Haasteista ja muuta yleistä

Jälleen on yksi vuosi takana päin. Vuodesta 2013 minulle tulee ensimmäisenä mieleen esikoisen koulunaloitus ja vauvan valvottamat yöt. Ja lukion luokkakokous.

Kirjahyllyni kertovat kroonisesta tilanpuutteesta.

Olen lukenut monia ihania, upeita, sykähdyttäviä kirjoja, joita muistelen lämmöllä vielä pitkään. Muutama kehnompikin lukukokemus muistuu mieleen, mutta onneksi niitä ei kauhean montaa ollut. En lähde erittelemään suosikkeja, mutta kaikki luetut löytyvät tuolta yläpalkista kohdasta Kirjat 2013.

Kuluneen vuoden aikana osallistuin jälleen erilaisiin lukuhaasteisiin, mutta en ole varma muistanko edes enää niitä kaikkia. Maailmanvalloitus ei ole edennyt käytännössä minnekään, koska karttasivusto oli muuttunut, enkä ole saanut aikaiseksi tehdä uutta karttaa. Kuusi kovaa kotimaista -haaste on sekin jäänyt unholaan, vaikka kovasti uhosin suorittavani haasteen loppuun tänä vuonna. Ehkä ensi vuonna edes edistyisin asian suhteen...

Mari A pisti alkuvuodesta pystyyn Kirjavuori Mount Everestille -haasteen, jonka motivoimana oli tarkoitus lukea omiin hyllyihin kertyneitä kirjoja. Lähdin mukaan innolla, mutta enpäs päässyt kovin korkealle kiipeämään. Karu totuus on se, että en lukenut edes haasteen pienimmälle kumpareelle riittävää 12:ta oman hyllyn vanhaa kirjaa, vaan saldoni jäi ankeasti kahdeksaan. Luin kyllä omia kirjoja enemmänkin, mutta ne loput olivat haasteen alkamisen jälkeen tehtyjä hankintoja, joten niitä ei laskettu mukaan. Kirjavuorelle yritin päästä seuraavilla kirjoilla:

1. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
2. Timo Parvela: Ella ja kaverit juhlatuulella
3. Tina Fey: Bossypants
4. J.R.R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme
5. Enid Blyton: SOS ei anna periksi
6. Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
7. Jenny Lawson: Let's Pretend This Never Happened (A Mostly True Memoir)
8. Cristina López Barrio: Mahdottomien rakkauksien talo

Tässä vielä linkki, jonka takaa blogitekstit ko. kirjoista löytyvät *klik*.


Paremmalla menestyksellä osallistuin Susan Seitsemän sarja- sarjishaasteeseen. Heti tammikuussa varasin ja lainasin kirjastosta kaikki Don Rosan Ankkasarjikset, mutta vaikka ne luinkin, en osannut blogata. Jotenkin noiden kokoelmien ottaminen osaksi tätä haastetta olisi tuntunut huijaamiselta, sillä olin ne lukenut monesti jo aiemmin. En kyllä olisi noista kirjoista osannut blogiin mitään kirjoittakaan, sen verran läheisistä seikkailuista on kyse. Mutta kuin vahingossa luettuja sarjakuvia kertyi vuoden mittaan yllättävän iso pino:

1. P. Ôtie & Li Kunwu: Minun Kiinani 3. Rahan aika 
2. Guy Delisle: Pjongjang 
3. Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta 
4. Alison Bechdel: Äideistä parhain, Koominen draama 
5. Guy Delisle: Shenzhen 
6. Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista 
7. Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni 
8. Marjane Satrapi: Persepolis 2 - kotiinpaluu 
9. Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt 
10. Kate Beaton: Hark! A vagrant 
11. Cyril Pedrosa: Kolme varjoa 
12. Tom Gauld: You're all just jealous of my jetpack 
13. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Himaset 1, Juustoon ei saa piirtää! 
14. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Himaset 2, Keijut ei juo kahvia! 
15. Kaisa Leka: I am not these feet 
16. Kaisa Leka: On the outside looking in 
17. Stephen King: Creepshow 
18. Hugo Pratt: Corto Maltese, Kelttiläistarinoita 
19. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot I 
20. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot II 
21. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot III 
22. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot IV 
23. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot V
24. Guy Delisle: A User's Guide to Neglectful Parenting
25. Lars Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot VI

Guy Delislen sarjakuvat ovat jääneet mieleen erityisen mielenkiintoisina, Cyril Perosan Kolme varjoa taas liikuttavana. Kate Beaton oli hulvaton uusi tuttavuus, josta on kiittäminen pikkusiskon kirjahyllyä ja Stephen Kingin Creepshow ansaitsee oman kunniamainintansa koomisuutensa vuoksi. Nyt loppuvuodesta olen tutustunut viimeinkin Muumi-sarjakuviin ja ihastunut ikihyviksi. Pakko kiittää Susaa ihanasta haasteesta, sillä sarjakuvat ovat olleet minulle aiemmin vähän sellaista epäkirjallisuutta, jota olen vierastanut ihan turhaan.

Kaikki sarjakuvapostaukset tästä linkistä, ollos hyvä.


Vuonna 2014 aion osallistua Tove Jansson 100v. -juhlavuoden juhlistamiseen lukemalla ja bloggaamalla kirjoja Tovesta ja Tovelta. Otin aiheeseen jo pienen varaslähdön, mutta Tove Jansson ansaitsee toki tulla huomioiduksia myös muulloin kuin juhlavuotenaan.

Suketus pisti käyntiin Ihminen sodassa -lukuhaasteen, johon myös lähden mukaan. En ole varsinaisten sotakirjojen ystävä, mutta monissa kirjoissa sota on läsnä, vaikka rintamalla ei oltaisikaan. Suuria tavoitteita en tässäkään itselleni aseta, mutta jos nyt sotamieheksi asti pääsisin.

Jos olisin uudenvuodenlupauksia antavaa tyyppiä, vannoisin ja vakuuttaisin lukevani enemmän omien hyllyjen kirjoja, klassikoita, tyttökirjoja, tietokirjoja, runoja. Yhtä pontevasti kertoisin pitäväni teemaviikkoja, joiden seuraaminen muiden blogeissa on ollut todella mielenkiintoista. Mutta en lupaa mitään, ettei kukaan pety. Paitsi sen lupaan, että jatkan lukemista ja bloggaamista kuten tähänkin asti.

