Lyhyesti

Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton
Penguin Books 2016, 4h 12min
Lukija: Kimberly Farr

Klikkasin Elizabeth Stroutin My Name is Lucy Bartonin kuunneltavakseni Storytelistä siksi, että tämä kansi näytti minusta syystä tai toisesta kiehtovalta.

Lucy Barton makaa sairaalassa huonossa kunnossa. Yhtäkkiä hänen huoneeseensa ilmestyy äiti, jota Lucy ei ole nähnyt vuosiin. Vähitellen Lucy kertaa mielessään etenkin lapsuuttaan, joka ei ollut helppo, sekä syitä siihen, miksi hän ei ole ollut missään tekemisissä perheensä kanssa enää aikoihin.

Tämä kirja oli yllättävän lyhyt. Olisin mielelläni kuullut enemmänkin Lucyn lapsuudesta ja myöhemmästäkin elämästä, sillä tämä himpun verran päälle neljä tuntia tuntui vain pinnan raapaisulta. Tarina on kuitenkin kiehtova ja se jätti jälkeensä sellaisen tunteen, että tähän haluan palata vielä uudestaan.

Lalli, surma järven jäällä
Kuvitus: Venla Poskela
Käsikirjoitus: Jukka Rantala
Lasten Keskus 2017, 38s.

Lallin tarinasta muistan kuulleeni kaksi versiota, jotka kerrataan tässä Venla Poskelan piirtämässä ja Jukka Rantalan käsikirjoittamassa sarjakuvassa. Kolme koululaista jutustelee keskenään Lallista ja pohtii syitä sille, miksi tarinasta kerrotaan kahta erilaista versiota. Nykypäivään sijoittuvat osuudet ovat värillisiä ja Lallista kertovat mustavalkoisia, mikä toimii oikein hyvin.

Kirjan takakannessa sanotaan, että tämä sarjakuva "johdattaa lukijan pohtimaan historiatiedon alkuperää ja tulkinnallisuutta" ja mielestäni albumi tekee sen onnistuneesti. En muuten muista aikaisemmin kuulleeni mitään Lallin myöhemmistä vaiheista, joten tämä ohuen ohut sarjakuva onnistui myös opettamaan jotakin uutta.

Piirrosjälki on vähän hailakkaa, mutta ilmeikästä ja persoonallista.

Evan Dahm: Riisipoika - Ensimmäinen kirja
(Rice Boy: The First Book, 2006)
Taikapaja 2007, 92s.
Suom. Mikael Hed

Riisipojan ensimmäisen (ja ilmeisesti ainoan suomennetun) osan lainasin kirjastosta jo aikaa sitten, koska kansi näytti sympaattiselta. Itse tarina ei nyt sitten oikein innostanut, enkä muista enää edes muiden hahmojen nimiä. Tässä oli kyse jostain vanhasta ennustuksesta ja sen kenties lähitulevaisuudessa tapahtuvasta toteutumisesta.

Piirrostyyli on sinänsä sievää, mutta hahmoista puuttuu joustavuus ja ilmeet. Jotenkin kankeaa, oudosti rumaa ja söpöä yhtä aikaan ja väritkin hyppivät silmille.

Giant Days volume 6
Käsikirjoitus: John Allison
Kuvitus: Max Sarin
Boom! Box 2017

Onneksi pääsin lukemaan mieluistakin sarjakuvaa. Giant Days sarjan kuudes kokoelma-albumi on vallan mainio. Daisy, Susan ja Esther opiskelevat toista vuottaan yliopistossa, mutta opiskelusta ei näillä sivuilla juurikaan puhuta. Tyttöjen asuntoon murtaudutaan ja he päättävät yrittää itse hankkia varastetun omaisuutensa takaisin. Susan sairastaa ihan hirvittävän flunssan ja hänen isänsä saapuu hoivaamaan lastaan.

