Näkymätön tytär

Felicia Feldt: Näkymätön tytär, Kasvatusguru Anna Wahlgrenin varjossa

(Felicia försvann, 2011)

Otava 2013, 189s.

Suom. Jaana Iso-Markku

Anna Wahlgren on ruotsalainen "kasvatusguru", tunnetun Lapsikirjan kirjoittaja, yhdeksän lapsen äiti. Opiskellessani sosiaalialaa, opettaja kehotti jokaista lukemaan tuon Lapsikirjan, sillä siitä kuulemma oppisimme kaiken tarvittavan lapsista ja heidän kasvattamisestaan. Kyllä minäkin sen kirjan luin, mutta vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Muistan pitäneeni kirjaa hieman erikoisena, mutta jotkut neuvot tuntuivat (ainakin silloin, lapsettomana) järkeenkäyviltä. Kuten vaikkapa se, että kun antaa lapsen penkoa laatikoita uudestaan ja uudestaan, niin kohta lapsi kyllästyy ja laatikot saavat jäädä rauhaan. Käytännössä tämä ei meillä ainakaan toiminut, koska lapsemme eivät näköjään kyllästy kovin helposti mihinkään, mihin liittyy sotkemista.

Felicia Feldt, Wahlgrenin tytär, on kirjoittanut kirjan, joka pistää hiljaiseksi. Feldt kertoo, kuinka äiti joi ja tupakoi jatkuvasti, uhkaili itsemurhalla, miten äidin miespuoliset ystävät yrittivät lähennellä teini-ikäisiä tyttäriä, kuinka lapset joutuivat aliravitsemuksen vuoksi pitkiksi ajoiksi sairaalahoitoon. Tiiviiseen tahtiin vaihtuvat isäpuolet, kodit ja koulut. Samaan aikaan julkisuudessa esiintyi ihailtu äiti kauniisti hymyilevän ja äitiään myötäilevän lapsilauman kanssa.

Wahlgrenin mielestä yhden piti aina olla ulkopuolinen. Jos järjestettiin vaikkapa retki jonnekin, yksi lapsista jätettiin kotiin. Eristämistä käytettiin rangaistusmuotona, eikä eristettyä saanut olla huomaavinaankaan ennen kuin äiti antoi luvan. Syntymäpäivinä päivänsankari sai olla kuin kuningatar/kuningas, mutta edellisenä päivänä hänellä oli orjan osa. Muut saivat pompotella tulevaa sankaria sydämensä kyllyydestä, koska näin syntymäpäivää osaisi arvostaa enemmän.

Lyhyestä sivumäärästään huolimatta Näkymätön tytär ei ollut nopeaa tai helppoa luettavaa. Kirjan rakenne on sirpaleinen. Lyhyissä pätkissä hypitään ajassa ristiin rastiin ja (ankeiden) lapsuusmuistojen ohella Feldt käy läpi masennustaan, ongelmiaan ihmissuhteissaan sekä äärimmäisen vaikeaa äitisuhdettaan. Lopulta Feldt tekee päätöksen katkaista välit äitiinsä kokonaan.

Feldt syyttää varsin suorasti ongelmistaan äitiään. Kirjan ilmestymisen jälkeen Wahlgren oli pitkään kieltäytynyt kommentoimasta sitä mitenkään, mutta sittemmin hän on ilmoittanut Feldtin kirjan olevan silkkaa valhetta. Ilmeisesti myös osa Feldtin sisaruksista on sitä mieltä, ettei Feldtin kertoma pidä paikkaansa. Totta kai Feldtin kirja on "vain" tarinan yksi puoli. Mutta se on niin synkkä ja karu, julma ja kohtuuton, etteivät kokemukset muuttuisi hyväksytyiksi edes niitä "laimentamalla".

Ahdistava ja inhottava lukukokemus. Toivon, että sen kirjoittaminen on ollut Feldtille hyväksi.

Pjongjang

Guy Delisle: Pjongjang

(Pyongyang, 2003)

WSOY 2009, 176s.

