Fifty Shades, Sidottu

E.L. James: Fifty Shades, Sidottu

(Fifty Shades of Grey, 2011)

Otava, Seven pokkari 2012, 585s.

Suom. Riie Heikkilä

Olipa kerran kirja, jonka saavuttamaa suurta suosiota ei voinut olla huomaamatta. Olipa kerran myöskin Maija, joka kuvitteli tuon myyntitilastojen kärkeen syöksyvän kirjan olevan jonkin sortin eeppinen sukutarina, sellainen upea ja täyteläinen lukuromaani. Tämä kirja(sarja) täytyisi ehdottomasti lukea! Sitten Maijallekin valkeni, että itse asiassa paljon kohkattu Fifty Shades -trilogia onkin alunperin Twilightiin perustuvaa fanfictionia runsaalla SM-seksillä höystettynä. Tässä vaiheessa kirja tipahti lukulistalta ja kirjastosta tehdyn varauksenkin peruin mitä pikemmin.

Mutta sitten tuli syntymäpäivä ja yhdestä paketista paljastui nimenomaan tämä paljon puhuttu tekele. Myönnän, ettei ensireaktioni ollut aidon kiitollinen, mutta päätin sitten ottaa koko jutun huumorilla. Lahjakirjat minulla on aina tapana lukea ja kun sain vielä siskolta tuollaisen mainion, tässä tapauksesta humoristisesta otteesta muistuttavan, Jenna Karjalaisen tekemän kirjanmerkin, niin nehän olivat aika hyvä kombo.

"Tarkoittaako tämä sitä, että me rakastelemme tänä yönä?" Voi hyvä luoja. Sanoinko minä juuri äsken noin? Hänen suunsa loksahtaa hämmästyksestä auki, mutta hän toipuu sokista nopeasti.
"Ei, Anastasia, se ei merkitse sitä. Ensinnäkään minä en rakastele. Minä nain... lujaa -- "

Sidotun juonta ei ole monimutkaisuudella pilattu. Nuori, kokematon Anastasia Steele haastattelee koulun lehteen ystävänsä puolesta Grey Enterprisesin satumaisen rikasta, komeaa ja yllättävän nuorta johtajaa, Christian Greyta. Grey hullaantuu Anastasiaan välittömästi ja varsin pian pariskunta päätyykin harrastamaan kesyhköjä SM leikkejä. Christian on Anastasian ensimmäinen seksikumppani, mutta tietenkin tämä on (valtavalla peniksellä varustettu) armoitettu lahjakkuus sänkyhommissa ja Anastasia räjähtelee orgasmeissaan jatkuvalla syötöllä. Pelkästään Christianin milloin minkäkin harmaat silmät saavat Anastasian vatsalihakset jäykistymään, minkä ilmeisesti pitäisi olla merkki äärimmäisestä kiihottuneisuudesta, mutta sai lukijan epäilemään tytön kärsivän vatsavaivoista.

Anastasialla tuntuu olevan kaksi ystävää ylitse muiden: alitajunta ja sisäinen jumalatar. Nämä kaksi reagoivat kaikkiin Anastasian tekemisiin mm. hyppimällä tasajalkaa, juoksemalla karkuun, piiloutumalla sohvan alle, hyppäämällä seivästä (ihan totta, ajatella että joku on niiiiiiin seksikäs, että tekisi mieli hypätä seivästä! Ooooh!) jne. En voinut välttyä mielikuvalta, jossa alitajunta ja sisäinen jumalatar ovat kuin sarjakuvista tutut hyvä ja huono omatunto, jotka näin hengailemassa Anastasian olkapäillä.

Twilightit lukeneena - ja niistä pitäneenä - en todellakaan voinut olla huomaamatta yhtäläisyyksi Fifty Shadesin ja Meyerin luomien hahmojen välillä. Anastasia on mm. kömpelö ja huono syömään, hänen vanhempansa ovat eronneet ja äiti asuu uuden puolisonsa kanssa jossain lämpimässä paikassa (olikohan se tässä Kalifornia?). Christian on rikas, komea, rasittavan määräilevä ja holhoava, eikä kerro taustastaan järin mielellään. Hän on myös järjettömän mustasukkainen, eikä voi sietää Anastasian ystävää Josea, joka tosin toivoisi heidän välillään voivan olla jotain ystävyyttä enemmän. Lyhyesti sanoen yhtäläisyyksiä tuskin on edes yritetty peittää enempää kuin on ollut pakko.

