Säde

Miina Supinen: Säde

WSOY 2013, 328s.

Arkeologiaa, muinaisia jumalia palvovia lahkolaisia, kolmiodraamaa sekä uskontojoen, uskomusten ja tieteen pohdintaa. Muun muassa näistä elementeistä on koottu Miina Supisen romaani, Säde.

Muinaisia jumalia palvovan joukon johtohahmo Voula Papadupoulos kutsuu entisen kollegansa Vic Allcockin suorittamaan arkeologisia tutkimuksia läheiselle ikivanhalle uhripaikalle. Vic pestaa assistentikseen entisen panonsa, Säteen, johon on aikoinaan tutustunu kaivauksilla Etelä-Euroopassa. Säteellä on poikaystävä, mutta se ei ole esteenä Vicin sängyssä vierailulle. Lahkolaisten toiminta aluksi huvittaa, mutta alkaa vähitellen kiehtoa Sädettä, joka etsii vastauksia ikiaikaiseen kysymykseen siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.

Miina Supinen on niitä kirjailijoita, joiden tyylistä pidän todella paljon. Hän kirjoittaa sulavan letkeästi, niin että sivut kääntyvät ihan huomaamatta. Samoin kävi Säteen kanssa: lukeminen oli ihanan vaivatonta. Mutta. Sädettä vaivaa sekavuus. Aineksia on vaikka mihin, useampaankin kirjaan. En ole varma, mikä oli tämän kirjan pääpointti, sen verran tasaisesti kaikki juonentyngät saivat huomiota. Kuolemaa käsittelevät pohdiskelut tuntuivat jotenkin päälle liimatuilta, ihmisten keskinäiset jännitteet ja tunteet jäivät hyvin etäisiksi. Kirjan luettuani en ole oikein varma siitäkään, mihin genreen tämä kirja kuuluu. Ajoittain koin lukevani ihmissuhdedraamaa, kasvukertomusta ja jopa kauhua tai vähintään jännitystä.

Säde jätti jälkeensä ristiriitaisen olon. Samaan aikaan olen pettynyt kirjan yltiö-kaikkeen ja viehättynyt tekstin jouhevuudesta. Liha tottelee kuria säilyy suosikkinani Supisen tuotannosta, mutta odotan kyllä suurella mielenkiinnolla, mitä Supinen seuraavaksi kirjoittaa.