Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

(La contadora e películas, 2009)

Siltala 2012, 133s.

Suom. Terttu Virta

María Margaritan perhe, etenkin isä, rakastaa elokuvia. Mutta koska isä on halvaantunut ja äiti jättänyt viisilapsisen perheensä, ei rahaa elokuvalippuihin aina löydy. Isä keksii lähettää lapset vuorotellen katsomaan elokuvaa ja jatkossa se, joka osaa kertoa elokuvan parhaiten kotiinjääneille, saa käydä katsomassa kaikki elokuvat, joihin rahat riittävät. Näin María Margaritasta tulee elokuvankertoja.

Elokuvankertoja on ulkoisesti pikkuruinen ja kaunis kirja. Sisältö on synkempi kuin aurinkoisesta kansikuvasta voisi arvata, mutta tarina on silti hieno. Olisin kovin mielelläni lukenut enemmänkin María Margaritan ja hänen perheensä elmästä, mutta toisaalta kirja oli täydellinen tällaisena.

Ehkäpä Letelieriltä suomennetaan lisääkin teoksia,  sillä häneltä on julkaistu jo yhdeksän romaania. Kirjailijan oma tarina on muuten myös rankka: Elokuvankertojan kansiliepeessä kerrotaan, että Letelierin äidin kuoleman jälkeen muut sisarukset muuttivat tätinsä luo, mutta "pikku-Hernán jäi asumaan omillaan ja elätti itsensä 11-vuotiaaksi saakka myymällä sanomalehtiä." Karua.

Minun Kiinani 1. Isän aika

Li Kunwu, P. Ôtié: Minun Kiinani 1. Isän aika

(Une vie chinoise 1 - Le temps du pére, 2009)

WSOY 2011, 254s.

Suom. Saara Pääkkönen

Minun Kiinani osui silmiin kirjaston sarjakuvahyllyssä ja koska nimi tuntui etäisesti tutulta, kuskasin sen kotiin luettavaksi. Tämä Isän aika on Li Kunwun omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanitrilogian ensimmäinen osa. Kirjan takakanteen on onnistuttu tiivistämään sisältö harvinaisen hyvin: "Entisen propagandapiirtäjän kuvaus Maon Kiinasta punalipun alla kasvaneen lapsen silmin." Lapsen näkökulmasta seurataan mm. kulttuurivallankumousta ja suurta harppausta, jonka aikaansaaman nälänhädän uhrien määrästä ei ole selvyyttä. Arviot uhrien lukumäärästä vaihtelevat 5-10 miljoonan välillä.

Minuun Minun Kiinani teki suuren vaikutuksen. Vaikka Kiinan historiaa on koulussa jonkin verran käsitelty, tämän kirjan perusteella osaan edes hämärästi kuvitella, millaista elämä Maon Kiinassa on ollut. Mielenkiinnolla odotan trilogian seuraavia osia. Osa 2, Puoleen aika onkin ilmestynyt äskettäin ja lisäsin sen saman tien kirjaston varauslistalle.

Huomaan, että minun on valtavan vaikea kirjoittaa tästä kirjasta. Suosittelen lukemaan nämä, selkeämmät arviot: Hanna/Kirjainten virrassa, Norkku/Nenä kirjassa.

Junot Díaz: Drown

Junot Díaz: Drown

(Drown, 1996)

Like 1999, 169s.

Suom. Henrik Laine

Junot Díazin novellikokoelma Drown oli ovelasti kasattu. Näennäisesti irralliset novellit muodostivatkin lopulta ehjän tarinan. Vähän mietin, miksi tästä ei ole tehty pienoisromaania, kun se periaatteessa olisi ollut helppo toteuttaa vain novellien järjestystä muuttamalla.

Drown sisältää (jos oikein laskin) kymmenen novellia, jotka kertovat tavalla tai toisella maahanmuuttajista. Joku vasta suunnittelee muuttoa Yhdysvaltoihin, toinen odottaa kuulevansa jotakin kauan sitten matkalle lähteneestä puolisostaan ja kolmas yrittää kovasti sopeutua New Yorkiin. Tarinat ovat karuja, mutta niinhän se todellisuuskin usein on.

