Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä

Boel Westin: Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä

(Tove Jansson: Ord, bild, liv, 2007)

Schildts 2008, 455s. + liitteet

Boel Westinin yksityiskohtainen elämäkerta Tove Janssonista on ollut minulla luettavana pienen ikuisuuden. (Pieni ikuisuus=yli kolme kuukautta) Aloitin lukemisen intoa puhkuen ja tiedonjanoisena, mutta hyvin pian väsähdin. Lueskelin eteenpäin pienissä pätkissä, lähinnä kuopusta nukuttaessa, ja välillä jätin kirjan ihan rehellisesti tauolle. Kaipasin jotakin muuta, jotakin virkeämpää.

Sanat, kuvat, elämä on sisällöltään rikas teos. Se kuvaa Tove Janssonin elämää kuitenkin niin pikkutarkasti ja niin tiiviisti täytetyin sivuin, että lukeminen tuntui liian työläältä. Tuula Karjalaisen Tove-elämäkerta esitteli Tove Janssonin eläväisenä ja innostuneena ihmisenä, kun taas Sanat, kuvat, elämää lukiessa tuntui kuin lukisin ihan toisesta henkilöstä. Westinin kuvailema Tove kuulostaa paljon varautuneemmalta ja jotenkin jähmeältä verrattuna siihen mielikuvaan, jonka olen Tovesta muiden lähteiden perusteella itselleni luonut. En todellakaan väitä Westinin vääristelleen yhtään mitään, ehkä näistä Toven tylsemmistä puolista ei vain ole yhtä rehellisesti muissa teoksissa kirjoitettu.

Edelleen jaksoin hämmästyä Toven työteliäisyydestä ja siitä vimmasta, millä hän töitä teki. Ja että hän vastasi kaikkiin kirjeisiin! Se kuulostaa ihanalta, mutta samalla hirvittää, millainen työ kaikkien niiden vastauskirjeiden kirjoittamisessa on ollut. Ajoittain myös ärsyynnyin siitä, kuinka Tove ja Tuulikki eivät saaneet nauttia rauhasta ja yksinäisyydestä edes Klovharussa, kun sinnekin tupsahteli kutsumattomia vieraita yhtenään.

Sanat, kuvat, elämä on jyhkeä elämäkerta, josta löytyy todella kattavasti tietoa etenkin Tove Janssonin urasta. Minun makuuni tämä oli vähän turhankin työpainotteinen ja tiiviisti taitettu.

Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana

Stephen Weir: Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana

(History's worst decisions and the people who made them)

Schildts  2010, 251s.

Suom. Veijo Kiuru

Tästä kirjasta kiinnostuin hyvän aikaa sitten Lauran bloggauksen perusteella. Kirja oli kuitenkin kirjastosta kadonnut tai joutunut väärään hyllyyn ja kesti tosiaan kaksi vuotta, ennen kuin se viimein pääsi takaisin paikalleen ja uusille lainaajille.

Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana esittelee kronologisessa järjestyksessä historian saatossa tehtyjä vääriä valintoja. Jokaisen tapauksen alussa kerrotaan lyhyesti, kuka teki huonon päätöksen ja mitä siitä aiheutui sekä mitkä mahdollisesti olivat tekijän motiivit. Heti alussa käsiteltiin Eeva ja eräs omena. Minusta raamatulliset jutut olisi kyllä voinut surutta karsia pois. Sotahistorian huonoja päätöksiä oli esillä rutkasti ja vähän niiden lukeminen kyllä puuduttikin. Etenkin, kun Weirin kerronta on sahaavaa: ensin kerrotaan mitä tapahtui, milloin ja miksi, mitkä olivat seuraukset. Seuraavaksi kerrotaan uudestaan, mitä tapahtui, vähän taustoja ja mitkä olivat seuraukset. Sitten kerrataan vielä uudelleen jokin jo kerrotuista asioista. (Tai sitten kaikki sotaretket menivät jo iloisesti sekaisin lukijan päässä, eikä kirjailija kenties toistanutkaan itseään.)