Suom. Saara Pääkkönen

Pohjois-Korea.
Sulkeutunut, pelottava ja kiehtova maa, jonka rajoja ei turhan helposti ylitetä suuntaan tai toiseen.

Guy Delisle, kanadalainen sarjakuvataiteilija ja animaattori, on kirjoittanut (ja kuvittanut, tietenkin) mielenkiintoisen sarjakuvakirjan ajastaan Pjongjangissa, Pohjois-Korean "edustuskaupungissa". Delisle viettää Pjongjangissa muutaman kuukauden työskennellessään animaatioelokuvastudiolla. Työajan ulkopuolella on vain rajoitetusti tekemistä, sillä kaupungista - ja koko maasta - löytyy vain muutamia paikkoja, joihin ulkomaalaisilla on oikeus mennä. Tulkki ja oma opas valvovat parhaansa mukaan jokaista askelta, ettei sääntöjä vain rikottaisi.

Tulkki ja opas pyrkivät esittelemään kotimaansa "parhaat puolet", eli suurien johtajien patsaita, upeaa metroasemaa sekä lukuisia museoita. Kaikki on heidän kertomansa mukaan juuri niin kuin pitääkin olla, täydellistä.

Energiapulan vuoksi sähköstä on jatkuvasti pulaa. Toki sitä riittää johtajille, mutta esimerkiksi Delislen hotellissa ainoastaan hänen kerroksensa on valaistu. Hissit ja sähköovet eivät toimi, katuvaloja ei ole, mainosvaloista nyt puhumattakaan. Paikallisilla on käytössä aggregaatteja, jotka hurisevat kuorossa tuottamassa edes hiukan sähköä heidän käyttöönsä.

Propagandaa tursuaa kaikkialta: radiosta, televisiosta, lehdistä ja jopa kallioon hakattuna. Delisle näkee, kuinka "vapaaehtoiset" maalaavat puita reunustavia kiviä valkeiksi ja lakaisevat autioita moottoriteitä.

Vaikka Pjongjang sisältää runsaasti ahdistavaa asiaa Pohjois-Korean oloista, se ei tuntunut synkältä tai raskaalta luettavalta. Ei sitä toki iloiseksikaan kirjaksi voi väittää, mutta Delislen ote on sen verran säyseä, etteivät kipeätkään asiat tunnu aivan liian synkiltä. Delislen piirustustyyli on selkeä ja miellyttävä, asenne samoin. Tämän kirjan ansiosta tiedän Pohjois-Koreasta paljon uusia asioita. En ymmärrä, mutta olen tietoinen monista asioista.

 

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

(The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making, 2011)

Gummerus 2013, 339s.

Suom. Sarianna Silvonen

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla jäi mieleeni Liinan blogista viime lokakuussa. Ihastuin kirjan kanteen ja kuvauskin herätti mielenkiinnon, joten kun kirja ilmestyi suomeksi, oli selvää että luen sen. Tämän suomen kielisen painoksen kansi on mielestäni vielä kauniimpi kuin alkuperäinen. Ihanan punainen ja suloinen, nahkajäljitelmineen kaikkineen. En tiedä, kuka kannen on suunnitellut, mutta kirjan kuvituksesta vastaa Ana Juan.

Satumaan ympäri purjehtiva tyttö on 12-vuotias Syyskuu, joka lähtee kotoaan Omahasta vihreätakkisen herrasmiehen, Vihreän tuulen, mukana Satumaahan. Satumaan nykyinen hallitsija on nuori, tuittupäinen ja arvaamaton Markiisitar, joka tarvitsee jonkun noutamaan itselleen talismaanin lumotusta metsästä. Tähän tehtävään Syyskuu on omiaan. Syyskuun matka Satumaassa ei ole turhan helppo tai miellyttävä, vaikka hän saakin uusia ystäviä. Satumaa ei ole enää samanlainen miellyttävä ja onnellinen paikka, kuin edellisen hallitsijan aikana.