Tykkäsin taas ihan hirveästi koko albumista. Luin kerralla loppuun ja harmittelin vain sitä että Ediä ja McGrawta näkyi aivan liian vähän.

Tuija Takala: Onnen asioita
Avain  2017, 91s.

Luen runoja aivan liian harvoin, mutta onneksi sentään edes joskus. Tuija Takalan Onnen asioita on selkokielinen runokirja, joka ilahdutti ja kosketti suuresti.

Liikutuin lukiessani tätä seuraavaa runoa, joka voisi hyvin kertoa omasta isästä. (Paitsi että isän kainalossa katsottiin telkkaria, ei niinkään luettu satuja.)

Muistan illat isän kainalossa.
Isällä oli kirja kädessä.
Sen sanat saattoivat satuun.

Ei mikään eikä kukaan vie muistoa,
jossa on turvassa.

Kirjan loppupuolella on matkarunoja. Sieltä tunnistin monia ajatuksia, vaikka en itse matkustelekaan. Silti olen monesti pohtinut samoja asioita kuin Takala runossaan: sokeutuuko oman elinympäristön kauniille asioille, kun ne näkee joka päivä?

Minä tulen kaukaa
ja näen lähelle.
Katson jokaisen kiven muurista.
Katson jokaisen pylvään palatsista.
Katson jokaisen kulman kadusta.

Jos kuljen täällä joka päivä,
kävelenkö vain ohi?
Huomaanko ihmeelliset asiat, 
jos ne ovat vieressä joka päivä?

The One Plus One

Jojo Moyes: The One Plus One
Penguin Books 2015, 12h 19min.
Lukijat: Elizabeth Bower, Ben Elliot, Nicola Stanton & Steven France

The One Plus One on neljäs lukemani/kuuntelemani Jojo Moyesin kirja. Toisin kuin Kerro minulle jotain hyvää tai Jos olisit tässä, The One Plus One on hyvinkin perinteinen hömppäkirja ilman mitään isompia teemoja.

Jess Thomas on kahta työtä tekevä kahden lapsen äiti, jonka masentunut mies on muuttanut äitinsä luo kaksi vuotta sitten. Rahallisesti Jess on jatkuvasti tiukilla, mutta hän tekee parhaansa. Jessin poikapuoli, Nick, pukeutuu vähän massasta poikkeavasti ja käyttää maskaraa, minkä vuoksi hän on jatkuvasti paikallisten kovisten riepoteltavana. Tanzie-tytär taas on matemaattisesti hyvin lahjakas ja opettajat suosittelevatkin hänelle kallista yksityiskoulua, joka voisi tarjota hänelle laadukkaampaa ja monipuolisempaa opetusta.

Ed Nichols taas on hyvin menestyvä mies, joka on onnistunut sotkemaan asiansa pahasti. Lyhyessä ajassa hänen elämänsä menee täysin uusiksi, eikä lainkaan toivotulla tavalla.

Muutaman sattuman summana Jess, Ed, Tanzie, Nick ja Thomasin perheen koira, päätyvät ajamaan usean päivän matkan Skotlantiin (Tanzien pahoinvointitaipumuksen vuoksi on ajettava hitaasti), ja totta kai tarina taipuu romanttiseen suuntaan.

Kuuntelin tämän äänikirjana cd-levyiltä. Overdriveen tottuneena on kyllä todettava, että cd:t ovat vaivalloisia kuunneltavia. Cd:tä ei voi pysäyttää mihin tahansa kohtaan, ainakaan jos toivoo löytävänsä kohdan helposti myöhemmin. Välillä tuntuikin, että keskityin enemmän kyttäämään seuraavaa kappaleen vaihdosta, kuin itse tarinaa. Lisäksi ainakin tässä äänikirjassa useimmissa kappaleenvaihdoskohdissa (siis niissä kohdissa kun cd-soittimen näyttöön tuli uusi numero) levy jotenkin oudosti hyppäsi parin sanan yli. Onneksi minulla oli käytössäni myös kirjaversio, josta saatoin tarkistaa mitä jäi kuulematta.

