Tiikeri Luukas

Christina Andersson: Tiikeri Luukas

WSOY 1986,120s.

Suom. Mervi Vyyryläinen-Väänänen

Tiikeri Luukas on näkynyt telkkarissa joskus 80-luvulla. Muistan, miten kauhean jännittävä (ja ankeasti piirretty) se oli. Vaikka jännittävät tarinat eivät olekaan ihanteellisia iltasaduiksi, tämä päätyi sellaiseksi joka tapauksessa.

Lelutiikeri Luukas karkaa kotoa kun samalle hyllylle lastenhuoneessa muuttaa uusi Milla-nukke, joka valtaa Luukaksen ikioman sängyn. Pieni matkalaukku mukanaan Luukas suuntaa läheiseen metsään, mistä ilkeä Sarato nappaa hänet ja puukeiju Tintin vangeikseen. Kultaisella ilmalaivalla Sarato kuljettaa vankinsa linnaansa, jonka puutarhaa koristavat kultaiset patsaat. Sangen pian Luukakselle ja Tintille selviää, että Sarato aikoo taikoa heidätkin patsaiksi. Kaverukset onnistuvat pakenemaan, jäävät kiinni ja pakenevat uudestaan. Tosin heidän on vielä palattava linnaan saadakseen vapautettua kaikki patsaiksi muutetut metsän asukkaat. Lopussa vietetäänkin jo riemukkaita puutarhajuhlia, joihin myös kiltteyslupauksen antanut Sarato osallistuu.

Tiikeri Luukas ei näin aikuisen silmin ollut enää piinaavan jännittävä tai kovin omalaatuinenkaan kertomus. Mutta isompi poikani ihastui tähän niin paljon, että haluaisi minun lukevan saman kirjan heti uudestaan. Poikaa jännitti välillä niin valtavasti, että parempien yöunien toivossa paljastin loppuratkaisun jo etukäteen. Oli aika ihanaa nähdä lapsen innostus ja eläytyminen kertomuksen edetessä, sekä kuunnella päivisinkin erilaisia arveluita siitä, mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua.

Seuraavaa iltasatukirjaa ei ole vielä päätetty. Yhden kappaleen verran luin Peppi Pitkätossua, mutta poikien mielestä Peppi on kuulemma ihan tyhmä.

Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

(Kometjakten, 1946)

WSOY 1987, 156s.

Suom. Laila Järvinen

Muumilaaksoa koettelee myrsky. Piisamirotta, filosofi, tulee myrskyä pakoon muumitaloon ja vähän kuin ohimennen huomauttaa, että jotakin vielä kamalampaa on tapahtumassa. Sinne tänne ilmestyy pyrstötähden kuvia ja Muumipeikko päättää yhdessä Nipsun kanssa lähteä yksinäisille vuorille keskustelemaan tähtitornin professoreiden kanssa mahdollisesta vaarasta. Matka on pitkä ja hankala, mutta sen varrella Muumipeikko ja Nipsu tutustuvat Nuuskamuikkuseen ja Hemuliin sekä myöhemmin Niiskuneitiin ja Niiskuun. Pyrstötähti on todellakin iskemässä maahan muutaman päivän kuluttua, vieläpä juuri muumilaakson kohdalla, ja lapsille tulee kiire takaisin kotiin. Kotimatkakaan ei ole ihan helppo, mutta aikaa on juuri ja juuri riittävästi, jotta kaikki ehtivät pelastautua rannalta löytyneeseen luolaan.

Muumipeikko ja pyrstötähti valikoitui meillä iltasatukirjaksi siitä syystä, että se sattui olemaan käden ulottuvilla kun uutta kirjaa tarvittiin. Jos olisin muistanut kirjan uhkaavan ja painostavan tunnelman, olisin etsinyt luettavaksi jotakin muuta. No, onneksi tarina oli lapsille entuudestaan tuttu TV-sarjasta (vaikka itse en pyrstötähti-jaksoja muista ollenkaan), joten heitä ei pelottanut. Suurin jännitys syntyi siitä, kumman lapsen sängynvieressä äiti istui satua lukemassa ja kuka ehtii kommentoida kuvia ensin.

Pidin tästä kirjasta paljon, vähän pelottavasta tunnelmasta huolimatta. Tykkään huomattavasti enemmän näistä aidoista hahmoista verrattuna niihin telkkariversioihin. Enempää muumeja en kuitenkaan aio iltasaduiksi ottaa, sillä kyllä nämä ovat parhaimmillaan ihan itsekseen nautittuina, mieluiten ilman liikoja taukoja.

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

(Noah barleywater Runs Away, 2010)

Bazar 2011, 223s.

Suom. Laura Beck

Kuvittanut Oliver Jeffers

Poika raidallisessa pyjamassa teki minuun aikoinaan valtavan suuren vaikutuksen. Siksipä odotin kovasti, että pääsisin lukemaan tämän Boynen uudemman lastenromaanin. Kirjan alku oli sen verran hidastempoinen, että meinasin jo jättää kirjan lukematta, mutta onneksi jatkoin jääräpäisesti eteenpäin sillä tämäkin oli hieno.

Nooa Notkoniitty on 8-vuotias koulupoika, joka haluaa nähdä maailmaa ja karkaa kotoa. Tosin karkaamiselle on oikeasti toinen syy, mutta sitä Nooa ei halua ajatella, eikä ainakaan puhua siitä. Nooan matka kulkee omituisesta kylästä toiseen, mutta kolmannessa kylässä hän pysähtyy tutkimaan erikoista lelukauppaa. Kaupan edustalla kasvaa suuri puu, josta kyläläisten kertoman mukaan katoaa oksia silloin tällöin, mutta johon nuo oksat myös ilmestyvät pian takaisin. Sisällä lelukaupassa on erikoinen tunnelma. Kaikki lelut on veistetty puusta ja ne tuntuvat kovin eloisilta. Aivan kuin sätkynuketkin seuraisivat Nooaa katseellaan. Lelukauppias on vanha ja hiukan erikoinen mies, jonka kanssa Nooa käy mielenkiintoisia keskusteluja. Tai oikeastaan he kertovat toisilleen tarinoista omista elämistään.