Olin jo etukäteen päättänyt lukea tämän lapsille iltasatuna. Takakannessakin mainitaan, että kyseessä on "unohtumaton ja kaunis kirja kaikenikäisille". Pojatkin innostuivat ja kuuntelivat Syyskuun tarinaa mielellään - noin 2/3 kirjasta. Sitten päätettiin yhteistuumin vaihtaa kirjaa.

Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla ei ollut liian pelottavaa luettavaa, mutta ääneenluettavaksi liian raskasta ja hidasta. Teksti on makuuni liian täyteläistä, hengästyttävääkin runsaudessaan. Lukeminen muistutti liian makean, herkullisen jälkiruoan syömistä: hyvää olisi tarjolla, mutta paljoa en pystynyt kerralla nauttimaan. Monin paikoin kirja toi mieleen Liisan Ihmemaassa, mikä voi joillekin lukijoille olla iloinen yllätys. Minä taas en pidä Liisan seikkailuista missään maassa, joten Tyttö joka purjehti... sai näistä kohdista turhia miinuspisteitä.

Joka tapauksessa visuaalisesti kaunis - ja verbaalisesti myös, mikäli moisesta tyylistä tykkää.

Minun Kiinani 3. Rahan aika

P. Ôtie & Li Kunwu: Minun Kiinani 3. Rahan aika

(Une vie chinoise 3 - Le temps de l'Argent, 2010)

WSOY 2013, 271s.

Suom. Saara Pääkkönen

Li Kunwun omaelämäkerrallinen sarjakuvatrilogia on tullut päätökseensä. Aiemmissa osissa on käyty läpi Kunwun lapsuus sekä (varhais)aikuisuus kommunistisen puolueen palveluksessa. Tässä viimeisessä osassa liikutaan jo vahvasti nykyajassa ja nähdään kuinka huikealla vauhdilla Kiina muuttuu länsimaisempaan suuntaan.

Kaikki tuntuu muuttuvan. Työpaikat muuttuvat epävarmemmiksi, mutta toisaalta uusia tehtaita (myös länsimaista) putkahtelee koko ajan tarjoten uusia työpaikkoja. Vanhoja asuinalueita puretaan uusien, nykyaikaisien kerrostalojen alta samalla kun vanhat tavat ja tottumukset etsivät omaa paikkaansa muuttuvassa yhteiskunnassa. Muutokset ovat huimia ja tapahtuneet käsittämättömän nopeasti. On vaikeaa kuvitella, miltä moinen myllerrys on tuntunut tapahtumahetkellä, mutta Kunwu osaa kyllä mainiosti kertoa yhden ihmisen tarinan sieltä myllerrysten keskeltä. (Ihan ei voi väittää kokeneensa samaa, koska nyt tuntuu omituiselta se, miten kaikilla on netti ja kännykät, koska ei silloin kun minä olin pieni... )

Tässä osassa Kunwu prosessoi hieman myös trilogian kirjoittamisen (tai kuvittamisen) prosessia. Mitä kertoa ja miten? Esimerkiksi Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus ja sen väkivaltainen tukahduttaminen on länsimaissa hyvin tunnettu tapaus, mutta miltä se tuntui ja mitä merkitsi Kunwulle, joka ei ollut tapahtumapaikan lähelläkään?

"- - jokaisella on oikeus mielipiteeseen. Joku voisi esimerkiksi huomauttaa minulle, että ihmisoikeudet ovat tärkeämpiä kuin kehitys. Minä jättäisin sen väittelyn mielelläni seuraaville sukupolville, jotka eivät ole kokeneet kaikkea sitä sanoin kuvaamatonta piinaa, jota meidän piti pitkään kestää."

Koko trilogia on herättänyt rutkasti ajatuksia ja kysymyksiä, mutta koen oppineeni näiden avulla enemmän Kiinan lähihistoriasta kuin koulussa. (En ehkä ollut hirveän tunnollinen oppilas, myönnän sen.) Hieno trilogia, jota suosittelen suuresti.