Mitä itse tarinaan tulee, niin ihan oli leppoinen. Jonkin verran oli ennalta-arvattavuutta, mutta ei vaivaksi asti. Hahmot olivat mukavan monipuolisia ja tykkäsin siitä, kuinka jokaiselle päähenkilölle oli oma lukijansa, vaikka kerronta ei minä-muotoista ollutkaan.

Yksi asia minua kyllä häiritsi. Kirjassa on kohtaus, jossa Tanzie joutuu Nickin kiusaajien ahdistelemaksi. Hän kirkuu hädissään ja perheen koira syöksyy aidan läpi paikalle, mutta jää auton alle. Kun Tanzien huudon hälyttämät Jess ja Nick ehtivät ulos talosta, he menevät suoraan koiran luo. Samoin tekevät paikalle tulevat naapurit. Lapsi oli juuri vaarassa joutua ties millaisen käsittelyn kohteeksi, mutta kukaan ei välitä siitä, koska koira jäi auton alle?

No mutta. Epäolennaisuudet sikseen, The One Plus One tarjosi miellyttävää viihdykettä käsityön ohelle. En ollut muuten edes tajunnut, kuinka paljon Jojo Moyes on jo kirjoittanut. Näitähän riittää luettavaksi/kuunneltavaksi vielä pitkäksi aikaa, jos vain jostain osuu kohdalle.

Hate Mail

Mr Bingo: Hate Mail
Penguin Books 2012, 208s.

Hate Mail löytyi kirpputorilta eurolla. En ollut kirjasta koskaan aiemmin kuullut, mutta kansikuva houkutteli tutkimaan pientä kirjasta vähän lähemmin.

Jo nopealla plarauksella kävi ilmi kirjan idea: harmittomilta (vaikkakin vähän kulahtaneilta) näyttävien matkailupostikorttien iloiset terveiset on korvattu loukkaavilla törkyviesteillä. Mr Bingo kertoo kirjan alkusanoissa, kuinka idea vihapostista syntyi luonnollisesti humalassa. Hän pisti pystyyn palvelun, josta sai tilata vihapostikortin 10 punnan hintaan, mutta suursuosio yllätti täysin ja palvelu piti sulkea jo kuuden päivän jälkeen, kun tilauksia tuli liikaa.

Tähän kirjaan tekijä on koonnut lähettämistään korteista sata suosikkiaan.

Hate Mail tarjosi mielestäni vallan mainiosti viihdykettä koko euron edestä. Ensinnäkin kontrasti korttien viattomien kuvien ja Mr Bingon röyhkeiden viestien välillä on niin huima, että jo se huvitti. Itse viesteissä on paitsi alatyylisiä haistatteluita, myös vähän lakonisia pettymyksen ilmauksia.

"Dear Stephen, You disappoint me on every level."

"Dear Gavin, If you were a supermarket, you'd be a Lidl."

"Dear Miranda, I used to like you."

Eikä Mr Bingo ole tyytynyt vain kirjoittamaan törkeyksiään, vaan kaikkien korttien kohdalla on nähty enemmän vaivaa. Joko teksti on tyylitelty näyttäväksi tai sen seuraksi on taiteiltu viestiä selventävä kuva tai muuta grafiikkaa.

Tämä kirja oli vallan mainio löytö, jota tulen varmasti selailemaan vielä monesti. Olen aina ollut sitä mieltä, että britit osaavat kiroilla, manata ja haukkua toisia erikoisen monipuolisesti ja Hate Mail vain vahvisti tätä mielikuvaa.

Syliinvaellus Intiaan & Gandhi

Hanna Koljonen: Syliinvaellus Intiaan

Asema 2011, 70s.

Kazuki Ebine: Gandhi, A Manga Biography

Penguin Books 2011, 192s.

