Joulupukki ja minä

Matt Haig: Joulupukki ja minä
(Father Christmas and Me, 2017)
Aula & Co 2018, 309s.
Suom. Sarianna Silvonen
Kuvitus: Chris Mould

Kahtena edellisenä vuonna olen lukenut joulun alla lapsille iltasatuna Matt Haigin Joulupukki-kirjoja. Ensin ihastuimme Poika nimeltä Joulu -kirjaan ja sitten viehätti Tyttö joka pelasti joulun. Olisin halunnut säästää Joulupukki ja minä -kirjan lähemmäksi joulua, mutta lapset eivät moisia vitkutteluja halunneet, vaan tätä piti alkaa lukea heti kun kirjan saimme.

Ja mikäs siinä, onhan joulusuklaatkin ilmestyneet kauppoihin jo hyvän aikaa sitten, luultavasti joulukadut avattu ja radioiden soittolistat vaihtumassa parin joulubiisin mittaisiksi.

Amelia on asettunut Tonttulaaksoon asumaan, saman katon alle Joulupukin ja Mary-muorin kanssa. Sopeutuminen tonttujen joukkoon ei kuitenkaan ole helppoa ihmistytölle. Tonttukoulun aineet ovat hyvin erilaisia kuin ihmisten kouluissa, eikä Amelialla ole luontaisia taipumuksia edes spikkelitanssiin tai lelujen huimaavan nopeaan sarjavalmistukseen. Rekeä hän haluaisi ajaa, mutta kun hän viimein pääsee rekiajelulle, matka päätyy rytinällä. Lisäksi Tonttulaakson rauhaa häiritsee ilkeä Vodol-ukki, jonka uusi sanomalehti tekee Amelian elämästä entistä vaikeampaa. Ja jotain juonittelee myös Pääsiäispupu kaniarmeijoineen.

Lopulta joulu on jälleen vaarassa ja aika uhkaa loppua auttamatta kesken, lopullisesti.

Joulupukki ja minä oli edeltäjiensä kaltainen menestys. Tarina on veikeä ja vetävä, kerronta ilmeikästä ja vaivattomasti soljuvaa. Lukujen pituudet vaihtelevat suuresti, joten lukuhetkien pituudet venähtivät välillä melkoisesti, kun ei maltettu lopettaa lukemista kesken luvun.

Sarja taitaa loppua tähän kolmanteen osaan, ainakaan en löytänyt mistään lupauksia neljännestä kirjasta. Onneksi sarjan voi lukea uudestaan vaikka joka joulu.