Kiinnostavinta oli lukea tunnetuista historian henkilöistä uudesta näkökulmasta. Esimerkiksi Florence Nightingale ei ehkä ollutkaan vaatimaton sisar hento valkoinen, vaikka saikin aikaan suuria muutoksia mm. kenttäsairaaloissa, perussairaanhoidosta puhumattakaan. Tutkimusmatkailija Livingstonen "löytäjää", Stanleyta, taas olen aina pitänyt seikkailijana hiukan Indiana Jonesin tyyliin. Mutta seikkailua suurempi motivaattori olikin raha.

Mitä lähemmäksi nykyaikaa kirjassa tultiin, sitä karumpaa lukeminen oli. Osa kauheuksista oli tuttuja (kuten Talidomidi), osasta taas en muista edes kuulleeni aiemmin. Karmein tapaus oli varmasti Brittien ydinkokeet Australiassa, Maralingassa 1950-60 lukujen vaihteessa. Kaikista kokeista ei tiedotettu etukäteen ja alueella asuvista aboriginaaleista merkittävä määrä menehtyi. Aluetta ei ole vieläkään voitu puhdistaa asianmukaisesti, sillä säteilyarvot ovat edelleen järkyttävän suuria. Lisäksi seudun asukkailla esiintyy poikkeuksellisen paljon mm. sokeutta.

Kokonaisuutena Maailmanhistorian huonoimmat päätökset on ihan ok, mutta ei sitä kannata ainakaan yhteen menoon lukea. Pätkä silloin tällöin antaa varmasti paljon enemmän.

Naamakirja ja Liebster Blog

Markus Leikola: Naamakirja

Schildts 2012, 109s.

Lukujumin purkaminen alkoi lupaavasti tällä Markus Leikolan proosarunokirjalla, josta kuulin Mari A:n blogissa. Luen runoja todella harvoin, mutta ajatus facebookin statuspäivityksistä koostuvista runoista vaikutti hulvattomalta. Enkä kyllä pettynyt yhtään. Hihittelin monta kertaa, kun joku runo muistutti jostakin omasta fb-kaverista.

ihanaa maanantaita kaikille

kultamussukat

hanipupuset

älä paskapää kuvittele

että ottaisin sut kaveriks

vaan sitä varten että olin yhtenä iltana liian kännissä

Vaikka Naamakirja oli minulle ensisijaisesti hauska lukukokemus, oli siinä myös rutkasti syvyyttä. Mutta analysointi ei ole koskaan ole ollut vahvoja puoliani, joten jätän sen nytkin suosiolla tekemättä.

mitä minä voin tähän kirjoittaa

ei minun elämäni muita kiinnosta

ja mitä siitäkin tulisi

jos alkaisi kiinnostaa

Ihan vilpittömästi suosittelen tätä kaikille edes joskus facebookissa vieraileville.

****

Sain tämän Liebster Blog tunnustuksen kolmelta kivalta kanssabloggajalta, Norkulta, Nooralta ja Villasukalta (joka on oikeasti Villasukka kirjahyllyssä, mutta jota en osannut taivuttaa, koska "Villasukka kirjahyllyssältä" ei kuulosta ihan oikealta ;) ) Suuren suuri kiitos teille kaikille, tästä tuli hyvä mieli! :)

Tunnustus kuuluu jakaa edelleen viidelle alle kahdensadan lukijan blogille. Nyt minun on pakko olla tylsä ja todeta, että kaikki seuraamani blogit - niin pienet kuin suuretkin - ovat tunnustuksen ansainneet. Tykkään teistä kaikista :)

Åkerblom

Gustav Björkstrand: Maria Åkerblom - Elämän ja kuoleman lähettiläs (Maria Åkerblom. Sändebudet med makt över liv och död)

Schildts 2011, 314s.

Käsikirjoituksesta suomentanut Mirja Huovila

Maria Åkerblom oli vielä nuori tyttö, kun hän aloitti toimintansa unissasaarnaajana vuonna 1917. Hän piti puheensa yleensä sängyssään maaten, kädet kohotettuina. Åkerblom tuntui tietävän läsnäolijoiden salaisuudet ja ajatukset ja hän ennusti tulevia tapahtumia. Alussa Åkerblom julisti Uudenmaan seurakunnissa, mutta siirtyi hiukan myöhemmin Pohjanmaalle, Kokkolan seudulle. Pohjanmaan ruotsinkielisten keskuudessa Åkerblom saavutti melko nopeasti suosiota ja keräsi ympärilleen lukuisia kannattajia (Åkerblomilaisia), jotka olivat valmiit tekemään kaiken, mitä Åkerblom pyysi: varkauksia, petoksia, pahoinpitelyitä, vääriä valoja ja löytyypä listalta vielä murhayrityskin. Åkerblomin talossa, "Palatsissa", oli lukuisia salakäytäviä ja piilopaikkoja, joihin pystyi paeta poliisia.