Sattumalta olin lainannut kirjastosta kaksi melko hyvin yhteen sopivaa sarjakuvaa: Syliinvaellus Intiaan ja Gandhi.

Hanna Koljosen Syliinvaellus Intiaan on omaelämäkerrallinen valaistumisesta ja matkasta Intiaan. Koljonen oli yksi niistä noin 8000 ihmisestä, joita äiti Amma halasi Helsingin Kaapelitehtaalla vuonna 2005. Se halaus oli Koljoselle käänteentekevä kokemus. Tässä sarjakuvassa hän kuvaa matkaansa Amman synnyinpaikalle, Amritapuriin, missä hän kokee olevansa kotonaan..

Koljonen kertoo henkisestä kasvustaan itseironisesti ja avoimesti. Värikkäät kuvat ovat eloisia ja tunnelmallisia. Tykkäsin Syliinvaelluksesta, vaikka kovin pintapuoliseksi tämä minusta jäi. Olisin hyvin mielelläni lukenut enemmän, etenkin elämästä Intiasta paluun jälkeen.


Kazuki Ebinen Manga-elämäkerta Gandhi oli ihan mukavasti toteutettu ja sopivasti Gandhin elämäntarinan kiteyttävä teos. Gandhin karismaattisuus ei ehkä pääse oikeuksiinsa manga-tyylisessä kuvituksessa, jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän siloposkisia ja kaunispiirteisiä (ja jossa jostain syystä hikoillaan käsittämättömän paljon). En oikeasti tiennyt Gandhista juuri mitään, joten minulle tämä sarjakuva tarjosi paljon uutta tietoa. Gandhi ei vaikuttanut vain nykyaikaisen Intian syntyyn, vaan hän oli merkittävässä asemassa myös Etelä-Afrikassa intialaisten oikeuksien puolustajana. Gandhin väkivallaton vastarinta ei ollut pelkkää puhetta, vaan hän toteutti sitä itse järkähtämättä.


Sekä Syliinvaellus Intiaan että Gandhi olivat mielenkiintoisia luettavia. Kummastakaan ei kuitenkaan tunnu olevan mitään erityistä sanottavaa. Gandhista lukisin mielelläni ihan oikeankin elämäkerran.

More Fool Me

Stephen Fry: More Fool Me

Penguin Books 2014, 9h 49min.

Kävelylenkeillä minulle on seuraa pidellyt Stephen Fry tämän kolmannen omaelämäkerrallisen teoksensa verran. Osasin muiden kokemusten perusteella asennoitua ajoittaiseen puuduttavuuteen ja pitkään päiväkirjaosioon, joten kirja ei tuottanut pettymystä. Tosin tämä on muistelmista selkeästi se vähiten hyvä, mutta kuuntelemisen arvoinen kuitenkin.

More Fool Me kertoo Fryn elämästä 1980 -1990 -lukujen vaihteessa. Fry teki tuollon ahkerasti töitä mm. Kyllä Jeeves hoitaa ja A Bit of Laurie and Fry -sarjojen parissa, kirjoitti Virtahepoa ja esiintyi ahkerasti siellä, täällä ja tuolla. Vapaa-ajalla vauhti ei ollut sen hitaampi, vaan Fryn kalenteri oli hyvin täynnä erilaisia illallisia, ensi-iltoja ja muita illanistujaisia. Ja jos kalenteri olikin välillä tyhjempi, illat kuluivat rattoisasti vaikkapa snookeria pelaten ja kokaiinia nuuskutellen. Kokaiinia tosin kului myös työpäivinä ja -iltoina. More Fool Me voisikin olla alaotsikoltaan "Kokaiinivuodet". Fry ei missään vaiheessa kannusta ketään kokeilemaan kokaiinia, päin vastoin, mutta kertoo kyllä rehellisesti sen kuinka hämmästyttävän kauan kesti, ennen kuin kokaiini alkoi haitata hänen työtään ja arkeaan.

