Aaveiden Pohjanmaa, Kummitustarinoita mailta ja meriltä

Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden Pohjanmaa, Kummitustarinoita mailta ja meriltä

Haamu 2013, 80s.

Kuvitus: Suvi Kari

Olen useammankin kerran kertonut olevani melkoinen vellihousu. Pelästyn helposti ja pelkään tyhmiäkin asioita ihan täysillä. Siitä huolimatta pidän tietynlaisista kauhukirjoista (King, enempää ei liene tarpeen sanoa) ja nuorempana katsoin innolla kauhuelokuvia. Nykyisin en tahdo kestää kauhuelokuvia tippaakaan (edellisestä kauhuleffasta toipuminen vei pari vuotta) ja kirjojenkin kanssa täytyy olla aika tarkka.

Tiina Hietikko-Hautalan Aaveiden Pohjanmaa vaikutti varsin harmittomalta kummitustarinakokoelmalta, jonka halusin lukea ensisijaisesti siksi, että yksi kirjan tarinoista sijoittuu tänne Kokkolaan. Aloitin lukemisen eräänä iltana, kun mies ei ollut kotona ja hyvin pian tajusin tehneeni suuren virheen: ei kauhujuttuja illalla, ei edes tällaisia kilttejä! Seuraavana päivänä luin kirjan loppuun, että ehtisin saada iltalukemiseksi jotakin harmitonta.

Aaveiden Pohjanmaa kertoo kymmenen aavetarinaa, jotka sijoittuvat Pohjanmaalle Kristiinankaupungista Kokkolaan. Kaikki nämä tarinat sijoittuvat johonkin tiettyyn paikkaan tai rakennukseen, jotka esitellään lukijalle pääpiirteittäin. Sitten päästäänkin niihin kummituksiin. Hietikko-Hautala ei lietso pelkoa, vaan kertoo kustakin tapauksesta avoimin mielin. Kenenkään ei tarvitse kummituksiin uskoa, mutta joskus voi päästää ajatuksiinsa sen "entä jos sittenkin" -mahdollisuuden.

Olen asunut Kokkolassa pitkästi toistakymmentä vuotta ja kuulin hyvin pian juttuja vanhasta majakasta, jonka liepeillä on nähty aave. Kerran olen tuolla  majakalla käynytkin, vaikka en silloin kylläkään tiennyt olevani juuri tuolla kammottavalla paikalla. Aaveen tarina vaihtelee paljon. Yhteistä tarinoille on lähinnä se, että aave on nainen. Yhden tarinan mukaan neito oli matkalla sulhasensa luo, kun laiva upposi ja nuori nainen hukkui. Toinen tarina kertoo seurueesta, joka lähti Ykspihlajasta käymään kaupungissa. Lähtiessä seurueeseen kuului yksi nainen, mutta takaisin tuli vain miehiä. Miesten mukaan nainen vain mystisesti katosi, mutta todennäköisesti nainen joutui henkirikoksen uhriksi. Erääseen suosittuun versioon liittyy majakanvartija, vaikka Harriniemessä ei ole koskaan sellaista ollutkaan. Jotkut väittävät nähneensä läheisellä tiellä lastenvaunuja työntävän naisen, joka itkee hukuttamansa lapsen perään ja jotkut ovat kuulleet kavioiden kopsetta, vaikka hevosia ei ole ollult lähimaillakaan. Monenlaisista tarinoista huolimatta useat ihmiset kertovat varmasti nähneensä Harriniemessä nuoren neidon aaveen.

Toisin kuin muissa kirjassa esitellyissä tapauksissa, Kokkolan kummitukseen liittyy myös rehellisiä huijausyrityksiä. Harriniemen alue on nimittäin kaunista huvila-aluetta ja kummitushavaintojen uskottiin pelottelevan matkailijoita pois huvila-asukkaita häiritsemästä. Monet kerrat joku älypää on lakanaan kietoutuneena hipsinyt pitkin rantaa muita säikytelläkseen.