Mukavaa vuotta 2014!

Muumit sarjakuvaklassikot VI

Lars Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot VI

22. Muumin lamppu

23. Muumipeikko ja rautatie

24. Muumipappa ja vakoojat

25. Muumipeikko ja sirkus

WSOY 2013, 94s.

Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Muumit sarjakuvaklassikoiden kuudes osa on kokonaan Toven veljen, Larsin käsikirjoittama ja kuvittama. Muumien maailma oli Lars Janssonille hyvin tuttu, olihan hän ollut käsikirjoittamassa tarinoita jo aiemmin sekä kääntänyt kaikki tarinat englanniksi. Muumien piirtämistä hän harjoitteli intensiivisesti noin kuukauden ajan ja vaikka hahmot ovatkin melkein samanlaisia kuin Toven piirtämät, huomaa piirtäjän vaihtumisen selvästi. Minä kiinnitin huomiota hahmojen silmiin, mutta koska en omista muumisarjakuvia, en voi tarkistaa ovatko silmät oikeasti erilaisia vai kuvittelenko vain.

Tämän kokoelman tarinat ovat vauhdikkaita ja ehkä jopa hitusen levottomia aiempiin verrattuna. Muumin lamppu -tarinassa Muumipeikko ja Niiskuneiti löytävät taikalampun, jonka henki toteuttaa toiveita kyseenalaisin menetelmin. He joutuvat pakoilemaan poliisia ja yrittävät ystävystyä jopa Haisulin kanssa nyt kun kaikki ovat hyljeksittyjä.

Rautatietä ei tahdota Muumilaaksoon, mutta rakennushankkeen estäminen osoittautuu kinkkiseksi hommaksi. Nuoruudenseikkailujen perään haikaileva Muumipappa ajautuu ystävänsä Vinssin kanssa vauhdikkaaseen vakoojaseikkailuun, jonka jälkeen tasainen elämä ei enää olekaan niin huono vaihtoehto.

Kokoelman parhaana tarinana pidän viimeistä, Muumipeikkoa ja sirkusta. Siinä Vilijonkka ystävineen on perustanut eläinsuojeluyhdistyksen, jonka kunniajäseneksi Muumipappa nimetään. Yhdistyksen kokoukset osoittautuvat kovin sisällöttömiksi, eikä kasvisruokavaliokaan tunnu Papan omalta jutulta. Sirkuksen saapuessa Muumilaaksoon yhdistys astelee paikalle vapauttamaan eläimet. Kukin jäsen ottaa hoitoonsa jonkun eläimen, mutta lopulta kaikki vaikeahoitoisiksi paljastuvat eläimet asuvat muumitalossa. Muumipappa yrittää vaatia yhdistystovereiltaan apua, mutta nämä haihattelevat naiset ovatkin luopuneet eläinsuojelusta ja perustaneet sen sijaan ompeluseuran pakanoiden hyväksi. Eläimet päätetään palauttaa sirkukseen, mutta muutama kommellus mahtuu tuohonkin reissuun.

Taidan jatkaa muumisarjakuvien lukemista tämän sarjan mukana, eli joskus tulevaisuudessa, kun seuraava osa ilmestyy. :)

A User's Guide to Neglectful Parenting

Guy Delisle: A User's Guide to Neglectful Parenting

Drawn & Quarterly 2013, 191s.

Kääntänyt Helge Dascher

Ehkä ei ole maailman korrekteinta lukea toiselle ihmiselle joululahjaksi hankkimaansa kirjaa, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Ajattelin ihan vain vähän vilkaista, millaista sarjakuvaa Delisle on tehnyt vanhemmuudesta, mutta koska jutut olivat niin hauskoja, lukaisin koko kirjan. A User's Guide to Neglectful Parenting on herttainen, realistinen ja osuva. Varmasti ihan kaikki vanhemmat lankeavat toisinaan kyseenalaisiin toimintatapoihin ja on aina yhtä mukavaa saada siitä itselleen todistusaineistoa.

Delislen perheessä on kaksi lasta, tyttö ja poika. Poika on jo sen verran iso, että esimerkiksi hammaskeijun ja pääsiäispupun olemassaolo alkaa epäilyttää. Kunnon isänä Delisle yrittää parhaansa mukaan vakuuttaa edellä mainittujen olentojen olevan ilman muuta totta, mutta isän leveä virne vakavasta aiheesta puhuttaessa pistää pojan epäilemään vain lisää.

Kun tytär persikoita syödessään hotkaisee mahaansa myös persikan siemenen, perheen poika kuuluttaa siskolleen kovaan ääneen tämän tulevasta, karusta kohtalosta: siemen itää ja hänen vatsaansa kasvaa puu! Mitä tekee isä? Rauhoittelee ehkä hätääntyvää tytärtään? No ei tietenkään, vaan piirtää kuvasarjan siitä, miltä tyttö näyttäisi, jos suusta pyrkisi ulos vatsassa kasvava puu.

Toivon, että tämä kirja viihdyttää myös lahjan saajaa. Oikeastaan olen aika varma asiasta. Suosittelen kaikille vanhemmille, mutta myös lapsettomille sarjakuvan ystäville. Kirjan ainoa vika on sen lyhyys, sillä näitä kommelluksia olisin erittäin mielelläni lukenut enemmänkin.

Muumit sarjakuvaklassikot IV & V

Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot IV

14. Muumipeikko Villissä lännessä

15. Niiskuneiti rokokoossa

16. Muumi ja velvollisuudentunto

17. Muumipeikko ja pyrstötähti

18. Muumipeikko ja kultainen häntä

WSOY 2011, 111s.

Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Tove Jansson: Muumi sarjakuvaklassikot V

19. Muumitalvi

20. Muumipeikko merillä

21. Hosulin kosinta

WSOY 2012, 87s.

Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Maltoin viimein hidastaa lukutahtia näiden Muumisarjakuvien kanssa. Neljännessä osassa päästään seuraamaan aikamatkailua, joka ei aivan vastaa Muumiperheen odotuksia. Villissä lännessä on paljon kesympää ja tylsempää kuin he odottivat ja Niiskuneiti pettyy täysin rokokoon romantiikkaan - tai sen puutteeseen. Velvollisuudentunnon iskiessä näppinsä Muumilaakson asukkaisiin, joutuvat Muumit muiden silmätikuiksi. He kyllä yrittävät olla velvollisuudentuntoisia, mutta aikainen aamu kostautuu iltavirkuille Muumeille ja naapurit paheksuvat suuresti nurmikolle häpeämättömissä asennoissa nukahtanutta perhettä. Muumipeikko ja kultainen häntä on kertomus julkisuudesta. Muumipeikon kultaista häntää ihaillaan suuresti, sitä kuvataan ja Muumipeikolta pyydetään nimikirjoituksia väsymykseen asti. Fanipostiakin tulvii niin paljon, että Muumipeikolla on täysi työ yrittäessään vastata niihin. Julkisuus ei kuitenkaan ole niin ihanaa ja auvoista kuin Muumipeikko kuvitteli, vaan hänen sanomisiaan vääristellään surutta. Kultaisesta hännästä on päästävä eroon, vaikka hyvästit huomion keskipisteenä olemiselle ovatkin haikeat.

Viidennessä osassa Muumilaaksoon tulee jälleen talvi. Tällä kertaa Muumiperhe haluaa vetäytyä talviunille ja välttyä kohtaamasta Herra Virkkusta tai ketään vastaavaa. Mutta talvi saapuu niin rytinällä, ettei talon väki ehdi nukahtaakaan, kun ovelta jo kuuluu koputus. Ensin Muumitalosta suojaa hakee Neiti Muhvi, joka ei missään tapauksessa halua olla mitenkään vaivaksi. Siksipä hän ei todellakaan voi nukkua olohuoneessa, vaan sohva on kannettava yläkertaan. Täkkiäkään Neiti Muhvi ei koe ansaitsevansa, joten hikipäässä hänelle etsitään sopivan kulunutta vanhaa vilttiä. Aina kun perhe yrittää nukahtaa talviunille, ovelle ilmestyy joku, joka sotkee suunnitelmat ja lopulta kaikki jäävät suosiolla hereille. Tämä tarina oli suosikkini, sillä Neiti Muhvin vaivalloinen halu olla huomaamaton vieras on hulvaton. Lisäksi Herra Nurina, toinen taloon tunkevista kutsumattomista vieraista, osaa olla tyytymätön aivan kaikkeen. Tahmatassu tuo omat lisähankaluudet tullessaan, mutta loppujen lopuksi hän saa asiat kääntymään parhain päin.

Muumipeikko merillä on oiva kertomus merenkulun haasteista merirosvoineen ja myrskyineen. Hosulin kosinnassa ujo ja arka Hosuli huokailee rakkauttaan Mymmeliin. Auttaakseen ystäväänsä Muumipeikko kutsuu laaksoon psykiatrin, tohtori Schrünkelin. Tohtori vain osoittautuukin omituiseksi tapaukseksi, josta ei Hosulille ole mitään apua.

Hosulin kosinta oli viimeinen sarjakuvaseikkailu, jonka tekemisessä Tove Jansson oli vielä mukana. Myöhemmät sarjakuvat ovat kokonaan veljen, Lars Janssonin käsialaa.

Edelleen olen hurmaantunut näistä sarjakuvista, jotka eivät ole jääneet ajan jalkoihin. Tosin luulen, etteivät Muumit ylipäätään voi vanhentua, vaan pysyvät aina ajankohtaisina.

Muumit sarjakuvaklassikot I-III

Muumit sarjakuvaklassikot I

(WSOY 2008, 96s.)

1. Muumipeikko

2. Muumiperhe

3. Muumiperhe Rivieralla

4. Yksinäinen saari

Muumit sarjakuvaklassikot II

(WSOY 2009, 85s.)

5. Vaarallinen talvi

6. Kuvitteluleikki

7. Talonrakennus

8. Aloitamme uuden elämän

Muumit sarjakuvaklassikot III

(WSOY 2010, 105s.)

9. Muumipeikko rakastuu

10. Viidakkoelämää

11. Muumipeikko ja marsilaiset

12. Muumiperhe ja meri

13. Yhdistyselämää

Tove Janssonin elämäkerran innoittamana olen nautiskellut Muumien seikkailuista ensi kertaa elämässäni sarjakuvien muodossa. Aikaisemmin olen näitä sarjakuvia lukenut vain lehdestä irrallisina strippeinä ja sellaisina Muumit eivät kyllä pääse oikeuksiinsa.

Voi hyvänen aika, miten ihania sarjakuvamuumit ovatkaan! Poissa ovat tv-sarjan siloitellut hahmot, sillä näissä sarjakuvamuumeissa on särmää ja monipuolisuutta. Olen nauttinut suunnattomasti Muumimamman tasaisuudesta, Muumipapan seikkailunkaipuusta ja viskipaukuista, Haisulin tuhmuuksista, Nipsun rahantekopuuhista ja ihan kaikkein eniten olen rakastunut Miskaan, Muumien synkistelevään kotiapulaiseen. (Ikäväkseni skannerimme menehtyi kesäisen ukkoskuuron aikana, enkä kameralla saanut kuin sumuisia höttökuvia, joten kuvin en pääse Miskaa esittelemään.) 

Miskan tarina, Kuvitteluleikki, menee lyhykäisyydessään näin: Vilijonkka tyrmistyy kun kuulee, ettei Muumimammalla ole kotiapulaista. Sellainen todellakin pitäisi olla. Muumimammaa ajatus pelottaa, mutta hän laittaa lehteen ilmoituksen avoimesta työpaikasta ja toivoo, ettei kukaan hakisi sitä. Eteiseen tulvii kuitenkin iso pino hakemuksia, joiden joukosta Niiskuneiti arpoo aran Miskan kirjeen. Ennen Miskan tuloa muumitalo siivotaan perusteellisesti ja hänet toivotetaan tervetulleeksi ilotulituksella, jota Miska luonnollisesti säikähtää kovasti. Miska pelkää kaikkea ja kaikkia. Lisäksi hän on vakuuttunut siitä, että häntä vakoillaan. Yksi pelottavimmista ihmisistä on isosisko, joka kirjeissään kertoo, kuinka menestynyt ja suosittu hän onkaan. Todellisuus on toki aivan toisenlainen. Miskan pessimismi on niin täydellistä, että Ihaa-aasikin jää kevyesti kakkoseksi. En muista koskaan aiemmin kuulleeni Miskasta, vaikka hän todellakin ansaitsisi tulla kuulluksi. Hänet haluaisin koristamaan Muumi-mukia, tai vaikka koko kahviastiastoa!