Ahdistavin oli Ysraelin tarina. Tämä köyhän perheen poika joutuu käyttämään kirppuja kuhisevaa naamiota peittääkseen sian syömät kasvonsa. Vaikka jossakin hamassa tulevaisuudessa häämöttää toive kasvojen korjausleikkauksesta, arki on pääasiassa piileskelyä mahdollisilta kiusaajilta.

Ankeita ja karuja, mutta hyvin kirjoitettuja novelleja. Suosittelen, mikäli aihepiiri kiinnostaa.

Díaz on itse muuttanut 6-vuotiaana Yhdysvaltoihin Dominikaanisesta tasavallasta vanhempiensa kanssa, joten hän myös tietää mistä kirjoittaa. Díazilta on suomennettu myös romaani Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä.

Tarhapäivä

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Otava 2012, 447s.

Luin viime joulukuussa Eve Hietamiehen Yösyötön, josta tykkäsin paljon. Postauksen kommenteissa sainkin kuulla tästä jatko-osasta, joka on ilmestynyt ihan äskettäin. Odotin tätä niin innolla, että kun kirjastosta sain saapumisilmoituksen, hain kirjan kotiin saman tien, laitoin kesken olleen kirjan sivuun ja aloitin lukemisen välittömästi.

Paavo Pasanen on jo viisivuotias, puhelias, utelias ja energinen päiväkotilainen. Arjen pyörittäminen käy Antilta jo rutiinilla, onhan hänellä nykyään jo sopiva turvaverkko ympärillään. Enni ja Terttu ovat edelleen tärkeä osa Pasasten elämää. Sitten eräänä perjantaina Tertun päiväkodista soitetaan Antille: Terttua ei ole haettu, eikä Enniä saada kiinni. Antti ja Paavo hakevat Tertun ja siitä alkaa tutustuminen tyttöjen maailmaan.

Tarhapäivä oli melkein niin kiva, kuin olin odottanutkin. Hietamies ei turhia makeile tai siloittele, vaan elämä on juuri niin ihanaa tai kaikki huolet kerralla niskaan kaatavan rankkaa, kuin se oikeastikin voi olla. Nauroin ääneen monet kerrat, sillä tästä kirjasta ei huumoria puutu. Varsinkin Antin ja tämän työkaverin, Peipon, väliset dialogit ovat hauskoja, Peippo kun tuntuu olevan harvinaisen täynnä sellaista miehille ominaista logiikkaa.

Muutama pieni asia häiritsi silti. Miksi bakugan on koko kirjan ajan babukan? Onko se vain kirjoitusvirhe, vai Paavon ja Antin omaa sanastoa? (Meidänkin perheessä Zhu Zhu Petsit on kisuhamstereita, että en minä sillä...) Sitten oli yksi leikkipuistokohtaus, jossa Paavo kiipeää puuhun ja alkaa itkeä, kun oksa osuu naamaan. Antti käy lohduttamassa ja nostaa Paavon maahan ja muutamaa lausetta myöhemmin Paavo tippuu taas puusta. Miten niin taas, kun ei se äsken mitään tippunut!?

Onneksi ärsytyksen aiheet olivat aika pieniä ja enimmäkseen pystyin jättämään ne huomiotta. Tarhapäivän voi lukea myös itsenäisenä kirjana, sillä siinä oli aika hyvin kerrattuna Yösyötön oleellisin sisältö. Minä kuitenkin taisin tykätä Yösyötöstä enemmän, joten suosittelen lukemaan sen ensin.

Tarhapäivän on lukenut myös Susa.

Lumen syli

Satu Grönroos: Lumen syli

Atena 2012, 311s.

Satu Grönroosin esikoiskirja on niin vakuuttava, että toivon hänen kirjoittavan vielä monta lisää. Olin lukenut tästä kehuvia blogiarvioita (jälleen vain niitä fiiliksiä, en juonenpätkiä) ja pelkäsin pettyväni. En pettynyt. Tämä on upea kirja.

