More Fool Me

Stephen Fry: More Fool Me

Penguin Books 2014, 9h 49min.

Kävelylenkeillä minulle on seuraa pidellyt Stephen Fry tämän kolmannen omaelämäkerrallisen teoksensa verran. Osasin muiden kokemusten perusteella asennoitua ajoittaiseen puuduttavuuteen ja pitkään päiväkirjaosioon, joten kirja ei tuottanut pettymystä. Tosin tämä on muistelmista selkeästi se vähiten hyvä, mutta kuuntelemisen arvoinen kuitenkin.

More Fool Me kertoo Fryn elämästä 1980 -1990 -lukujen vaihteessa. Fry teki tuollon ahkerasti töitä mm. Kyllä Jeeves hoitaa ja A Bit of Laurie and Fry -sarjojen parissa, kirjoitti Virtahepoa ja esiintyi ahkerasti siellä, täällä ja tuolla. Vapaa-ajalla vauhti ei ollut sen hitaampi, vaan Fryn kalenteri oli hyvin täynnä erilaisia illallisia, ensi-iltoja ja muita illanistujaisia. Ja jos kalenteri olikin välillä tyhjempi, illat kuluivat rattoisasti vaikkapa snookeria pelaten ja kokaiinia nuuskutellen. Kokaiinia tosin kului myös työpäivinä ja -iltoina. More Fool Me voisikin olla alaotsikoltaan "Kokaiinivuodet". Fry ei missään vaiheessa kannusta ketään kokeilemaan kokaiinia, päin vastoin, mutta kertoo kyllä rehellisesti sen kuinka hämmästyttävän kauan kesti, ennen kuin kokaiini alkoi haitata hänen työtään ja arkeaan.

Äänikirja on siitä hankala formaatti, että jälkikäteen on vaikea kerrata kuulemaansa. Fry kertoo runsaasti mielenkiintoisia ja useimmiten hauskoja anekdootteja kanssaihmisistään, useimmiten kuuluisista sellaisista. Eniten pidin tapauksesta, jolloin prinssi Charles otti vastaan teekutsun ja ilmaantui silloisen vaimonsa prinsessa Dianan kanssa Fryn maaseutuasunnolle.

Moni on muun muassa Goodreadsin arvioissa moittinut More Fool Me:tä name droppingista. (Mitä ihmettä se on suomeksi? Nimien latelemista? Tuttavuuksilla kehuskelua?) Kieltämättä kuuluisia nimiä vilisee vähän liiankin kanssa ja lukuisat alaviitteet useimpien julkkisten aseman selvittämiseksi tuntuivat vain korostavan asiaa. Mutta no, lienee ihan ymmärrettävääkin, että Fry on ollut ja on edelleen paljon tekemisissä julkisuuden henkilöiden kanssa, joten moista on melko vaikea välttää.

Stephen Fry on lukenut kirjansa äänikirjaversion itse, mikä on luonnollisesti iso plussa. Rakastan Fryn rauhallista ääntä ja selkeää artikulointia. Kertojana hän ei ole mitenkään suoraviivainen tai edes kovin selkeä, mutta jotenkin hän onnistuu pitämään homman kasassa. Välillä tosin ehdin sitäkin epäillä, sillä kaksi ensimmäistä lenkkiä ja osa kolmannestakin kului siihen, kun Fry yritti keksiä parhaan tavan kerrata aiempien osien tapahtumia tylsistyttämättä vanhoja lukijoita.

Havainnollistan Fryn rönsyilevää kerrontaa yllä olevalla, taidokkaalla ja hiukan pelkisetetyllä kuvalla. Kaavio (A) kuvastaa perinteistä kronologista kerrontaa. Kaavio (B) taas on yksinkertaistettu versio Stephen Fryn tavasta kuljettaa tarinaa: aluksi hiukan muistelua ja sitten enemmän tai vähemmän tajunnanvirtaa sinne tänne, pompahduksia ajassa eteen ja taakse, alaviitteitä, anekdootteja ja muuta sellaista. Tämä voisi olla sekavaa, ellei Fry olisi kertojana niin hyvä.

More Fool Me ei ollut pettymys, sillä odotin jotain paljon pitkäveteisempää. Oli mielenkiintoista kuulla Virtahevon syntyvaiheista, vaikka melkoisia juonipaljastuksia kirjaa lukemattomille päiväkirjamerkinnät tekivätkin.