Muumisarjakuvat ovat kestäneet aikaa mainiosti. Muumien vaatimattomuus ja sopeutumiskyky ovat oiva muistutus kenelle tahansa siitä, että omalla asenteella voi vaikuttaa melkeinpä mihin tahansa. Jos kodin ympärille kasvaa viidakko, on helppo leikkiä Tarzania. Ja jos viidakkoon ilmestyy villieläimiä, niidenkin kanssa voi ystävystyä, kunhan vain sopii pelisäännöistä. Kun Muumit matkustavat Rivieralle, solahtavat he vaivatta seurapiireihin, vaikka rahaa heillä ei ole lanttiakaan. Upea sviitti tuntuu liian suurelta ja pramealta, joten he kyhäävät pylvässängystä sopivan asumuksen.

Näissä sarjakuvissa on jonkin verran kierrätetty kirjojen muumitarinoita, mutta muunneltuina. Piirrosjälki on selkeää ja elävää, tunnelmat ja tunteet välittyvät lukijalle oikein hyvin. Kirjat ovat esineinäkin kauniita ja laadukkaita. Ainoa harmistus iski toisen osan viimeisen tarinan parissa, sillä kirjastosta lainaamani kirja olikin painovirheinen ja kahdelta aukeamalta puuttuivat sarjakuvat kokonaan. Onneksi on facebook, jonka kautta sain selkeän referaatin puuttuvien sivujen tapahtumista.

En olisi uskonut, että pidän Muumisarjakuvista näin paljon. Mikäli joku muu on onnistunut olemaan lukematta näitä, kehotan viipymättä korjaamaan tilanteen!

Stephen King: Creepshow

Stephen King: Creepshow

(Creepshow, 1982)

Piirtänyt Berni Wrightson

Book Studio 1992, n. 64s.

Suom. Jukka Heiskanen

Kun jossakin mainitaan Stephen King ja tituleerataan häntä kauhun kuninkaaksi, luulen (ja pelkään) että Kingin tuotantooon perehtymätön kuulija alkaa automaattisesti ajatella Creepshowta tai jotakin muuta yhtä kömpelöä. Creepshow sisältää viisi lyhyttä sarjakuvamuotoista kauhukertomusta - tai kauharia, kuten sarjakuvan kannessa sanotaan - jotka saattavat olla tuttuja jo samannimisestä filmatisoinnista. Elokuva lienee jonkin asteinen kauhugenren klassikko. Ohjaajana toimi George A. Romero ja käsikirjoittajana itse Stephen King. King myös näyttelee yhdessä tarinassa, samoin hänen poikansa Joe.

Olen melko varma, että olen nähnyt Creepshown joskus hamassa nuoruudessani, mutta tätä sarjakuvaa en ollut aiemmin lukenut. Enpä ollut edes tajunnut, että tästä olisi olemassa suomennos. Ilo ja yllätys olikin suuri, kun mies oli hankkinut tämän minulle syntymäpäivälahjaksi!

Kirjan viidestä tarinasta (Isänpäivä, Jordy Verrillin yksinäinen kuolema, Laatikko, Nimi aalloilla ja Pikku penteleet) on vaikea valita suosikkia. Kaikki ovat ennalta-arvattavia ja niin kovin kömpelöitä, että pelätä ei tarvinnut edes vähän. Kuvituksesta, etenkin kalmojen osalta, tulee mieleen death metal bändien fanituotteet. Luin Creepshown leveä hymy kasvoillani, itsekseni hihitellen ja entisaikojen kauhutarinoita muistellen.

En osaa pitää Creepshowta järin vakavastiotettavana tai laadukkaana lukemistona, mutta tykkäsin tästä kuitenkin. Sellaisella hieman suojelevalla tavalla. Uskon, että kaikki kirjan tarinat olisivat toimineet paljon paremmin perinteisinä novelleina. Näin sarjakuvana kokonaisuus on jopa hieman surkuhupaisa. Toisaalta se filmatisointi voi olla vielä ressukampi, mutta en aio verestää muistojani sen suhteen.

Kaisa Leka x2

Kaisa Leka: I am not these feet
Absolute truth press 2008, n. 60s.

Pari viikkoa sitten pääsin kirjastoon ihan yksikseni. Auton parkkeerasin 15 minuutin paikalle, koska suunnittelin vain kipaisevani noutamaan varaukset eikä sellaiseen toki kauan mene. Mutta koska oli niin ihanaa olla liikkeellä itsekseni, kuhnailin tovin sarjakuvahyllyllä, josta lastasin tehokkaasti sylin täyteen erinäisiä kirjoja. Hyvin ehdin vartissa takaisin autolle ja kotona aloin heti lukea Kaisa Lekan I am not these feet -albumia.

Leka kertoo kirjassa jalkojensa amputaatiosta: elämästä ennen ja jälkeen operaation. Kun omat jalkavaivat ovat jääneet tasolle nyrjähtänyt nilkka lapsuudessa kerran kesässä ja kipeä rakko pari kertaa vuodessa (sekä kerran haava polvilumpion takaisessa rustossa), on vaikea kuvitella kuinka kovia kipuja on täytynyt kestää, jotta amputaatio tuntuu helpottavalta vaihtoehdolta.

Kaisa Leka: On the outside looking in
Absolute truth press 2006, n. 155s.

Vaikka aihe on rankka, kirja on hämmästyttävän seesteinen ja valoisa. Päiväkirjamuoto toimii erittäin hyvin. Tykkäsin niin paljon, että luin samaan syssyyn toisenkin lainaamani Lekan teoksen On the outside looking in. Tämä kirja on näppärästi koottu "muistelmateos", jossa automatkalla muistojaan kertaavat vuoroin Kaisa, vuoroin hänen puolisonsa Leka.

Päällimmäisenä tästä kirjasta mieleen jäi Krishna -liike, johon Kaisa Leka tutustui ja liittyi puolisonsa kautta. Olen jo aikoja sitten kyllästynyt "elämäni oli tuhoon tuomittu, mutta sitten löysin Jeesuksen" -tarinoihin, joten olikin piristävää lukea toisenlaisen uskon löytämisestä. Lisäksi olen naurettavuuteen asti kiinnostunut kuulemaan, miten pariskunnat ovat tutustuneet toisiinsa ja tämäkin kirjassa kävi ilmi.