Lukukokemuksena Sidottu ei ollut aivan niin tuskallinen kuin etukäteen pelkäsin. Käännös oli kelvollinen, joskin (alkuperäisen) tekstin kömpelyys ja yksinkertaisuus oli välillä  tuskastuttavaa. Erityisesti ärsyynnyin siihen sisäisestä jumalattaresta hokemiseen ja "ooh!":itteluun.  Hämmästyin sitä, etten löytänyt kirjasta mitään kantavaa juonta, jonka ympärille liiankin runsaat seksikohtaukset olisi kiedottu. Miltei kuudensadan sivun aikana huumorintaju joutui kyllä koville, mutta taisi se riittää. Jatko-osien perään en jäänyt haikailemaan, enkä oikein usko tämän fiiliksen muuttuvan. (Mutta ihan mielenkiinnosta mietin, että onkohan toinen osa sellainen, jossa Anastasia rypee surkeudessaan hänen ja Christianin eron jälkeen ja hakee lohtua Josen sylistä? Jos näin, onkohan Josella jokin erikoinen fetissi myös?)

Lopuksi linkku Aamuvirkun yksisarvisen blogiin, jossa on lueteltu enemmänkin Twilight-yhtäläisyyksiä. Sieltä löytyy myös linkkejä muutamaan arvosteluun.

Vielä lisäys: Kirjan luettuani en voi olla ihmettelemättä entistä enemmän sitä, mikä tästä kirjasta on tehnyt niin mielettömän sensaation? Pornoa löytyy kioskeilta ja jos ei sitä kehtaa ostaa, niin onhan Reginassakin erotiikkaa. (Oletan, että Reginaa edelleen julkaistaan.) Lukeminen on hyvä asia, mutta toivoisinpa vastaavaa menestystä laadukkaammalle kirjallisuudelle.

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä (juoniselostus)

John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. (Kirjoitin tästä lukioaikoina esseen, jota opettaja käytti myöhemmin esimerkkinä mallivastauksesta!) Tämä alunperin vuonna 1937 ilmestynyt ja sittemmin klassikon asemaan noussut alle sata sivuinen pienoisromaani on kestänyt aikaa harvinaisen hyvin. Kirjan kantavina teemoina ovat muun muassa erilaisuus ja ystävyys, hyväksytyksi tuleminen. Samat aiheet puhuttavat vielä 75 vuotta myöhemmin.

Kirja kertoo George Miltonin ja Lennie Smallin, kahden työtä etsivän kiertolaisen tarinan.  Eletään suuren laman aikaa ja miehet ovat kovin onnekkaita löytäessään töitä maatilalta, Salinas Valleysta. Moni pitää Lennietä vajaaälyisenä ja kohtelee häntä tästä syystä huonosti, mutta todellisuudessa Lennien erilaisuus johtuukin tämän kyvystä keskustella hiirten kanssa. Lennielle hiiret ovat ystäviä tai vihollisia siinä missä ihmisetkin ja hänen on vaikea ymmärtää sitä, etteivät muut ihmiset tunnu edes huomaavan hiirten olemassaoloa, paitsi silloin kun nämä tunkeutuvat ruokakomeroihin etsimään syötävää.

Hiiret ovatkin kirjassa suuressa roolissa ja niiden muodostama monitahoinen yhteisö toimii ja käyttäytyy hyvin samaan tapaan kuin ihmiset. Näissä hiiriyhteisön elämää kuvaavissa osioissa näkyykin loistavasti Steinbeckin tarkkasilmäinen huumori: ihmisten arkiset toimintatavat näyttävät hiirten toistamina koomisilta ja epäloogisilta. Lisäksi hiirten joukosta on tunnistettavissa useita karikatyyreja historiallisista henkilöistä, muun muassa Abraham Lincolnista (Absalom Rolls-Royce) ja Albert Einsteinista (Albie Onestone). Lenniellä on hiirten joukossa muutama hyvä ystävä, joita hän pyrkii auttamaan parhaansa mukaan ja jotka puolestaan lohduttavat Lennietä tämän surressa omaa ulkopuolisuuttaan muiden työläisten joukossa.