Kirjan tunnelma on haikea ja surullinen, mutta myös viehättävällä tavalla taianomainen. Vähitellen Nooan kotoa karkaamisen syy selviää lukijalle, samoin kuin lelukauppiaan uskomaton menneisyys ja yllättävä henkilöllisyys. (Kirjan jo lukeneet varmaan arvaavatkin, minkä kirjan haluaisin lukea mahdollisimman pian...)

Ainoat miinukset annan kirjan kuvitukselle, jonka merkitystä en tajunnut. Vallan hyvin olisin pärjännyt ilmankin. Toinen miinus tulee henkilöhahmojen suomennetuista nimistä, jotka Nooa Notkoniityn omaa nimeä lukuunottamatta olivat minusta valtavan ärsyttäviä.

Luulen, etten olisi voinut lukea tätä kirjaa sopivampana ajankohtana. Joskus sitä haluaisi itsekin karata kotoa. Tai ainakin hautautua peittojen alle talviunille. Edes päiväksi.

Nooa Notkoniitystä muualla: Lumiomena, Kujerruksia ja Kirjakirppu.

Kekseliäs Kettu ja Anni Polvaa

Roald Dahl: Kekseliäs Kettu

(Fantastic Mr Fox, 1970)

WSOY 2009, 81s.

Suom. Panu Pekkanen

Kekseliäs Kettu tuli meille mainion satuhaasteen palkintona. Olen lukenut tämän joskus aikana ennen lapsia, mutta hyvin olin jo unohtanut, mistä tässä olikaan kyse.

Kekseliäs Kettu joutuu hankaluuksiin, kun laakson kolme tilanomistajaa saavat tarpeekseen Ketun jatkuvista ryöstöretkistä. Milloin katoaa Pösöltä kanoja, milloin Pärskältä ankkoja tai hanhia, milloin taas Pavulta kalkkunoita. Isännät päättävät pistää pystyyn kettujahdin ja Ketun pesäkolon paikannettuaan he asettuvat passiin kyttäämään Ketun seuraavaa ryöstöretkeä, pyssyt valmiina. Onnekseen isäkettu säästyy kuolettavalta osumalta, mutta joutuu perheensä kanssa kaivautumaan yhä syvemmälle ja syvemmälle maan alle, kun kiukkuiset isännät alkavat kaivaa pesäkoloa esille maansiirtokoneilla. Nälkä ja jano syövät voimia, mutta sitten isäkettu saa ajatuksen! Muutaman uuden käytävän kaivamiseen löytyy kuin löytyykin voimia, kun kovan työn jälkeen odottaa notkuva herkkupöytä.

Voi, meillä tykättiin tästä kovasti :)

Isompi poika eläytyi suurella tunteella kettujen ahdinkoon ja pienempi nautti täysin rinnoin kaikesta jännästä. Ihan nauramatta en selvinnyt kohdasta, jossa kirjan kuvassa näkyy kolme ilkeää isäntää sekä haulikoiden piiput. Isompi nosti kädet suulleen ja vetäisi kauhistuneena henkeä, silmät suurina. Pienempi oli myös silmät suurina, mutta suusta kuuluikin ihaileva vau!

                                        *********************************

Omat lukemiset ovat edelleen kovin kevyitä. Olen ehkä joskus maininnutkin paheekseni Anni Polvan romaanit, ne kun ovat kovin viattomia, kepeitä ja vaivattomia. Ja myöskin hämmästyttävän paljon toistensa kaltaisia. Useimmiten tarinan päähenkilö on simpsakka nuori nainen, joka on töissä toimistossa/juuri valmistunut ammattiin eikä voi sietää miessukupolvea tai ajatusta avioliitosta. Sitten tyttö törmää tavalla tai toisella mieheen, jonka kanssa tiet risteävät vähän väliä. Tyttö tekee hyvin selvästi vastenmielisyytensä, kunnes kirjan viimeisillä sivuilla sekä tyttö että mies huomaavat olevansa rakastuneita ja menevät kihloihin.

No, tällä kertaa juoni olikin melkein jotain muuta! Nappasin hyllystä kirjan Kelpaanko sinulle (vuodelta 1950, 198s.), jossa lisäsisältöä tyttö kohtaa pojan -juoneen tuokin tytön isän avioliittosuunnitelmat. Pirkko, joka on elänyt suurimman osan elämästään kaksin isänsä kanssa, ei katso avioaikeita ollenkaan suopeasti vaan yrittää kaikin keinoin saada isänsä toisiin ajatuksiin. Kaikkiin keinoihin kuuluu myös valekihlaus isän ystävän kanssa ja isän morsiamen ja erään keikarin lukitseminen kellariin yöksi.

Sain kyllä juuri sitä, mitä kirjalta odotinkin: helppoa ja höpsöä luettavaa. Aiemmin mainitsemani viattomuus kuvaa juonen lisäksi myös kieltä. Tästä kirjasta on turha etsiä roisia sanailua, sillä voimasanat ovat lähinnä hauskoja. En minä ainakaan pelästyisi miestä, joka ärähtäisi "Sappermenskattu!" :) Eikä nykyään taida kovin moni käyttää ilmaisua "Voi herran pieksut ja kaikki tallukat yhteensä!"