Ihmeiden tie

John Irving: Ihmeiden tie
(Avenue of Mysteries, 2015)
Tammi 2016, 600s.
Suom. Kristiina Rikman

Joskus luottokirjailijankaan tuotokset eivät vastaa lukijan odotuksia. Rakastan erityisesti Garpin maailmaa, (myös elokuvana), mutta muutkin lukemani Irvingin kirjat ovat olleet vähintään viihdyttäviä. Odotinkin Ihmeiden tietä niin kovasti, että hihkaisin ääneen kun kirjan sain käsiini. Mutta itse lukeminen ei sitten tarjonnutkaan sitä suurta nautintoa, jota odotin.

Ihmeiden tie kulkee kahdessa ajassa. Kirjan nykyajassa seurataan Juan Diego Guerreron pitkää ja sekavaa matkaa Filippiineille lunastamaan nuorukaisena annettua lupausta. Lähinnä unissaan Juan Diego muistelee nuoruuttaan 70-luvun Meksikossa, Oaxacassa, missä hänet tunnettiin parhaiten kaatopaikan lukijana. Kaatopaikalta löytyneiden, osin palaneiden kirjojen avulla Juan Diego on opetellut paitsi lukemaan, myös puhumaan englantia. Pikkusisko Lupe sen sijaan lukee ajatuksia ja puhuu kieltä, jota vain Juan Diego ymmärtää. Heidän äitinsä työskentelee päivisin jesuiittojen ylläpitämän orpokodin siivoojana, öisin ilotyttönä. Muutamien mutkien jälkeen Lupe ja Juan Diego muuttavat kaatopaikalta orpokotiin ja sieltä sirkukseen. Tärkeässä roolissa ovat myös itseään ruoskiva pappiskokelas Edward Bonshaw ja transvestiitti ilotyttö Flora.

Kuulostaa kovin irvingmäiseltä keitokselta, eikö totta?
Ikävä kyllä tämä soppa ei maistu kovin hyvälle. Siinä on turhan paljon aineksia ja vähän pohjaan palaneen katkua.

Etenkin nykyajassa kulkevan kerroksen minä koin tuskastuttavan sekavaksi ja toisteiseksi. Kuinka paljon beetasalpaajia, viagraa ja vain osittain tajuissaan harrastettua seksiä voi yhteen kirjaan oikein mahduttaa? Ihan liikaa! Aikuinen Juan Diego ei herättänyt hippustakaan sympatiaa tai edes neutraalia kiinnostusta.

Harkitsin kirjan keskeyttämistä moneen kertaan. Pari pitempää taukoa sen lukemisessa pidinkin ja luin pari muuta, vetävämpää kirjaa. Noin puolivälin paikkeilla iski joku perisuomalainen jääräpäisyyskohtaus ja päätin, että kyllä tämä on luettava loppuun asti, mahdollisimman nopeasti. En tiedä johtuiko tästä lukutahdin kiristämisestä vai mistä, mutta loppua kohti aloin aidosti viihtyä Ihmeiden tiellä. Vaikka aikuinen Juan Diego pysyi loppuun asti jotenkin vastenmielisenä hahmona, se menneisyyden tarina vei sittenkin mukanaan. Siellä vuosikymmenten takaisessa ajassa Irving tuntui olevan tukevammin omalla maallaan: omalaatuisia henkilöhahmoja pienine (ja suurine) omituisuuksineen, absurdeja tilanteita, odottamattomia tapahtumia ja hippunen vinksahtanutta huumoriakin.

En ole lukenut kaikkia Irvingin kirjoja (viisi tai kuusi on edelleen lukematta), mutta tunnistin Ihmeiden tiestä muutamia aiemmista kirjoista tuttuja juttuja. Irving viittaa useammankin kerran ainakin Oman elämänsä sankariin ja uskoakseni myös Sirkuksen poikaan. Luultavasti tässä oli myös suurempaa symboliikkaa, mutta sellaisesta en jaksanut kiinnostua.

Ihmeiden tie on selkeästi heikoin lukemistani Irvingin kirjoista. Palaan siihen soppa-vertaukseen ja totean, että tästä olisi tullut maukkaampi jos aineksia ei olisi näin paljoa ja keittoaika olisi ollut lyhyempi. Mutta kyllä tämän söi, kun kitkeryyteen ensin tottui.