Sympaattisia kirjoja molemmat, jotka herättivät enemmän ajatuksia kuin osaan sanoiksi pukea. Pidin kovasti ja aion lukea lisääkin jos vain kirjastossa vastaan tulee.

Maailma mustavalkoinen & Isi on vähän väsynyt

PNG: Maailma mustavalkoinen - sarjakuvia lapsettomuuden surusta

Otava 2010, 111s.

Syvää surua, sydäntä särkevää kaipuuta.
Lukijaa lohduttaa tieto nykyisestä.

Ville Ranta: Isi on vähän väsynyt

Asema Kustannus 2005, 156s.

Masentunut isä, pienen lapsen sairastuminen, parisuhde taka-alalla.

Himaset x 2

Aino Havukainen & Sami Toivonen: Himaset 1- Juustoon ei saa piirtää (Otava 2008, 60s)

Himaset 2 - Keijut ei juo kahvia! (Otava 2009, 60s.)

Kirjastosta

Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat varmasti kaikille jollain tasolla tuttuja Tatun ja Patun ansiosta. Meillä Tatuun ja Patuun vasta tutustutaan, mutta Himaset-sarjakuvat ovat tuttuja jo useamman vuoden takaa.

Himaset on yhtä kuin Hanna, Ola, Emmi ja Elina. Perhe on sellainen varsin tavallinen, jossa vanhemmat käyvät töissä ja lapset hoidossa. Joskus väsyttää lapsia, joskus aikuisia, mutta yleensä ottaen arki on oikein hyvää. Lapsilla riittää virtaa tehdä, touhuta ja kysellä. Aikuiset yrittävät pysyä vauhdissa mukana, vaikka joskus ikkunanpesunesteestä alkanut viaton keskustelu kulkee äidin satunnaisten siidereiden kautta siihen, että lapsi ilmoittaa tarhan tädille: "Isä käski meidän unohtaa, että on ihan nolmaalia, että äiti juo joskus tuulilasinpesunestettä."

Sivun mittaiset sarjakuvat lapsiperheen arjesta ovat hulvattoman hauskoja ja osuvia: ei sitä ehkä etukäteen osannut kuvitella, millaisia lauseita lasten kanssa joutuu käyttämään. Eikä etukäteen todellakaan uskonut vajoavansa vanhempana niin alas, että aloittaisi lauseen jos toisenkin sanoilla "silloin kun minä olin lapsi".

Himaset kestää hyvin useamman lukukerran. Edelleen tyrskähtelin ääneen nauramaan tietyille jutuille. Kuten Olan kasvaneelle mahalle, joka on oikeasti rakkausmaha. Perheelleen omistautuneella isällä ei ole aikaa urheilla ja vatsa "rakastaa täyttyä suklaasta sinä lyhyenä iltahetkenä, jonka se saa levätä sohvalla kun lapset ovat nukahtaneet." Niin totta! (Myös äidin kohdalla.)

PS: Tässä jälkimmäisessä kirjassa on muuten sellainen sarjakuva, jossa Ola asentaa palovaroittimia ja kertoo lapsille niiden olevan joulupukin valvontakameroita, joiden avulla tarkkaillaan ympäri vuoden lasten käyttäytymistä. Meillä on käytetty samaa selitystä hyvin kauan, enkä ole edes tajunnut napanneeni sitä todennäköisesti tästä sarjakuvasta! Luulin olleeni nokkela ihan itse. Höh. :)

You're all just jealous of my jetpack

Tom Gauld: You're all just jealous of my jetpack

Drawn & Quarterly 2013, 160s.

Kirjastosta

Nyt haluaisin kiittää suurella sydämellä sitä ihanaa ihmistä, joka jossakin (ehkä facebookissa) vinkkasi You're all just jealous of my jetpackin olemassaolosta. Ilman tuota vinkkiä en olisi tullut kirjaa lainanneeksi ja voi mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi!

Tom Gauldista en tiedä mitään, mutta tämän pienen sarjakuvan perusteella pidän miehestä kovasti. Kirja sisältää yhden sivun (tai toisinaan ruudun) mittaisia hauskoja sarjakuvia. Piirustustyyli on pelkistetyn söpöä, vitsit hauskoja. Vaikka ihan kaikkia vitsejä en kyllä tajunnut, koska en ole tarpeeksi perehtynyt mm. Tom Waitsin musiikkiin.

Kirjojen ystävänä nautin tietysti erityisesti kaikista kirjallisuuteen viittaavista vitseistä, kuten Brontën sisarusten tasohyppelypeli-ideasta ja erilaisista kirjat vs. joku muu jutuista.

Ensin meinasin suositella tätä ihan kaikille, mutta sitten kumpikaan pikkusiskoista ei tykännyt tästä yhtään, joten menin ihan hämilleni. En ymmärrä, miten näistä voisi olla pitämättä.

Hark! A Vagrant

Kate Beaton: Hark! A Vagrant

Drawn & Quarterly 2011, 160s.

Siskon kirjahyllystä

Onnea on pikkusisko, jonka hyllystä voi löytää hulvatonta luettavaa. Kävin lapsuudenmaisemissa lomailemassa (ja luokkakokoustamassa, mikä oli muuten hurjan hauskaa) ja nuorinta nukuttaessa huomasin siskon kirjahyllyssä Kate Beatonin sarjakuvakirjan Hark! A Vagrant. Kansi herätti kiinnostuksen, joten ei muuta kuin lukemaan.

Hark! A Vagrant pitää sisällään strippejä historiasta, kirjallisuudesta, supersankareista ja monista muista aiheista. Beatonin piirrosjälki ei ole silmiähivelevän kaunista tai viimeisteltyä ja tekstauskin on sen verran hutiloitua, että alkuun ärsytti. Mutta voi herranen aika sitä naurun määrää, kun pääsin lukemisessa oikeaan vireeseen! Kaikkein hersyvimmät naurut kirvoitti tämän postauksen viimeinen strippi, jonka muisteleminenkin saa hykertelemään mukavasti.

