Tarhapäivä

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Otava 2012, 447s.

Luin viime joulukuussa Eve Hietamiehen Yösyötön, josta tykkäsin paljon. Postauksen kommenteissa sainkin kuulla tästä jatko-osasta, joka on ilmestynyt ihan äskettäin. Odotin tätä niin innolla, että kun kirjastosta sain saapumisilmoituksen, hain kirjan kotiin saman tien, laitoin kesken olleen kirjan sivuun ja aloitin lukemisen välittömästi.

Paavo Pasanen on jo viisivuotias, puhelias, utelias ja energinen päiväkotilainen. Arjen pyörittäminen käy Antilta jo rutiinilla, onhan hänellä nykyään jo sopiva turvaverkko ympärillään. Enni ja Terttu ovat edelleen tärkeä osa Pasasten elämää. Sitten eräänä perjantaina Tertun päiväkodista soitetaan Antille: Terttua ei ole haettu, eikä Enniä saada kiinni. Antti ja Paavo hakevat Tertun ja siitä alkaa tutustuminen tyttöjen maailmaan.

Tarhapäivä oli melkein niin kiva, kuin olin odottanutkin. Hietamies ei turhia makeile tai siloittele, vaan elämä on juuri niin ihanaa tai kaikki huolet kerralla niskaan kaatavan rankkaa, kuin se oikeastikin voi olla. Nauroin ääneen monet kerrat, sillä tästä kirjasta ei huumoria puutu. Varsinkin Antin ja tämän työkaverin, Peipon, väliset dialogit ovat hauskoja, Peippo kun tuntuu olevan harvinaisen täynnä sellaista miehille ominaista logiikkaa.

Muutama pieni asia häiritsi silti. Miksi bakugan on koko kirjan ajan babukan? Onko se vain kirjoitusvirhe, vai Paavon ja Antin omaa sanastoa? (Meidänkin perheessä Zhu Zhu Petsit on kisuhamstereita, että en minä sillä...) Sitten oli yksi leikkipuistokohtaus, jossa Paavo kiipeää puuhun ja alkaa itkeä, kun oksa osuu naamaan. Antti käy lohduttamassa ja nostaa Paavon maahan ja muutamaa lausetta myöhemmin Paavo tippuu taas puusta. Miten niin taas, kun ei se äsken mitään tippunut!?

Onneksi ärsytyksen aiheet olivat aika pieniä ja enimmäkseen pystyin jättämään ne huomiotta. Tarhapäivän voi lukea myös itsenäisenä kirjana, sillä siinä oli aika hyvin kerrattuna Yösyötön oleellisin sisältö. Minä kuitenkin taisin tykätä Yösyötöstä enemmän, joten suosittelen lukemaan sen ensin.

Tarhapäivän on lukenut myös Susa.

Rautasydän

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän

Helsinki-kirjat 2011, 221s.

Rautasydän on ollut näkyvästi esillä kirjablogeissa elokuusta lähtien. Arvioita tulvi parhaimmillaan useampia saman päivän aikana, joten kirjan nimi ja kansikuva painuivat hyvin mieleen. Anne Leinoselta en ole lukenut aiemmin mitään, Miina Supiselta sekä Liha tottelee kuria, että Apatosauruksen maan. (Ensin mainitusta tykkäsin kovasti, Apatosaurus ei ollut ihan mun juttu.)

Rautasydän on takakannen mukaan "viihdyttävä ja romanttinen romaani rikoksesta, rakkaudesta ja tunteiden sokeudesta." Ja kylläpä kirja oli kaikkea tätä, mutta jotenkin höttöisellä tavalla. Leinonen ja Supinen ovat aiemmin kirjoittaneet yhteistyönä jatkokertomuksen naistenlehteen ja mielestäni Rautasydänkin muistuttaa sellaista. Henkilöhahmot jäivät jotenkin ohuiksi ja tapahtumat ryöppysivät hirveällä vauhdilla. Liikaa kaikkea liian pienessä tilassa minun makuuni.

Tämä kirja herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Enimmäkseen en tykännyt siitä, koska oikeastaan mikään ei tuntunut uskottavalta (pieni, mutta oleellinen seikka: muutaman tuhannen asukkaan paikkakunnalla tuskin on Alkoa, sairaalasta puhumattakaan) ja varsinkin ah, niin komea-Janne oli vastenmielinen lemmenpuheineen, jotka olivat suoraan härskeistä harlekiineista. Mutta. Oli Rautasydämessä silti jotakin imua, koska sitä ei olisi malttanut jättää kesken millään. Tavallaan odotin koko ajan, että mitähän hullua seuraavaksi tapahtuu. Ennakkoon odotin jotakin vieläkin irrottelevampaa, se kun olisi sopinut Supisen tyyliin.

Twisted River

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä 610s. (Last Night in Twisted River, Tammi 2010)
John Irving on yksi niistä kirjailijoista, joiden teoksiin voi tarttua luottavaisin mielin: tämä on hyvä, tästä nautin. Irving on loistava tarinankertoja, joka osaa koukuttaa lukijan jo muutamalla virkkeellä.

Viimeinen yö Twisted Riverillä alkaa ikävästä onnettomuudesta tukinuittopaikalla. Rannalta tapahtumia seuraavat kokki Dominic Baciagalupo ja hänen 12-vuotias poikansa Danny. Kokki ja poika joutuvat pian kokemaan toisenkin tragedian, jonka vuoksi he jättävät Twisted Riverin. Dannyn ja hänen isänsä elämää seurataan viitisenkymmentä vuotta, kaupungista ja ravintolasta toiseen. Vuosien varrella tapahtuu yhtä sun toista, mutta Twisted Riverin tapahtumat eivät unohdu.

Kirja on tulvillaan kiinnostavia henkilöitä ja pieniä tapahtumia. Tarina ei etene järin kronologisesti, mutta lukijan ei tarvitse pelätä: tarina pysyy hyvin kasassa kaiken aikaa. Minulle hankalinta oli Dominicin ja Dannyn sukunimi, jonka opin lukemaan vasta noin 40 sivun jälkeen. Heti alussa totesin, että tätä kirjaa en ikipäivänä olisi saanut luettua englanniksi, sen verran haastavaa oli tukkilaissanasto suomeksikin.

Hassua kyllä, tämä kirja sai aika-ajoin ajattelemaan Stephen Kingiä. Jollakin tavalla pidän John Irvingin ja Stephen Kingin kerrontatapoja samanlaisina, hyvällä tavalla. Lisäksi Viimeinen yö Twisted Riverillä sisälsi paljon pieniä viitteitä muihin Irvingin teoksiin, samaan tapaan kuin Kingin kirjoista löytyy viittauksia etenkin Mustaan torniin.

Ehkä eniten minut yllätti Twisted Riverin loppu, sillä koskaan aiemmin en ole viimeisillä sivuilla potenut suurta kiusausta kurkkia kirjan ensimmäisiä sanoja. Yksi lause sai minut kiinnostumaan myös John Irvingistä itsestään: "Jokaisessa romaanissa on osia, jotka liippaavat epämukavan läheltä kirjailijaa; ne ovat niitä henkilökohtaisen historian osia, joista kirjailija mieluiten vaikenee."