Lumen syli kertoo 7-vuotiaasta Helmistä, isättömän perheen nuorimmaisesta, jota isoveljet eivät huoli leikkeihinsä. Äiti on jatkuvasti menossa: töihin, asioille, toiseen työhön, välillä juhlimaan. Helmi on tottunut huolehtimaan itsestään ja onneksi hänellä on Mirjami, paras ystävä, jonka luokse voi mennä ja jonka kanssa leikkiä. Toisena koulupäivänä Mirjami jää rekan alle ja kuolee. Yhtäkkiä Helmi onkin yksin.

Kirjan pääasiallinen kertoja on Helmi, mutta välillä ääneen pääsee Helmin opettaja, Kaarina. Hän on juuri valmistunut opettajaksi, mutta ensimmäinen syksy opettajana on kaikkea muuta kuin helppo. Mirjamin kuolema tuntuu lyövän Kaarinaan leiman: hän on se opettaja, jonka luokalta kuoli oppilas. Kuukautiset ovat myöhässä, vaikka vain yksi ehkäisypilleri oli jäänyt ottamatta. Kaarina ei haluaisi vielä lasta, mutta lääkäri ei halua edes keskustella raskaudenkeskeytyksestä. Miestäkään ei kotona juurikaan näy.

Helmin lähipiiriin mahtuu vaikka kuinka monta mielenkiintoista ihmistä. On muistihäiriöinen isoisä, joka ei ole hoitokotinsa helpoin asukas; yhtäkkiä keittiön sohvalle ilmestynyt Pena, isoveli, josta Helmi ei ole koskaan kuullutkaan; Ruotsissa syntynyt, huonosti suomea puhuva ikätoveri Saara, jolle tapahtuu jotakin kauheaa sekä pelottava, vaaniva Otus, joka "tykkäsi lapsista, joilta puuttui isä tai äiti, koska sellaiset lapset olivat erilaisia."

60-luvun arjen kuvaus on Lumen sylissä todella taidokasta. Ulkohuussia, klapeilla lämmitettävää uunia ja puuhellaa ei erikseen selitellä, nehän ovat itsestään selviä juttuja Helmille ja näin ollen lukijallekin. En tiedä, millä tavalla lapset tuohon aikaan puhuivat, mutta Helmin käyttämä kieli tuntuu juuri oikealta.

Suosittelen lämpimästi Lumen syliä kaikkien lukulistalle. Ja mikäli minun suositteluni eivät riitä, ehkä Katja, Susa, Kirsi tai Leena onnistuvat vakuuttamaan sinut.

Yksi vuoden parhaista

Emma Donoghue: Room

Picador 2011, 401s.

Tässäpä kirja, joka veti hiljaiseksi.

Etukäteen olin lukenut kirjasta sen verran, että tiesin sen kertovan 5-vuotiaasta Jackista, joka asuu (ja on aina asunut) Huoneessa äitinsä kanssa. Enempää ei ehkä kannata tietääkään, jos haluaa kokea kirjan kanssa tunnemyrskyn toisensa jälkeen.

Kiinnostuin Roomista muiden blogikirjoitusten perusteella, vaikka en tosiaan yhtään arviota halunnut kokonaan lukea, etten saa tietää vahingossa liikaa. Enkä nyt halua itse kertoa itse kirjasta enempää, että joku toinen voisi yllättyä yhtä monesti kuin minä.

Jackin tarinaa lukiessa minua nauratti, välillä itkin ja yhdessä kohtaa tärisin jännityksestä niin että mies jo kyseenalaisti koko lukemisen järkevyyden. Tunneskaala oli valtavan laaja ja voimakas. Tänä vuonna luetuista kirjoista tämä herätti suurimmat tuntemukset heti Täällä pohjantähden alla -trilogian jälkeen. (Toki aivan erilaiset ja eri syistä, mutta kuitenkin.)

En osaa oikein muuta kuin henkäillä ja pohtia kirjan herättämiä ajatuksia uudestaan ja uudestaan. Tästä aiheesta olisi hyvinkin voinut kirjoittaa aivan toisenlaisen kirjan, joka ei olisi koskettanut lainkaan. Onko kenelläkään kokemuksia Donoghuen muista romaaneista? Pitäisiköhän kirjoittaa joulupukille ja toivoa jotakin niistä?