Ei siis ole ihme, että Åkerblom ja osa kannattajista oli useita kertoja syytettynä oikeudessa ja usein tuomittuinakin. Åkerblom ei kohtaloonsa helpolla alistunut, vaan pakeni niin Kokkolan poliisivankilasta kuin Hämeenlinnan naistenvankilastakin. Kerran Åkerblom myös hyppäsi liikkuvasta junasta kesken vankikuljetuksen Vaasasta Kokkolaan.

Pohjanmaalla Åkerblom ei saanut esiintyä seurakunnissa sen jälkeen, kun hän eräässä kokouksessa kielloista huolimatta oli noussut saarnastuoliin puhumaan. Åkerblom jatkoi toimintaansa mm. rukoushuoneella, mutta piti myös pienempiä kokouksia yömyöhään omassa kodissaan. Åkerblomin toiminta herätti pahennusta paitsi kirkon piirissä myös kaupunkilaisten keskuudessa. Monin keinoin Åkerblomia yritettiin "savustaa" pois kaupungista ja vuonna -23 Åkerblom kannattajineen muutti eteläsuomeen. 

Åkerblomin ja kannattajien asunto, Toivolan huvila Meilahdessa.

kuva täältä

Åkerblom piti laumaansa tiukasti otteessaan:

"Sosiaalinen kontrolli oli tiukka. Kannattajat eivät saaneet olla tekemisissä laumaan kuulumattomien kanssa. Kielto ei koskenut vain työtovereita vaan myös perheenjäseniä ja muita sukulaisia. --- Radion hartauksia ei saanut kuunnella, eikä kaupungin muissa hengellisissä kokouksissa tai jumalanpalveluksissa saanut käydä."

Toisinaan Åkerblom myös päätti, mikä nimi kannattajien lapsille piti antaa.

Heinäkuussa -27 Maria Åkerblom tuomittiin väärästä valasta ja yllytyksestä murhaan 13 vuodeksi vankeuteen. Vapauduttuaan viimeisen tuomionsa jälkeen vuonna -33 Åkerblom aika pian jätti saarnaamisen ja ryhtyi liikenaiseksi ja koirankasvattajaksi. Tosin Åkerblomin rehellisyydessä olisi vieläkin ollut parantamisen varaa: hänet suljettiin koiranäyttelyistä, koska hän turvautui vilppiin voittaakseen.

Lahkolaisista osa palasi takaisin kotiseudulleen, osa aloitti uuden elämän etelä-suomessa.

Minä tartuin tähän kirjaan ainakin kahdesta syystä. Historia on mielenkiintoista ja paikallishistoria vielä mielenkiintoisempaa. On jännittävää ajatella, että tässä ihan lähellä on tapahtunut jotakin näin omituista. Toisaalta minua kiinnostaa uskonnollinen puoli: kuinka tällainen "hurahtaminen" on mahdollista? Mikä saa tavalliset ihmiset antautumaan täysin toisen käskyvallan alle uskonnon nimissä? Kirjoittaja toteaa kirjan lopussa, että tämän kaltaisten liikkeiden analysointi on tärkeää myös siksi, että "huomattaisiin, ettei uskonnollisuus takaa millään tavalla, että kaikki siihen liittyvä kestäisi kriittistä eettistä tarkastelua."

En ymmärrä lahkolaisuutta tämän kirjan jälkeen yhtään paremmin. Tai no, tavallaan kyllä. Luultavasti tarpeeksi karismaattinen ja manipuloiva ihminen pystyy pyörittelemään ihmisiä ympärillään halunsa mukaan yhtä hyvin uskonnon kuin poliittisen näkemyksen nimissä.