Äänikirja on siitä hankala formaatti, että jälkikäteen on vaikea kerrata kuulemaansa. Fry kertoo runsaasti mielenkiintoisia ja useimmiten hauskoja anekdootteja kanssaihmisistään, useimmiten kuuluisista sellaisista. Eniten pidin tapauksesta, jolloin prinssi Charles otti vastaan teekutsun ja ilmaantui silloisen vaimonsa prinsessa Dianan kanssa Fryn maaseutuasunnolle.

Moni on muun muassa Goodreadsin arvioissa moittinut More Fool Me:tä name droppingista. (Mitä ihmettä se on suomeksi? Nimien latelemista? Tuttavuuksilla kehuskelua?) Kieltämättä kuuluisia nimiä vilisee vähän liiankin kanssa ja lukuisat alaviitteet useimpien julkkisten aseman selvittämiseksi tuntuivat vain korostavan asiaa. Mutta no, lienee ihan ymmärrettävääkin, että Fry on ollut ja on edelleen paljon tekemisissä julkisuuden henkilöiden kanssa, joten moista on melko vaikea välttää.

Stephen Fry on lukenut kirjansa äänikirjaversion itse, mikä on luonnollisesti iso plussa. Rakastan Fryn rauhallista ääntä ja selkeää artikulointia. Kertojana hän ei ole mitenkään suoraviivainen tai edes kovin selkeä, mutta jotenkin hän onnistuu pitämään homman kasassa. Välillä tosin ehdin sitäkin epäillä, sillä kaksi ensimmäistä lenkkiä ja osa kolmannestakin kului siihen, kun Fry yritti keksiä parhaan tavan kerrata aiempien osien tapahtumia tylsistyttämättä vanhoja lukijoita.

Havainnollistan Fryn rönsyilevää kerrontaa yllä olevalla, taidokkaalla ja hiukan pelkisetetyllä kuvalla. Kaavio (A) kuvastaa perinteistä kronologista kerrontaa. Kaavio (B) taas on yksinkertaistettu versio Stephen Fryn tavasta kuljettaa tarinaa: aluksi hiukan muistelua ja sitten enemmän tai vähemmän tajunnanvirtaa sinne tänne, pompahduksia ajassa eteen ja taakse, alaviitteitä, anekdootteja ja muuta sellaista. Tämä voisi olla sekavaa, ellei Fry olisi kertojana niin hyvä.

More Fool Me ei ollut pettymys, sillä odotin jotain paljon pitkäveteisempää. Oli mielenkiintoista kuulla Virtahevon syntyvaiheista, vaikka melkoisia juonipaljastuksia kirjaa lukemattomille päiväkirjamerkinnät tekivätkin.

The Fry Chronicles

Stephen Fry: The Fry Chronicles

Penguin Books 2011, 425s.

Kaksi vuotta sitten virkkasin ystävälle syntymäpäivälahjaksi vilttiä ja kuuntelin Stephen Fryn Moab Is My Washpotia. Tänä syksynä virkkuukoukutuin jälleen isohkoon käsityöprojektiin ja vaikka nykyisin osaan virkatessa jo vähän lukeakin, äänikirja on ehdottomasti parempaa seuraa siihen hommaan. Tuntui ihanalta tajuta, että viimeinkin on loistava tilaisuus kuunnella Fryn elämäkerran toinen osa, The Fry Chronicles.

The Fry Chronicles kattaa vuodet 1977-1987 Stephen Fryn elämästä. Fry kuvaa lavealle kerronnalleen tyypillisesti opiskeluvuosistaan, tulevaisuudensuunnitelmistaan ja siitä, kuinka hän kuin epähuomiossa ajautui teatterin pariin ja tulikin aloittaneeksi uran näyttelijä-käsikirjoittajana. Toisin kuin lapsuutta ja vaikeita teinivuosia kuvaavassa Moabissa, tässä kirjassa Fryn elämä on - päällisin puolin - yhtä nousukiitoa. Ura käynnistyy kuin itsestään ja töitä riittää siinä määrin, ettei raha-asioista tarvitse huolehtia. Vaikka rakkauselämä hiipuu lopulta täysin kahdeksitoista vuodeksi, työura upeine työtovereineen tuntuu pitkälti riittävän täyttämään Fryn tarpeet.