Roomista muualla, selkeämmin ja enemmän: Kirjanurkkaus, Humisevalla harjulla, Kolmas linja, Insinöörin kirjahylly,  Booking it some more.

Paddy Clarke

Roddy Doyle: Paddy Clarke Hähhähhää (Paddy Clarke Ha Ha Ha)

WSOY 1994, 276s.

Suom. Leena Tamminen

Paddy Clarke on 10-vuotias irlantilaispoika, joka elää vauhdikasta ja jännittävää elämää ystävien kanssa. Välillä tehdään luvattomia tutkimusmatkoja läheiseen latoon, juostaan keskeneräistä viemäriputkea päästä päähän, rakennetaan maja ja varustetaan sen ympäristö ansoilla vihollisten varalle, pelataan jalkapalloa ja kiusataan pikkuveljeä.

Kerronta on vauhdikasta ja minä-muotoista. Lapsen näkökulma on toimiva ja hyvin aidon kuuloinen.

Joidenkin meidän koulun poikien äiti oli Cadburylla töissä. Meidän äiti ei ollut eikä Kevinin, ja Aidanin ja Liamin äiti oli kuollut. McEvoyn Ianin äiti oli, ei tosin koko vuotta, pääsiäisen ja joulun alla vain. --- Äiti sanoi että McEvoyn täti oli Cadburylla töissä vain koska sen oli pakko.
Minä en ymmärtänyt.
"Sinun isälläsi on parempi työpaikka kuin Ianin isällä", äiti sanoi. Sitten se sanoi: "Ethän varmasti sano Ianille mitään."
McEvoyt asuivat meidän kadulla.
"Meidän isällä on parempi työpaikka kuin teidän isällä!"

Koulussa on ehkä hiukan rauhallisempaa, mutta kyllä sielläkin tapahtuu vaikka mitä: käydään terveystarkastuksessa ja yritetään syödä iso pallokarkki tunnilla niin ettei opettaja huomaa. Kotona on kivaa, mutta yhtäkkiä isä ja äiti alkavat riidellä. Ensin melkein huomaamatta, kuiskien, mutta pian äänet kohoavat.

Luin tämän nyt kolmannen kerran ja pidin edelleen. Jostain syystä muistikuvissani tarina oli hilpeämpi, nyt Paddyn vanhempien välien huononeminen tuntui vahvemmin kuin aiemmin. Omalla listallani tämä on Roddy Doylen paras kirja (niistä, jotka olen lukenut), mutta onhan tämä voittanut myös Booker-palkinnon, eli laadukkaasta tarinasta on kyse.

Jos jotakin negatiivista haluaa kuulla, niin minusta Irlantilaiset nimet eivät taivu luontevasti "Jokisen Ellu" -muotoon. "Ian McEvoyn äiti" kuulostaa minun korvaani paremmalta kuin "McEvoyn Ianin äiti". Mutta tosiaan, ihan makuasiastahan tässä(kin) on kyse. :)

Tällä kirjalla osallistun Satun minihaasteeseen 5/11, Lapsen silmin,
Totally British-haasteeseen, Éirinn go Bràch! sekä
valtaan kartalta Irlannin.

Puhuva harakka

Aapeli: Vinski ja Vinsentti 122s. (WSOY 1972)

Koko kaupungin Vinskiin verrattuna Vinski ja Vinsentti on aika kehno. Vinski saa uuden ystävän, puhuvan harakan nimeltään Vinsentti, jonka kanssa ensin tehdään pari jekkua ja lopuksi selvitellään kaupunkia piinaavaa varkauksien sarjaa. Lapset kyllä tykkäsivät tästäkin kirjasta, mutta tämä äiti ei. Ehkäpä vain odotukset olivat jälleen vähän yläkanttiin asetellut. Tai sitten minua vain kiehtoo enemmän näkymättömyys kuin puhuvat harakat. Kumman sinä ottaisit, jos saisit valita? :)

Kuvitus oli tässäkin kirjassa mainio, Maija Karman käsialaa.