Mikäli Hark! A Vagrantia ei lähikirjastosta löydy, voi lohdutukseksi nauttia Beatonin nasevista sarjakuvista netissä, täällä näin.

(Tämä on muuten ensimmäinen uudella tietokoneella kirjoitettu postaus ja voin kertoa, että uudessa käyttöjärjestelmässä riittää opeteltavaa. Olen mm. onnistunut kopioimaan työpöydälle jonkun ihmeellisen tiedoston, jonka alkuperästä en ole ihan varma. Lisäksi olisi varmaan kohtuullista mainita Google postauksen pääyhteistyökumppaniksi, sillä sen verran ahkerasti piti sieltä neuvoja kysellä.)

Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

(Jag är din flickvän nu, 2006)

WSOY 2011, 126s.

Suom. Saara Pääkkönen

Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt on sekä nimeltään että kansikuvaltaan sellainen, etten kerta kaikkiaan voinut olla kiinnostumatta siitä. Blogijuttuja olen kyllä lukenut, mutta näköjään autuaasti jättänyt ymmärtämättä sen, että kyseessä ei olekaan sarjakuvaromaani, jossa olisi yksi pitkä tarina vaan yhden ruudun tai parin sivun mittaisia nasevia hoksauksia tai ahdistavia, masentavia muistoja.

Hemmingssonin tyyli on omintakeinen. Yhtä aikaa ruma ja kiehtova. Hahmojen tyhjät silmät herättävät kutkuttavasti pelkoa ja uteliaisuutta: mitä ihmettä noiden "aukkojen" takana ajatellaan? Hemmingssonin jutut ovat kuitenkin sen verran ronskeja, ettei siloiteltu piirustustyyli niihin sopisikaan. Tämän toteaa myös Booksy, jonka blogista löytyy muuten se mielestäni kirjan hauskin möläytys. :)

Sen lisäksi, että kirjassa käsitellään parisuhdetta ja kumppanin etsimistä, Hemmingsson kuvailee rankalla tavalla myös masennusta. Tuleepa käsitellyksi myös se, miltä fanitytöstä tuntui, kun Vinnie Vincent lähti Kissistä.

Ei Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt minulta jalkoja alta vienyt, mutta korskahtelin kyllä naurusta kerran jos toisenkin. Mikäli Hemmingssonilta tulee vastaan jotakin muuta luettavaa, enköhän siihenkin tartu.

Persepolis x 2

Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni (Otava 2004, 160s.)

Persepolis 2 - kotiinpaluu (Like 2007, 160s.)

Suom. Taina Aarne

Marjane Satrapin omaelämäkerralliset sarjakuvakirjat Persepolis ja Persepolis 2, ovat jääneet mieleeni muiden blogiteksteistä. Satrapin piirustustyyli on melko pelkistettyä, mutta pidän tästä. Ainakaan kuvitus ei vienyt liikaa huomiota tekstiltä, vaan maltoin keskittyä välillä harmillisen pienellä fontilla rustattuihin puhekupliin.

Ensimmäisessä osassa Satrapi kuvaa Iranin hyvin nopeaa taantumista vuoden 1979 islamistien vallankumouksen jälkeen. Satrapin perhe on hyvin toimeentuleva ja melko vapaamielinen, eikä sopeutuminen jatkuvasti tiukkeneviin sääntöihin mm. pukeutumisen suhteen ole helppoa. Kulissit on pakko pitää pystyssä, joten Satrapi ja hänen äitinsä pukeutuvat soveliaiksi katsottuihin asuihin kaupungilla liikkuessaan. Iltaisin, paksujen tummien verhojen takana vietetään kuitenkin juhlia ja pelataan kortteja - ja toivotaan, ettei kukaan naapureista tee viranomaisille ilmiantoa.

Olosuhteet muuttuvat kuitenkin jatkuvasti huonommiksi ja lopulta, Satrapin ollessa 14 vuotias hänet lähetetään Itävaltaan sotaa pakoon. Itävalta on Iraniin verrattuna kuin täysin toinen maailma ja Satrapilla onkin kova työ löytää paikkansa ja identiteettinsä. Persepolis 2 kertookin Satrapin vuosista Itävallassa sekä lopulta paluusta Iraniin. Kotimaa ei ole juurikaan muuttunut, ainakaan paremmaksi tai turvallisemmaksi paikaksi ajattelevalle ja valtaapitävien määräyksiä kyseenalaistavalle naiselle.

Taas on pakko todeta, että lukiessa sitä oppii väkisinkin jotakin uutta. Satrapin kirjoista opin (ainakin hetkeksi) paljon Iranin historiasta ja kulttuurista, joka onkin harvinaisen monimuotoinen ja mielenkiintoinen. Satrapin kirjat ovat keränneet paljon kehuja, enkä sitä yhtään ihmettele. Hienoja teoksia, molemmat.

Merkintöjä Jerusalemista

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

(Chroniques de Jerusalem, 2011)

WSOY 2012, 334s.

Suom. Saara Pääkkönen

Guy Delislen viimeisin sarjakuvaromaani dokumentoi hänen vuottaan Jerusalemissa. Tämän lukeminen oli sekä mielenkiintoista että työlästä, sillä Israelin systeemit ovat vähintäänkin sekavia. Delisle kertoo kuitenkin aluejaoista ja eri ryhmien näkemyksistä kiihkoilematta ja puolueettomasti. Nyt ainakin teoriassa tiedän Israelin tilanteesta (ja sen historiasta) enemmän kuin aiemmin, vaikka sisäistääkseni edes puolet kirjan informaatiosta tämä pitäisi lukea vähintään toisen kerran. Mieluiten useamminkin. (Ja blogiteksti kannattaisi kirjoittaa ennen kuin palauttaa kirjan kirjastoon, ettei olisi vain oman muistinsa varassa...)

Vaikka Gazassa ja länsirannalla kahakoidaan, ei se näy Jerusalemissa tai vaikuta arkeen juuri lainkaan. Tätä on hirveän vaikeaa ymmärtää tai edes kuvitella.