Tosiaan, tässä kirjassa vilisee tuttuja nimiä: Emma Thompson, Hugh Laurie, Ben Elton, Rowan Atkinson, Douglas Adams jne. Hugh Lauriesta Fry kirjoittaakin äärimmäisen lämpimästi ja avoimesti ihaillen:

"It is a matter of extreme good fortune that, handsome as Hugh is, prodigiously gifted as he is, funny and charming and clever as he is, I have never felt an erotic stirring for him. How catastrophic, how painfully embarrassing that would have been, how disastrous for my happiness, his comfort and any future we might have had together as comedy collaborators. Instead our instate regard and liking for each other developed into a deep, rich and perfect mutual love that the past thirty years has only strengthened. The best and wisest man I have ever known, as Watson writes of Holmes. I shall stop before I get all teary and stupid."

Kolmas osa Fryn elämäkertojen sarjassa, More Fool Me, on jo ilmestynyt. Senkin haluan lukea tai kuunnella, vaikka kokaiiniaddiktiosta kertova kirja ei lähtökohtaisesti mitenkään nautinnolliselta kuulostakaan.

En ole normaalisti mikään fanikirjeiden kirjoittaja, mutta Stephen Frylle tuli sellainenkin lähetettyä.

Kummitusjuttu

Susan Hill: The Woman in Black - A Ghost Story

Penguin Books 1984, 139s.

Tämän kirjan lukemisesta minun on kiittäminen P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saraa. Laadukkaita, perinteisiä kummitusjuttuja tulee vastaan harvoin, enkä kyllä näin rumaa kirjaa olisi summassa tullut lainanneeksi. Saran kirja on uudempaa painosta ja paljon houkuttelevamman näköinen kuin tämä vanha kammotus, joka meidän kirjastosta löytyi. Tarina on joka tapauksessa hyvä. Tai kamala, koska minua pelotti monta kertaa. Enemmänkin olisin pelännyt, jos olisin uskaltanut lukea tätä ilman ylimääräisiä taukoja.

Arthur Kipps viettää rauhallista joulua perheensä kanssa. Takkatulen loimussa perheen aikuiset lapset alkavat kertoa kummitustarinoita ja haluaisivat isänsäkin kertovan sellaisen. Arthur kieltäytyy jyrkästi, sillä vuosia sitten hän on nähnyt sellaisia asioita, joita ei haluaisi muistella lainkaan. Menneet vaivaavat kuitenkin mieltä niin paljon, että Arthur päättää kirjoittaa kokemuksensa muistiin jälkipolville.

Ja miten piinaava tarina Arthurilla onkaan kerrottavanaan! On itäisen Englannin rannikolla sijaitseva pieni ja syrjäinen kylä ja vielä syrjäisempi Eel Marsh House, jonne pääsee kulkemaan ainoastaan laskuveden aikaan. Sinne nuori asianajaja Arthur lähetetään suorittamaan työtehtävää. Kyläläiset eivät halua puhua mistään Eel Marsh Houseen liittyvästä, nykyisestä tai menneestä. Syy tähän selviää Arthurille pala palalta.

Juonta en taaskaan halua liikoja selvitellä, sen sijaan kehun kirjan tunnelmaa. Kerronta on vähäeleistä mutta ainakin minä koin tunnelman sitäkin tiiviimmäksi. Parhaimmillaan The Woman in Black pääsisi oikeuksiinsa silloin, kun sen voisi (tai uskaltaisi) lukea yhteen menoon, mieluiten sumuisena iltana. Jossain syrjäisessä paikassa. Yksin.

Kiitos vielä Saralle tästä lukuvinkistä! :)