tiistai 31. toukokuuta 2016

Ihmeiden tie

John Irving: Ihmeiden tie
(Avenue of Mysteries, 2015)
Tammi 2016, 600s.
Suom. Kristiina Rikman

Joskus luottokirjailijankaan tuotokset eivät vastaa lukijan odotuksia. Rakastan erityisesti Garpin maailmaa, (myös elokuvana), mutta muutkin lukemani Irvingin kirjat ovat olleet vähintään viihdyttäviä. Odotinkin Ihmeiden tietä niin kovasti, että hihkaisin ääneen kun kirjan sain käsiini. Mutta itse lukeminen ei sitten tarjonnutkaan sitä suurta nautintoa, jota odotin.

Ihmeiden tie kulkee kahdessa ajassa. Kirjan nykyajassa seurataan Juan Diego Guerreron pitkää ja sekavaa matkaa Filippiineille lunastamaan nuorukaisena annettua lupausta. Lähinnä unissaan Juan Diego muistelee nuoruuttaan 70-luvun Meksikossa, Oaxacassa, missä hänet tunnettiin parhaiten kaatopaikan lukijana. Kaatopaikalta löytyneiden, osin palaneiden kirjojen avulla Juan Diego on opetellut paitsi lukemaan, myös puhumaan englantia. Pikkusisko Lupe sen sijaan lukee ajatuksia ja puhuu kieltä, jota vain Juan Diego ymmärtää. Heidän äitinsä työskentelee päivisin jesuiittojen ylläpitämän orpokodin siivoojana, öisin ilotyttönä. Muutamien mutkien jälkeen Lupe ja Juan Diego muuttavat kaatopaikalta orpokotiin ja sieltä sirkukseen. Tärkeässä roolissa ovat myös itseään ruoskiva pappiskokelas Edward Bonshaw ja transvestiitti ilotyttö Flora.

Kuulostaa kovin irvingmäiseltä keitokselta, eikö totta?
Ikävä kyllä tämä soppa ei maistu kovin hyvälle. Siinä on turhan paljon aineksia ja vähän pohjaan palaneen katkua.

Etenkin nykyajassa kulkevan kerroksen minä koin tuskastuttavan sekavaksi ja toisteiseksi. Kuinka paljon beetasalpaajia, viagraa ja vain osittain tajuissaan harrastettua seksiä voi yhteen kirjaan oikein mahduttaa? Ihan liikaa! Aikuinen Juan Diego ei herättänyt hippustakaan sympatiaa tai edes neutraalia kiinnostusta.

Harkitsin kirjan keskeyttämistä moneen kertaan. Pari pitempää taukoa sen lukemisessa pidinkin ja luin pari muuta, vetävämpää kirjaa. Noin puolivälin paikkeilla iski joku perisuomalainen jääräpäisyyskohtaus ja päätin, että kyllä tämä on luettava loppuun asti, mahdollisimman nopeasti. En tiedä johtuiko tästä lukutahdin kiristämisestä vai mistä, mutta loppua kohti aloin aidosti viihtyä Ihmeiden tiellä. Vaikka aikuinen Juan Diego pysyi loppuun asti jotenkin vastenmielisenä hahmona, se menneisyyden tarina vei sittenkin mukanaan. Siellä vuosikymmenten takaisessa ajassa Irving tuntui olevan tukevammin omalla maallaan: omalaatuisia henkilöhahmoja pienine (ja suurine) omituisuuksineen, absurdeja tilanteita, odottamattomia tapahtumia ja hippunen vinksahtanutta huumoriakin.

En ole lukenut kaikkia Irvingin kirjoja (viisi tai kuusi on edelleen lukematta), mutta tunnistin Ihmeiden tiestä muutamia aiemmista kirjoista tuttuja juttuja. Irving viittaa useammankin kerran ainakin Oman elämänsä sankariin ja uskoakseni myös Sirkuksen poikaan. Luultavasti tässä oli myös suurempaa symboliikkaa, mutta sellaisesta en jaksanut kiinnostua.

Ihmeiden tie on selkeästi heikoin lukemistani Irvingin kirjoista. Palaan siihen soppa-vertaukseen ja totean, että tästä olisi tullut maukkaampi jos aineksia ei olisi näin paljoa ja keittoaika olisi ollut lyhyempi. Mutta kyllä tämän söi, kun kitkeryyteen ensin tottui.

10 kommenttia:

  1. Voi ei, ikävää ettei keitos maistunut :( Olen lukenut vasta parisataa sivua ja tykkään. Menneisyys tosin on paljon kiinnostavampaa kuin pilleireiden täyteinen nykyisyys. Jännittää mihin suuntaan lukukokemukseni vielä menee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jassu, jään mielenkiinnolla odottamaan bloggaustasi!

      Poista
  2. Ajattelin luovuttaa suosiolla, ehkä on muutakin. Olen silmäillyt tekstejä sen verran, että en ole lukemisen intoa tähän kirjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, Kyllä varmasti on muutakin. Minä en ollut lukenut aiempia arvioita juurikaan, joten en osannut varautua tämmöiseen kökköyteen. :/

      Poista
  3. Onpa hyvä soppavertaus kitkeryyksineen kaikkineen. Minullekin tämä on heikointa Irvingiä, vain Neljättä kättä pidän huonompana. Ja huomasin saman kuin sinä, että oli tässä toki hetkensäkin. Irving osaa edelleen kuljettaa tarinaa, mutta ujuttaa mukaan vähän liikaa kaikkea - etenkin viagraa ja beetasalpaajia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Olen tainnut ennenkin sanoa, että en ole varma olenko lukenut Neljättä kättä kokonaan. Muistikuvia on vain kirjan alusta, josta tykkäsin…

      Päällimmäisenä tunteena tästä kirjasta jäi muistoksi vaikeasti selitettävä paha mieli: miksi ihmeessä Irving tällaisen kirjoitti? Toivottavasti Ihmeiden tie on joku epäonninen poikkeus ja seuraava kirja olisi taas perinteisempää laatua.

      Poista
  4. Minä luin tämän alkuvuodesta alkukielisenä hammasta purren, keskeyttäminen oli lähellä moneen otteeseen. En tiedä onko kirja Irvingin huonoin, mutta ainakin tykkäsin siitä vähemmän kuin mistään muusta. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pekka, Ikävä kuulla, että sinäkin petyit. Joskus sitä epäilee kirjan kärsineen käännöksestä, mutta tämän kohdalla oli (harmi kyllä) alusta asti selvää, että "vika" on jo alkuteoksessa. :/

      Poista
  5. Olipa harmi! Aina ei oman suosikinkaan jokin kirja pure, ja pettynyt olo tulee, kun aikaisemman perusteella odotus on suuri.

    Blogissani on sinulle jotain. Ja kohta sähköpostissakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paula, no näinhän se on. Irvingillä on vain jo niin pitkä ura takanaan, että tällaiseen hutiin ei osannut varautua… :/

      Uuuu, kiitos viestistäsi! :)

      Poista