Hyvä äitipuoli

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

(De Stiefmoeder, 2011)

WSOY 2013, 205s.

Suom. Sanna van Leeuwen

Renate Dorrestein on minulle entuudestaan tuttu yhden kirjan verran. Olen lukenut Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa joskus vuosia sitten ja muistan pitäneeni siitä. Hyllyyn ostin alkuvuoden alennusmyynneista Lainaa vain -teoksen, mutta sitä en ole ehtinyt vielä lukea.

Hyvä äitipuoli on lyhyt ja melko tasainen tarina. Se kertoo kolmehenkisen uusioperheen elämästä, jokaisen jäsenen silmin vuorollaan. Claire on tilkkutaiteilija, kookas ja näyttävä nainen, joka on ollut tytärpuolelleen hyvä äitipuoli jo pienen ikuisuuden. Nyt teini-ikään ehättänyt Josefien on luonnollisesti haikaillut biologisen äitinsä perään, vaikka tämän luona vietetyt lomat eivät (varsinkaan) sisarpuolten vuoksi ole olleet kovin häävejä. Vuosien ajan elämä kulkenut mukavasti uomassaan, mutta sitten aviomies Axel löytää Clairen ateljeesta lapun ja väärikäsitysten suma saa aikaan oikean kriisin.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että tuo kriisin aiheuttaja on abortti. Itse kirjassa tämä kerrotaan vasta varsin myöhään, mutta kyllä lukija on voinut asian arvata jo hyvissä ajoin. Ensin seurataan tilannetta Clairen näkövinkkelistä, seuraavaksi ääneen pääsee Axel ja lopuksi Josefien. Lukiessa minua turhautti ja ärsytti se, etteivät Claire ja Axel voineet puhua toisilleen suoraan. Inhoan tätä elokuvissakin monesti kulutettua tapaa antaa ihmisten velloa väärinkäsitysten suossa, kun tilanne olisi voinut laueta jo aikoja sitten suoralla puheella. Mutta lyhyeksipä olisi tämä(kin) kirja jäänyt ilman näitä kuvioita.

Hyvää äitipuolta on hiukan moitittu ennalta-arvattavasta ja latteasta lopusta. Minä taas koin lopun karmivana kostona ja luinkin viimeiset sivut kahteen kertaan tarkistaakseni, olinko ymmärtänyt lukemani. Ja kyllä minä edelleen olen siinä uskossa, että loppuratkaisu oli kaikkea muuta kuin lattea ja onnellinen. (Kirjan lukeneiden kanssa vaihtaisin mielelläni näkemyksiä asiasta vaikka sähköpostitse!)

Tina Fey: Bossypants

Tina Fey: Bossypants

Sphere/Little, Brown 2011, 275s.

Ihastuin niin hirveästi Jenny Lawsonin muistelmiin, että halusin lukea pikimmiten lisää hauskoja muistelmia. Tina Feyn Bossypantsin ostin vuodenvaihteen tienoilla kahdesta syystä:
1) keltainen kansi ja
2) Tina Fey.
Joskin saman tien on tunnustettava, että en ole mitenkään erityisen hyvin perillä Tina Feyn urasta. Nimi on vain jostakin syystä jäänyt positiivisessa mielessä muistin syövereihin. Luultavimmin sieltä Saturday Night Livesta.

Bossypants ei ole puhtaasti muistelmateos, vaan jotain sinne päin. (Englanniksi kategorioisin tämän kohtaan "memoir-ish".) Fey kertoo lapsuudestaan (I was a big surprise. A wonderful surprise, my mom would be quick to tell you.), teatteriharrastuksestaan, homo ja lesbo -ystävistään (I wanted them to stay in the "half closet".). Hän myös jakaa kauneudenhoitovinkkejä, joiden kaltaisia naistenlehdistä ei löydä. Jokainen on toki tietoinen siitä, että rintaliivien on oltava oikean kokoiset. Fey oppi tämän äidiltään:

"My mother knew the importance of getting the right fit for a bra, so she took me to JCPenney and tried one on over my clothes. She tried a bra on me over my clothes in the middle of JCPenney."

