ajattelemaan vanhustenhoitoa vakavastikin. Nykytilanne on kehno, eikä tulevaisuus näytä sen valoisammalta. Kaikessa ei pitäisi tavoitella mahdollisimman suuria voittoja ja äärimmäistä tehokkuutta.