torstai 16. toukokuuta 2013

Suljettu maa

Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa
(Nothing to envy - ordinary lives in North Korea, 2009)
Atena 2011, 422s.
Suom. Antti Immonen

Suljettua maata on suositeltu minulle monelta taholta. Petyin hiukan viime syksynä ilmestyneeseen Leiri 14:ään ja jostakin omituisesta syytä pelkäsin, että tämäkin olisi pettymys. Aloitinkin Suljetun maan lukemisen jo hyvän aikaa sitten, pidin siitä, mutta sitten muut kirjat kiilasivat edelle. Vasta kun huomasin, että kirjan eräpäivä lähestyy ja siitä oli tehty varauksia, pistin töpinäksi ja aloitin lukemisen uudestaan.

Harva kohdalleni osunut tietokirja on pitänyt samalla tavalla otteessaan kuin tämä. Demick on kirjaansa varten haastatellut useita Pohjois-Koreasta loikanneita ihmisiä ja kertoo tässä kuuden haastatellun tarinan niin soljuvasti, että paikoin luulee lukevansa romaania. Demick ei ole tyytynyt referoimaan haastattelujen sisältöä, vaan hän on nähnyt vaivaa luodakseen eheät, helposti lähestyttävät kertomukset. Demick on myös pyrkinyt tarkistamaan kertomukset mahdollisimman tarkasti useista lähteistä, joten pelkkiin kuulopuheisiin ei tarvitse luottaa.

Pohjois-Korean karuus ja eristyneisyys on toki jossain määrin tuttua entuudestaan. Guy Delislen Pjongjang oli minulle silmiä avaava lukukokemus ja koska se oli tuoreessa muistissa, pystyikin turistin ja paikallisen asukkaan kokemuksia vertaamaan jonkin verran. Mutta vaikka kehnoista elinoloista oli tietoinen, silti loikkareiden kertomukset järkyttivät. Nälänhädän hirveys ja kaikkinainen kohtuuttomuus, epäinhimillisyys ja ihmisten selviytymiskeinot olivat äärimmäisen ahdistavaa luettavaa. Huomasin jopa ajattelevani, että samaan aikaan, kun Pohjois-Korean nälänhätä on ollut suurimmillaan, minä olen elellyt rauhassa iloisinta nuoruuttani. Ja seuraavassa hetkessä tajusin, että onhan sitä nälänhätää kyllä parhaillaankin Afrikassa, eivätkä elinolot monissa muissakaan paikoissa häävit ole. Silti nälkään kuolevista lapsista lukeminen tuntui tavallista kauheammalta.

Vaikka kirjassa on paljon hätkähdyttäviä kohtia, en kokenut Demickin mässäilevän kauheuksilla. Ihmisten lojaalisuus johtajaansa/johtajiaan kohtaan on hämmästyttävää, mutta toisaalta lojaaliutta on pakko ainakin teeskennellä säästyäkseen vankileireiltä tai muilta rangaistuksilta. Kirjassa ei jääkään epäselväksi loikkareiden syyt lähteä Pohjois-Koreasta, mutta lukijalle ei jää epäselväksi sekään, ettei lähteminen silti helppoa ole. Maahan jäävien sukulaisten - etenkin omien lasten - puolesta joutuu olemaan peloissaan pitkään. Pidin siitä, ettei Demick lopeta loikkareiden tarinoita onnistuneeseen pakoon, vaan kertoo myös heidän sopeutumisestaan Etelä-Koreaan. Myös pohdinnat Koreoiden mahdollisesta yhdistymisestä ja sen aiheuttamista kustannuksista ovat mielenkiintoisia - ja omalla tavalla järkyttäviä nekin.

Suljettu maa oli paljon parempi kuin odotin. Hyvin kirjoitettu tietokirja täynnä asiaa.

5 kommenttia:

  1. Olen aloitellut Leiri 14, joka on ollut mielenkiintoinen, mutta kirja on jäänyt todella pitkäksi aikaa ajelehtimaan yöpöydälleni. Kirja oli vain niin silmittömän brutaali, että voin fyysisesti pahoin.

    Tämäkin löytyy hyllystä.

    VastaaPoista
  2. Joskus sitä tietää lukevansa faktaa, mutta ei vain pysty uskomaan todeksi.

    VastaaPoista
  3. P-Korea on aiheena jo itsessään niin kiinnostava, ettei tiedä, pitäisikö olla itsestään huolissaan, kun tietää, että mässäilyksi menee ja silti kiinnostaa.

    VastaaPoista
  4. IPadini toimii juuri niin kauan kuin haluaa, mutta siis piti vielä sanoa, että kiitos tästä. Luulen palaavani asiaan ehkä joskus.

    VastaaPoista
  5. Anni, Leiri 14 oli todella erilainen tähän verrattuna. Tässä kun kertojat ovat jo enimmäkseen sinut menneisyytensä kanssa, toisin kuin Leiri 14:n kertoja. Minusta Suljettu maa oli tästä syystä jopa raskaampi - joskin paljon paremmin kirjoitettu.

    Taika, totta puhut. Ainakaan sitä ei haluaisi uskoa lukevansa faktaa... :/

    Minna, mun padi tekee tuota samaa! Vaikka Suljettu maa on rankka ja raakakin, en kokenut tätä mässäileväksi. Ainakin uskoisin, että joku muu olisi voinut niillä kammottavuuksilla märehtiä paljon, paljon enemmänkin.

    VastaaPoista