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi elokuvaversioista on jätetty hiirten osuus kokonaan pois. Toisaalta ymmärrän, ettei tekniikka vielä alkuperäisen filmatisoinnin (1939) aikaan tehnyt mahdolliseksi uskottavien trikkikuvien lisäämistä elokuvaan, mutta uusintaversioon (1992) tämä olisi varmasti ollut jo mahdollista. Kirjalla ja elokuvaversioilla ei muutenkaan ole paljoa yhteistä, niin erilaisia ne ovat.

Vaikka George tekee parhaansa suojellakseen Lennietä muiden ilkeydeltä, Lennie joutuu maatilan pojan, Curleyn, silmätikuksi. Curley syyttää Lennietä ruokavarkaaksi erään hiirten ruokavarastolle tekemän suuren ryöstöretken jälkeen ja uhkaa jättää tämän palkatta, mikäli ruokaa edelleen katoaa. Maatilan emäntä yrittää saada Lennien tunnustamaan varkauden ahdistamalla tämän heinähankoa apunaan käyttäen nurkkaan tyhjässä tallissa. Onneksi Lennien apuun syöksyvät hänen hiiriystävänsä, jotka joukolla käyvät näykkimään emännän nilkkoja ja tämän on pakko jättää Lennie rauhaan.

Lennie pakenee maatilalta hiiret oppaanaan, sillä hän tietää ettei edes George saa muita uskomaan syyttömyyttään. Joentörmältä Lennie löytää luolan, jonne hän asettuu asumaan. Kiinnijäämisen pelossa Lennie ei uskalla juurikaan poistua luolasta, mutta ystävälliset hiiret tuovat hänelle ruokaa ja vettä sekä uutisia ulkomaailmasta. Kesän kuluessa kookas Lennie alkaa vähitellen kutistua ja syksyn tullen hän huomaa muuttuneensa hiireksi. Lennie muuttaa asumaan muiden hiirten joukkoon ja kokee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa samanlainen kuin muut.

Hiiriä ja ihmisiä on lyhyesti sanoen upea ja äärimmäisen puhutteleva teos, josta löytää jotakin uutta jokaisella lukukerralla.

Hietakehto

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Otava 2012, 336s.

Viime kesänä luin melko tiiviiseen tahtiin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viisi ensimmäistä osaa. Kolmesta ensimmäisestä pidin valtavan paljon, seuraavat kaksi jättivät tympeän olon, kun suosikkihahmoni Anna Tuomi jäi niin vähälle huomiolle uusien henkilöiden vallatessa tilaa itselleen. Hietakehdon olin ajatellut lukea vasta joskus pitkän ajan kuluttua, mutta kun se niin kauniisti minua kutsui kirjaston uutuushyllystä, niin nappasin mukaani ja luin.

Parin edellisen kirjan perusteella osasin asennoitua siihen, ettei Anna Tuomi perheineen ole muita suuremmassa roolissa. (Vähän niin kuin kai Salatuissa elämissä nykyään: tuskin on Taalasmaan Seppo enää niitä seuratuimpia hahmoja. Tai mistä minä tiedän, kun en ole muutamaan vuoteen sarjaa seurannut, mutta olettaisin näin...) Ennakkoasenne näköjään vaikutti paljon, sillä tällä kertaa en harmistunut kirjan lukuisista muista henkilöistä, vaan osasin keskittyä hyvästä kirjasta nauttimiseen.

Kähkösen kerronta on niin sulavaa ja vaivatonta, että kirjan tapahtumiin on helppo heittäytyä mukaan. Hietakehdossa kuvataan muutamaa vuoden 1943 elokuista päivää Selma Kelon huvilalla, Kesäkalliossa. Huvilalla ovat kesää viettäneet - ahkerasti uurastaen - monet aiemmista kirjoista tutut henkilöt. Aikuiset yrittävät edes hetkittäin nauttia kauniista kesästä, vaikka sota ja kaikki muut huolet ovat jatkuvasti mielessä. Lapset viettävät näennäisesti leppoisaa kesää, mutta sota on monin tavoin mukana leikeissä.

Hietakehdosta voisi kertoa pitkät pätkät, sillä henkilöitä on paljon ja jokaiselle tapahtuu jotakin. Mutta en halua, sillä liika tieto pilaisi lukemisenilon muilta. Pidin tästä kirjasta paljon, enkä varmasti ole ainoa, joka jää odottelemaan mahdollista jatkoa.

Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)

Jipii, meidän pöytäkone toimii taas! :) Selvisimme pelkällä näppiksen uusimisella taannoisesta mukillinen kahvia tietokonepöydälle -episodista ja pääsen pitkästä aikaa päivittämään blogia. Onneksi muiden blogien seuraaminen onnistuu iPadilla hyvin, mutta ei sillä jaksa alkaa pidempiä juttuja naputtelemaan.

 Katja Kettu: Kätilö

WSOY Äänikirjat 2011

Kesto: 10h 20min

Lukija: Eija Ahvo

Katja Ketun Kätilö meinasi jo jäädä minulta kokonaan lukematta. (Niin kuin se jäikin, koska nyt kuuntelin sen.) Pistin sen varaukseen ennen viime joulua ja sain kirjan käsiini joskus loppukeväällä, mutta en sitten päässyt muutamaa sivua pidemmälle. Luin väkisin eteenpäin, kunnes myönsin, etten tajunnut lukemastani mitään. Vein kirjan takaisin kirjastoon ja päätin odottaa parempaa lukuhetkeä.

Jokin aika sitten kyselin kirjabloggaajakollegoilta vinkkejä laadukkaista kotimaisista äänikirjoista ja muiden ohella tämä Kätilö sai kehuja. Sattumalta se oli kirjastossa paikalla, joten ei muuta kuin äänikirja kotiin, kuulokkeet korville, virkkuuprojekti syliin ja kuuntelemaan.

Onneksi sain aloittaa kuuntelemisen ihan omassa rauhassa. Talon miesväki oli jälleen kerran omilla reissuillaan ja sain syventyä kirjan kuunteluun yhdeltä istumalta kolmen levyn verran. Kirjan henkilöt ehtivät siinä ajassa tulla tutuiksi, samoin kieli. Ahvon ääni sopi tähän tarinaan kuin nakutettu, lisäksi hän eläytyi lukemaansa juuri sopivasti - ei liikaa, ei liian vähän.

Kätilö, Villisilmä, on kyläläisten välttelemä vanhapiika, joka on päätynyt kätilöksi vähän vahingossa. Eräässä synnytyksessä avustaessaan Villisilmä tapaa saksalaisen upseerin Johan (Johannes) Angelhurstin ja rakastuu hetkessä. Eletään jatko- ja Lapin sodan aikaa ja Villisilmä hankkiutuu töihin saksalaisten leiriin ollakseen lähellä Johannesta.

Tarina on rankka, raskas, karu. Kieli on ronskia ja rajua, välillä tuntui että vähän liikaakin lueteltiin nimittelysanoja yms. Kielenkäyttöönkin kuitenkin tottui ja turtui jossain määrin niin, että pystyin keskittymään Villisilmän ja Johanneksen tarinaan.

Kokonaisuutena Kätilöstä jäi ristiriitainen olo. Ymmärrän hyvin, miksi tämä kirja on monelle ollut huikea kokemus. Samaan aikaan ymmärrän myös ne vastakkaiset mielipiteet vallan mainiosti. Itse jäin sinne keskivaiheille: hieno kirja, joka herätti monenlaisia tunteita. Minulle Kätilön kuunteleminen oli tavallaan vaikeaa siksi, että vasta muutama kuukausi sitten kuulin meidän mummun työskennelleen sota-aikaan saksalaisten palveluksessa. Väistämättä tulin miettineeksi, joutuiko mummukin näkemään samoja asioita kuin Kätilö, vai selvisikö vähemmällä? Toivon, että selvisi.

Minulle Kätilö on kirja, jonka haluan samaan aikaan muistaa pitkään ja unohtaa mahdollisimman pian. Sitä voitaneen pitää vahvan kirjan merkkinä.

Leiri 14, Pako Pohjois-Koreasta

Blaine Harden: Leiri 14

(Escape from Camp 14, 2012)

Gummerus 2012, 192s.