Delisle esittelee kirjassaan lukuisia nähtävyyksiä itkumuurista lähtien. Onnekkaan sattuman kautta hän saa ateljeen Öljymäellä sijaitsevasta kirkosta. (Vai oliko se luostari? En enää muista enkä voi tarkistaakaan.) Vaikka piirtäminen ei tällä reissulla tunnukaan inspiroivan, on työympäristö kuitenkin harvinaisen upea. Upeaa sen sijaan ei ole ihmisten käytös. On ihan hullua, että kadun ylle on täytynyt kiinnittää verkko, jotteivät kivenmurikat ja muut heitettäväksi kelpaavat esineet ropisisi toisten niskaan. Menin ihan sekaisin siirtokuntien ja eri uskontokuntien kortteleiden kanssa, kuka valtasi mitä ja keneltä. Beduiineillekaan ei tunnu löytyvän tilaa.

Jos saisin omakseni yhden Delislen albumin, haluaisin nimenomaan tämän viimeisimmän. Vaikka tässä kirjassa huumoria ei kauheasti näkynytkään, en sitä ihmettele yhtään. Luulenpa, että noissa oloissa on joskus vaikeaa löytää asioista se huvittava puoli.

Shenzhen

Guy Delisle: Shenzhen

(Shenzhen, 2000)

WSOY 2010, 156s.

Suom. Saara Pääkkönen

Shenzhen on jälleen yksi Guy Delislen matkapäiväkirjan tyyppinen sarjakuvakirja. Tällä kertaa Delisle on matkustanut kolmeksi kuukaudeksi Kiinaan työstämään animaatiosarjaa. Asuminen persoonattomassa hotellihuoneessa, vähät ihmiskontaktit ja savuinen, likainen kaupunki vaikuttavat kovin masentavilta. Ruoka sentään on monipuolista ja enimmäkseen herkullista ja kuntosalilta saa jonkinlaista rytmiä elämään. Tutustuminen paikallisiin ihmisiin on hankalaa, sillä tulkkienkin kielitaidossa on rutkasti toivomisen varaa.

Delisle onnistuu kuvailemaan lukuisia Kiinalaisia erikoisuuksia. Läheisessä teemapuistossa pääsee tutustumaan maailman nähtävyyksiin Pisan kaltevasta tornista Eiffeltorniin - pienoiskoossa tosin. Hotellihuoneen ilmastoinnin säätölaitteisto osoittautuu pelkäksi silmänlumeeksi, ravintolassa tarjoilija täyttää teekupin uudelleen jokaisen siemauksen jälkeen ja lopulta Delisle tottuu maan tapoihin niin, että kummastuu kun kukaan ei ole avaamassa hänelle hotellin ovea.

Shenzhen olisi varmaankin pitänyt lukea Delislen kirjoista ensimmäisenä, sillä se on niistä vanhin. No, onneksi en tehnyt niin, sillä tämä oli vähän ankea verrattuna Pjongjangiin ja Merkintöihin Burmasta. Luulen, että en tämän jälkeen olisi tullut lukeneeksi edellämainittuja kirjoja.

Äideistä parhain

Alison Bechdel: Äideistä parhain, Koominen draama

(Are You My Mother? : A Comic Drama, 2012)

Like 2012, 289s.

Suom. Anu Turunen

Alison Bechdelin Hautuukoti on jäänyt mieleeni hyvänä sarjakuvaromaanina ja siksipä lainasin tämän Äideistä parhaimman, kun se kirjaston hyllyssä nökötti. Hautuukodissa Bechel kertoo paljon isästään ja isäsuhteestaan, kun taas Äideistä parhain keskittyy äitisuhteeseen. Paitsi että äiti jää kyllä pahasti Bechdelin psykoanalyysikokemusten ja -pohdintojen jalkoihin. Äitisuhdetta enemmän lukijalle selvitetään psykoanalyysin historiaa ja Virginia Woolfin Majakkaa.

On jossain määrin ihailtavaa, kuinka rohkeasti Bechdel lyö itsensä likoon tässä teoksessa. Hän ei todellakaan peittele epävarmuuksiaan. Jokin tässä koukutti, sillä luin sen loppuun ja pystyin uppoutumaan "tarinaan".

Mutta silti. Liian raskassoutuinen keitos kaiken kaikkiaan. Ääh. Mikäli Bechdel kirjoittaa vielä suhteestaan veljiinsä, jätän sen järkäleen kyllä lukematta.

Merkintöjä Burmasta

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

(Chroniques Birmanes, 2007)

WSOY 2008, 263s.

Suom. Saara Pääkkönen

Koska pidin kovasti Guy Delislen Pjongjangista, lainasin kirjastosta kolme muuta hänen kirjaansa. Merkintöjä Burmasta olisi luultavasti tuntunut erilaiselta, ellen olisi lukenut sitä heti yhden diktatuurivaltiosta kertovan kirjan perään. Nyt Pjongjang ehkä pehmensi monia Burman omituisuuksia.

Delisle muuttaa perheineen Burmaan (tai Myanmariin, kuten Suomessa kai olisi poliittisesti korrektia sanoa) kun hänen Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevä vaimonsa saa siirron sinne. Kun asunto viimein järjestyy, voi uuteen asuinpaikkaan tutustuminen toden teolla alkaa. Kuumuus on tosin niin läkähdyttävä, että vauvan kanssa pääsee usein ulos vasta iltahämärissä. Valkoihoinen vauva on paikallisille kiehtova tuttavuus ja Delisleä ja hänen poikaan Louisia tervehditään joka kadunkulmasta ja portinpielestä. Mutta kun Delisle on liikkeellä yksin, häntä tuskin huomataan.

Kotikatunsa holtitonta liikennettä ihmetellessään Delislelle selviää, että kotiarestiin määrätty rauhannobelisti Aung San Suu Kyi asuu miltei nurkan takana. Autot kiertävät Suu Kyin talon lähettyville pystytetyt tarkastuspisteet kulkemalla pienemmän tien kautta. Delisle yrittää päästä kurkistamaan Suu Kyin taloa, mutta kun hän viimein pääsee tarkastajien ohi, taloa ei näy korkean aidan takaa lainkaan.

Sensuuri kukoistaa: kaikki julkaisut seulotaan, ennen kuin niitä saa levittää. Aiemmin lehdistä saattoi puuttua yksittäisiä artikkeleita tai kokonaisia sivuja, mutta nyt tietokoneiden aikakaudella sivut vain taitetaan uudelleen.