Maria Åkerblom - Elämän ja kuoleman lähettiläs oli mielenkiintoinen teos. Kirjan lopussa tuli aika paljon toistoa, mutta pidin siitä, että Björkstrand kertoi myös kirjantekoprosessista. Björkstrand on väitellyt tohtoriksi kirkkohistoriasta vuonn 1976, aiheenaan åkerblomilaisuus. Väitöskirjaansa varten Björkstrand yritti useaan kertaan tavata itsensä Maria Åkerblomin saadakseen kuulla hänen kantansa tapahtumiin, mutta Åkerblom kieltäytyi. Hän ei suostunut keskustelemaan aiheesta edes puhelimessa.

En oikein osaa suositella tätä kenellekään, mutta minusta tämä oli hyvä.

Mitfordin tytöt

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt, sodassa ja rakkaudessa 444s. (The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family, Schildts 2010)

Olen lukenut Mitfordin tytöistä kehuvia arvosteluja sieltä täältä ja kun viimein sain kirjan käsiini, melkein hirvitti aloittaa lukeminen. Onneksi joskus käy niin, että ennakko-odotukset kirjan suhteen ylittyvät.

Mitfordin tytöt kertoo pääasiassa englantilaisen aristokraattiperheen kuuden kauniin ja älykkään tyttären ( Nancyn, Pamelan, Dianan, Unityn, Deccan ja Debon) tarinat. Tytärten ystäväpiirit on vähintäänkin kiehtova kokoelma historiantunneilta tuttuja henkilöitä. Rauhallista elämää viettäneille vanhemmille tytärten nouseminen otsikoihin yksi toisensa jälkeen ei ollut aivan helppoa, eikä konflikteilta vältytty.

Mary S. Lovell on tehnyt laajan tutkimustyön tätä kirjaa varten niin tapaamalla Mitfordin perheen jäseniä kuin perehtymällä heidän aktiiviseen kirjeenvaihtoonsa sekä muuhun arkistomateriaaliin. Hän on onnistunut kirjoittamaan eläväisesti menettämättä ollenkaan luotettavuuttaan.

Päällimmäisenä mieleeni jäi Unity Mitfordin elämä Hitlerin läheisenä ystävänä. Unity odotti kiihkeästi tapaamisiaan Hitlerin kanssa ja kertoi ystävälleen: "Elämän suurin hetki oli, kun istuin hitlerin jalkojen juuressa ja hän silitteli hiuksiani." Hyvin epätodellinen olo minulle tuli seuraavasta pätkästä:

"Kun Unity oli puhunut väheksyvästi Italiasta ja Mussolinista ja sai läksytyksen yhdeltä Hitlerin adjutantilta, Hitler asettui puolustamaan häntä, joskaan ei sanonut olevansa samaa mieltä hänen kanssaan. Tämän jälkeen pieninkin maininta Italiasta sai Hitlerin viluilemaan Unityyn ja hihittämään."

Hitler hihittämässä? Vaikea kuvitella.
Toisen maailmansodan puhkeaminen oli Unitylle pahin mahdollinen vaihtoehto. Hän oli jo etukäteen kertonut läheisilleen, ettei koskaan halua valita kahden rakastamansa maan, Saksan ja Iso-Britannian välillä, vaan mieluummin kuolee. Unity yrittikin itsemurhaa, mutta jäi henkiin ja eli loppuelämänsä aivovaurioisena, taantuneena noin 12-vuotiaan tasolle.

Jokaisen tyttären elämään mahtui tragedioita, kuten keskenmenoja, avioeroja ja katkeria välirikkoja perheenjäsentensä kanssa. Silti kirja ei jätä jälkeensä ylitsepääsemätöntä ahdistusta tai surumielisyyttä. Jokainen tyttäristä kun sai myös annoksensa onnesta ja menestyksestä.

Pamelan elämästä olisin halunnut lukea enemmän, samoin perheen ainoan pojan, Tomin, vaiheista. Tosin ymmärrän kyllä, että kun kirjan nimikin on Mitfordin siskot, niin silloin keskitytään tyttäriin. Moni siskoksista kirjoitti kirjoja ja erityisesti Nancyn The Pursuit of Love ja Love in a Cold Climate herättivät mielenkiintoni. Mahtaakohan niitä saada jostakin käsiinsä