Suom. Ruth Jakobson

Leiri 14 on tiettävästi ainoan Pohjois-Korean vankileirillä syntyneen ja sieltä (onnistuneesti) paenneen miehen tarina. Shin Dong-hyuk kasvoi pitäen leirin epäinhimillisiä olosuhteita ja raakuuksia täysin normaaleina ja oikeutettuina. Perhesuhteet olivat merkityksettömiä, kun päällimmäisenä mielessä oli jatkuva nälkä. Shin oli opetettu ilmiantamaan leirin sääntöjä rikkovat vangit, saattoihan siitä joskus jopa hiukan hyötyä itse ylimääräisen ruoka-annoksen muodossa.

23-vuotiaana Shin tutustuu leirillä mieheen, jolta hän kuulee uskomattomia kertomuksia elämästä leirien ulkopuolella. Shin voisi kuunnella loputtomasti kertomuksia erilaisista ruoista, erityisesti lihasta. Yhdessä he suunnittelevat pakoa, mutta vain Shin onnistuu yrityksessä. Pitkän ja vaivalloisen pakomatkan jälkeen Shin päätyy Kiinaan ja sieltä Etelä-Koreaan sekä Yhdysvaltoihin. Sopeutuminen vapauteen on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa ja Shin toteaa itsekin näin:

"Olen kohoamassa eläimen tasolta, mutta edistys on todella hidasta. Joskus yritän itkeä ja nauraa kuin muut kokeillakseni, tuntuuko se joltain."

Halusin lukea tämän kirjan siksi, että minua kiinnosti valtavasti kuulla, kuinka leirillä kasvanut nuori mies sopeutuu vapauteen. Ikävä kyllä tämä osuus jäi kovin pinnalliseksi. Shin ei mielellään puhu kokemuksistaan, ei hyvistä eikä huonoista. Ihmettelenkin, miksi kirja on kirjoitettu näin pian Shinin vapautumisen jälkeen? Eikö olisi ollut parempi antaa hänelle aikaa toipua ja rakentaa minuutensa uudelleen, edes ehjemmäksi, jotta hänellä olisi paremmin voimia ja sanoja kertoa tarinansa?

Kirjan rakenne on hyppivä. Shinin tarinan lomassa kerrotaan luonnollisesti myös yleisemmin Pohjois-Korean tilanteesta, politiikasta ja muutamien muiden Pohjois-Koreasta paenneiden tarinoita. Selkeämpi jäsentely olisi mielestäni ollut paikallaan. Lisäksi on ihan pakko moittia suomennosta. Koska alkuteoskin on ilmestynyt tänä vuonna, voi huonoa käännöstä syyttää myös kiireestä, mutta silti... Onhan tätäkin kirjaa varmasti oikoluettu useampaan kertaan, joten ihmettelen tämän kaltaisia lauseita:

"Siihen päättyi kuukauden kestänyt pelottava ja jäätävä kuukausi pakosalla."

Shinin tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kerrotuksi, mutta se olisi ansainnut myös tulla kerrotuksi laadukkaammalla tavalla. Toki vika voi olla lukijassakin, sillä esimerkiksi Tuulia Lukutuulia-blogista on kokenut kirjan ihan eri tavalla.

Stephen Fry: Rescuing the Spectacled Bear (Äänikirja)

Stephen Fry: Rescuing the Spectacled Bear - A Peruvian Diary

BBC Audiobooks 2008, 3h 5min

Äänikirjojen maailmaan tutustuminen jatkuu. Vaikka jo kannoinkin kirjastosta kotiin vinon pinon kotimaisia äänikirjoja, kuuntelin ensin vähän lisää Stephen Fryta, koska kaipasin Lennon-kokemukseni jälkeen ihmismäistä englantia.



Vuonna 2002 BBC 1 esitti Stephen Fryn juontaman TV-ohjelman, jossa Fry etsi Karhuherra Paddingtonin juuria Perusta. Samalla Fry tutustui Perun karhukantaan ja myöhemmin samana vuonna hän palasikin kuvausryhmän kanssa saattamaan saman katon alle edellisellä reissulla löytämänsä poikakarhun tyttökarhun kanssa. Rescuing the Spectacled Bear on päiväkirja tämän toisen matkan ajalta.

Päiväkirja on lyhyt ja selkeä, olematta kuitenkaan tylsä. Fry kuvaa Perun luontoa houkuttelevasti, mutta ei kaihda ikävienkään asioiden kertomista. Karhujen pelastaminen luokattoman surkeista yksityisistä eläintarhoista ei ole aivan yksinkertaista hyvin korruptoituneessa maassa. Eikä edes Fryn kaltainen herrasmies ole turvassa matkailijoita niin usein vaivaavalta ripulilta, ei vaikka käytössä olisikin hotellin paras sviitti.