Ruoka-almuja kerjäävien munkkien kulkueet tulevat tutuiksi ja hiukan ennen Burmasta poistumistaan Delisle viettää eräässä buddhalaisessa temppelissä kolme päivää. Tuo kolmen päivän hiljentyminen välittyy lukijalle rauhoittavana kokemuksena.

Arki on Burmassa paikalliselle väestölle jotain aivan muuta kuin ulkomaalaisille. Siinä missä pohjoisen kaivostyöläisten olot ovat epäinhimilliset ja kovien huumeiden käyttö enemmän sääntö kuin poikkeus, voivat länsimaalaiset tuskitella suosikkilantringin katoamista kaupan hyllyltä:

VS.

Merkintöjä Burmasta on mielenkiintoinen teos, jota voi hyvin suositella kaltaisilleni vähän sarjakuvaromaaneja lukevillekin. Delisle dokumentoi elämäänsä Burmassa tarkkasilmäisesti mutta turhia kouhkaamatta.

Pjongjang

Guy Delisle: Pjongjang

(Pyongyang, 2003)

WSOY 2009, 176s.

Suom. Saara Pääkkönen

Pohjois-Korea.
Sulkeutunut, pelottava ja kiehtova maa, jonka rajoja ei turhan helposti ylitetä suuntaan tai toiseen.

Guy Delisle, kanadalainen sarjakuvataiteilija ja animaattori, on kirjoittanut (ja kuvittanut, tietenkin) mielenkiintoisen sarjakuvakirjan ajastaan Pjongjangissa, Pohjois-Korean "edustuskaupungissa". Delisle viettää Pjongjangissa muutaman kuukauden työskennellessään animaatioelokuvastudiolla. Työajan ulkopuolella on vain rajoitetusti tekemistä, sillä kaupungista - ja koko maasta - löytyy vain muutamia paikkoja, joihin ulkomaalaisilla on oikeus mennä. Tulkki ja oma opas valvovat parhaansa mukaan jokaista askelta, ettei sääntöjä vain rikottaisi.

Tulkki ja opas pyrkivät esittelemään kotimaansa "parhaat puolet", eli suurien johtajien patsaita, upeaa metroasemaa sekä lukuisia museoita. Kaikki on heidän kertomansa mukaan juuri niin kuin pitääkin olla, täydellistä.

Energiapulan vuoksi sähköstä on jatkuvasti pulaa. Toki sitä riittää johtajille, mutta esimerkiksi Delislen hotellissa ainoastaan hänen kerroksensa on valaistu. Hissit ja sähköovet eivät toimi, katuvaloja ei ole, mainosvaloista nyt puhumattakaan. Paikallisilla on käytössä aggregaatteja, jotka hurisevat kuorossa tuottamassa edes hiukan sähköä heidän käyttöönsä.

Propagandaa tursuaa kaikkialta: radiosta, televisiosta, lehdistä ja jopa kallioon hakattuna. Delisle näkee, kuinka "vapaaehtoiset" maalaavat puita reunustavia kiviä valkeiksi ja lakaisevat autioita moottoriteitä.

Vaikka Pjongjang sisältää runsaasti ahdistavaa asiaa Pohjois-Korean oloista, se ei tuntunut synkältä tai raskaalta luettavalta. Ei sitä toki iloiseksikaan kirjaksi voi väittää, mutta Delislen ote on sen verran säyseä, etteivät kipeätkään asiat tunnu aivan liian synkiltä. Delislen piirustustyyli on selkeä ja miellyttävä, asenne samoin. Tämän kirjan ansiosta tiedän Pohjois-Koreasta paljon uusia asioita. En ymmärrä, mutta olen tietoinen monista asioista.

 

Minun Kiinani 3. Rahan aika

P. Ôtie & Li Kunwu: Minun Kiinani 3. Rahan aika

(Une vie chinoise 3 - Le temps de l'Argent, 2010)

WSOY 2013, 271s.

Suom. Saara Pääkkönen

Li Kunwun omaelämäkerrallinen sarjakuvatrilogia on tullut päätökseensä. Aiemmissa osissa on käyty läpi Kunwun lapsuus sekä (varhais)aikuisuus kommunistisen puolueen palveluksessa. Tässä viimeisessä osassa liikutaan jo vahvasti nykyajassa ja nähdään kuinka huikealla vauhdilla Kiina muuttuu länsimaisempaan suuntaan.

Kaikki tuntuu muuttuvan. Työpaikat muuttuvat epävarmemmiksi, mutta toisaalta uusia tehtaita (myös länsimaista) putkahtelee koko ajan tarjoten uusia työpaikkoja. Vanhoja asuinalueita puretaan uusien, nykyaikaisien kerrostalojen alta samalla kun vanhat tavat ja tottumukset etsivät omaa paikkaansa muuttuvassa yhteiskunnassa. Muutokset ovat huimia ja tapahtuneet käsittämättömän nopeasti. On vaikeaa kuvitella, miltä moinen myllerrys on tuntunut tapahtumahetkellä, mutta Kunwu osaa kyllä mainiosti kertoa yhden ihmisen tarinan sieltä myllerrysten keskeltä. (Ihan ei voi väittää kokeneensa samaa, koska nyt tuntuu omituiselta se, miten kaikilla on netti ja kännykät, koska ei silloin kun minä olin pieni... )

Tässä osassa Kunwu prosessoi hieman myös trilogian kirjoittamisen (tai kuvittamisen) prosessia. Mitä kertoa ja miten? Esimerkiksi Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus ja sen väkivaltainen tukahduttaminen on länsimaissa hyvin tunnettu tapaus, mutta miltä se tuntui ja mitä merkitsi Kunwulle, joka ei ollut tapahtumapaikan lähelläkään?

"- - jokaisella on oikeus mielipiteeseen. Joku voisi esimerkiksi huomauttaa minulle, että ihmisoikeudet ovat tärkeämpiä kuin kehitys. Minä jättäisin sen väittelyn mielelläni seuraaville sukupolville, jotka eivät ole kokeneet kaikkea sitä sanoin kuvaamatonta piinaa, jota meidän piti pitkään kestää."

Koko trilogia on herättänyt rutkasti ajatuksia ja kysymyksiä, mutta koen oppineeni näiden avulla enemmän Kiinan lähihistoriasta kuin koulussa. (En ehkä ollut hirveän tunnollinen oppilas, myönnän sen.) Hieno trilogia, jota suosittelen suuresti.