Lisäksi Fey pohtii äitiyttä aina imettämisestä töiden ja perhe-elämän yhteensovittamiseen. Paljon muitakin aiheita kansien väliin mahtuu: hiukan epäonnistunut häämatka, millaista on olla hyvin laiha, millaista on olla vähän pullea, kuinka valokuvaussessiot etenevät (Amazing, Gorgeous, Not like that) jne.

En yleensä ole hirveän innostunut lukemaan julkkistenkaan työelämästä. Arki ja ihmissuhteet ovat minusta paljon mielenkiintoisia. Bossypantsissa en kuitenkaan tylsistynyt tai tuskastunut työpaikka tai -yhteisöjuttuihin lainkaan. Huomasin pitäväni kovasti myös Feyn lyhyestä opastuksesta improvisaation tekemiseen. Seuraa pieni paljastus: olen kouluaikoina ollut innolla mukana kaikissa mahdollisissa näytelmissä. En ole hyvä näyttelijä, mutta se vain on hauskaa hommaa - eikä kouluissa onneksi pidetty rimaa hirveän korkealla. Nyt olisikin kivaa päästä testaamaan Feyn oppeja käytännössä!  (Kiinnostuneille voin tiivistää improvisaation perusteet kahteen sanaan: "Yes, and...")

Mukava kirja, hauskoja juttuja ja sopivan helppoa kieltä, eli kannatti lukea.

Jane ja saaren kutsu

L. M. Montgomery: Jane ja saaren kutsu

(Jane of Lantern Hill, 1937)

Minerva 2013, 266s.

Suom. Sisko Ylimartimo

Jane Stuart asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa Torontossa, kolkossa ja ilottomassa talossa. Äiti kulkee kutsuilla ilta illan jälkeen, enemmän oman äitinsä mieliksi kuin omasta halustaan. Isoäiti on inhottava ja ankara nainen, joka moittii Janea joka käänteessä ja tuntuu nauttivan siitä. Jane on elänyt siinä uskossa, että isä on kuollut, sillä hänestä ei koskaan puhuta. Järkytys on suuri, kun Jane kuulee koulukaveriltaan isänsä olevan elossa ja vielä suurempi yllätys on isältä saapuva kirje, jossa tämä vaatii saada Janen kesäksi luokseen Prinssi Edwardin saarelle. Elämä saarella on - vastoin Janen odotuksia - ihanaa. Isä osoittautuu hurmaavaksi, leikkisäksi mieheksi, jonka kanssa elämä on yhtä seikkailua. Mutta mitä tapahtuu syksyllä, kun on palattava takaisin kaupunkiin?

Olipa ihanaa lukea pitkästä aikaa ihan oikea tyttökirja. Ulkona vinkui kylmä tuuli, mutta minä käänsin sille selkäni ja nautin niskaan paistavasta kevätauringosta, Prinssi Edwardin saaren kauniista maisemista ja mukavista ihmisistä. Jane on suloinen tyttö, joka ei pelkää tarttua töihin, vaikka ei olisi niitä aiemmin tehnytkään. Pidin hurjasti Janen isästä, mutta äidin selkärangattomuus ja äitinsä tahtoon alistuminen ahdisti suuresti. Vaikka Jane ja saaren kutsu onkin ennalta-arvattava ja ihmiset vähän turhankin yksipuolisia (joko hyviä tai pahoja), vastasi se odotuksiani täydellisesti. Rentoutuminen onnistui tämän kirjan avulla äärimmäisen helposti.

Hiukan täytyy moittia kirjan kantta. Kannen pieni talo ja vehreät maisemat sopivat kyllä kuvaan oikein hyvin, mutta tyttö on aivan liian nykyaikainen.

Minulta on lukematta miltei kaikki tuoreimmat Montgomery-suomennokset, mutta nyt ne houkuttelevat kovasti. Ehkäpä kesällä voisin viettää tyttökirja-aikaa niiden parissa.