Tähän karhujenpelastamisoperaatioon on liittynyt myös hyväntekeväisyysprojekti (www.bear-rescue.tv), mutta sivut eivät enää ole toiminnassa. Ilmeisesti avustustyö karhujen hyväksi ei ole toiminut toivotulla tavalla.

PS: Olisi kiva tietää, mikä Spectacled Bear on suomeksi. Nettisanakirja ei osannut auttaa.

John Lennon: Panee omiaan & Hispanialainen jakovainaa

(Tämän laadukkaan skannauksen ja kuvankäsittelyn suoritin ihan itse.)

John Lennon: Panee omiaan

(In His Own Write, 1964)

Otava 2000 (pokkari), 72s.

Suom. Anselm Hollo

John Lennon: Hispanialainen jakovainaa

(A Spaniard in the Works, 1966)

Otava 2000 (pokkari), 84s.

Suom. Anselm Hollo

Tämä postaus tekisi mieli aloittaa lauseella "Mitä ****** minä juuri luin?!", mutta koska olen hyvinkäyttäytyvä aikuinen, yritän keksiä jotain muuta. Paitsi etten keksi.

Olen lukenut nämä John Lennonin kirjoittamat ja kuvittamat pakina(?)/runokokoelmat viimeksi yli 10 vuotta sitten. Muistan naureskelleeni Lennonin jutuille ja ajattelin, että nyt tekisi mieleni nauraa taas, luenpas uudestaan. Nauramisen sijaan sain aikaan päänsärkyä, kun otsa kurtussa yritin ymmärtää lukemaani - edes jollakin tasolla. Lopulta yritin ymmärtää kymmenen vuoden takaista itseäni ja silloista huumorintajuani, mutta en voi väittää onnistuneeni tässäkään asiassa.

Molempien kirjojen tekstit ovat tulvillaan omintakeista sanoilla leikittelyä. Jo muutaman sivun jälkeen tämä kikkailu alkoi kuitenkin tursuta korvista ulos siinä määrin, että tankkasin samoja lauseita uudestaan ja uudestan, ymmärtämättä lopulta juuri mitään lukemastani. Tässäpä lyhyt tekstinäyte Hispanialaisen jakovainaan "novellista" Rumikki ja noin seitsemän hääpiötä:

"Mutta yhtenä kerran päivänä he (hääpiöt) saapuivat kotiin snunuilelen kello kusi, ja kuka? - kuka siellä? - no tietysti Rumikki, kukkumassa Rujon petillä. Mutta ei hän, siitä. "Juku on syöny mun puurustani!" kiljui Valionpaari jolla oli yllään vaaleansininen villapata."

Nettiä kaivellessa löysin erään runon englanninkielisen version ja sen perusteella alan uskoa epäonnistuneeseen suomennokseen. Alkuperäinen runo alkaa näin:

The Fat Budgie

I have a little budgie
He is my very pal
I take him walks in Britain
I hope I always shall.

I call my budgie Jeffrey
My grandads name's the same
I call him after grandad
Who had a feathered brain.

Some people don't like budgies
The little yellow brats
They eat them up for breakfast
Or give them to their cats.

Ja suomennos taas kuulosta tältä:

Mun paksu tipu

Mulla on tollanen pikku häkkitipu, se on tosi kaveri ja

mä vien sitä kävelylle vähän joka puolelle.

Nimeks mä annoin sille Jeffrey kun oli mun isoisänkin

nimi ja silläkin oli aivot pelkkää untuvaa.

Niitä on niitä kun ei tykkää pikku keltasista tipuperke-

leistä, ja ne syö ne aamiaiseksi tai antaa kissalle.

Totta kai runon kääntäminen on aina haastavaa, mutta luulenpa että kirjojen muutkin tekstit ovat kielen vaihtuessa menettäneet jotakin oleellista. Jos näitä Lennonin tekstejä vielä joskus luen, yritän ainakin päästä käsiksi englanninkielisiin versioihin, sillä tämä suomennettu yhteisnide oli tuskaista luettavaa.