Kirjassa esitellyt lukuisat selittämättömät tapaukset itsestään liikkuvasta keinutuolista, omituisesti särkyvistä laseista, kylmistä henkäyksistä ja sijatulle sängylle ilmestyvästä painaumasta ovat kiehtovia ja hyvin kerrottuja. Erityisen jännittävää oli lukea Mustasaaressa sijaitsevasta Grönvikin kartanosta, jossa on tapahtunut (ja ehkäpä tapahtuu edelleen) erityisen paljon selittämättömiä asioita.

Hirveän mielelläni kertoisin kirjan esittelemistä paikoista vaikka kuinka paljon, mutta minä en kuulkaa uskalla! Aaveiden Pohjanmaa on mielenkiintoinen kirja, joka todennäköisesti ei ole lainkaan niin pelottava kuin millaiseksi minä sen koin.

Kirjahyllyn kertomaa ja kymmenen kysymystä

Sain hyvän aikaa sitten Kirjahyllyn kertomaa -haasteen Marialta ja Norkulta. Nyt viimein ehdin kykkiä hyllyillä tarpeeksi  kauan löytääkseni sopivat vastaukset kysymyksiin.



1. Oletko mies vai nainen?

- Naisen raivo

2. Kuvaile itseäsi. 

- Pikkukaupungin tyttö

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? 

- Löytöretki

4. Kuinka voit? 

- Oon voimissain

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. 

-   Tämä siunattu koti

6. Minne haluaisit matkustaa? 

- Kotiin (siis sinne lapsuudenkotiin.)

7. Kuvaile parasta ystävääsi. 

- Siskokullat

8. Mikä on lempivärisi? 

- Punainen huivi

9. Millainen sää on nyt? 

- Sade lankeaa

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? 

- Kirkkaat päivä ja ilta

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? 

- Let's Pretend This Never Happened

12. Millainen on parisuhteesi? 

- Mies ja vaimo. Tai Anna suukko, kultaseni.

13. Mitä pelkäät? 

- Pimeä yö, tähdetön taivas (Olisin halunnut vastata: Minä en pelkää)

14. Päivän mietelause. 

- Ei aina käy niin

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? 

- Annan kaksi neuvoa: Suu kiinni ja ole kaunis. Lennä, uneksi.

16. Miten haluaisit kuolla? 

- Rullaluistelijan kuolema

Kaisa Reetalta sain Kymmenen kysymystä -haasteen, mutta armollisesti kahdeksalla kysymyksellä varustettuna. :) Näihin oli todella vaikea keksiä vastauksia, mutta ainakin yritin.

1. Mikä oli ensimmäinen romaanimuotoon kirjoitettu kirja, jonka muistat lapsuudestasi?

En muista ollenkaan sen nimeä. Muistan marmorikuvioisen kannen, sillä kirja oli vanha. Ja sen, että en olisi millään jaksanut lukea koko kirjaa. Eräpäivä oli ja meni, mutta en saanut palauttaa keskeneräistä kirjaa. Lopulta mummu luki osan kirjasta minulle ääneen ja pääsin kirjasta eroon. Kumma kyllä, ankea lukukokemus ei tärvellyt lukuhalujani.


2. Onko sinulla jotakin todella tärkeää kirjaa, jonka haluaisit löytää uudelleen? Olet ehkä unohtanut sen nimenkin jo, mutta kirjan tunnelma saa sinut muistelemaan sitä yhä... Mistä kirja kertoi?

Pitkäksi aikaa unohdin yhden ensimmäisistä lukemistani kirjoista, mutta se palautui mieleeni yllättäen joskus viime vuonna. Kirja oli Pirttirannan tarinoita ja sen on kirjoittanut Ainikki Kivi. Olisi ihanaa saada tuo kirja omaksi, sitä ei nimittäin ole edes meidän kirjastossa. Muistan kirjasta oikeastaan vain yhden runon yhden säkeistön:

Kun taikakynän tonttujen

sai lahjaksensa Kerttunen

niin muutamalla vedolla

on mökki kukkakedolla.

3.Sanotaan, että jotkin kirjat täytyy kohdata oikeaan aikaan ja tietyssä tunnetilassa, jotta ne voisivat kolahtaa kunnolla. Kerro jokin tällainen kirjallinen kohtaaminen, jossa kaikki tuntui osuvan kohdalleen.

Taivaslaulu oli kaikin puolin täydellisyyttä hipova lukukokemus. En tosin osaa sanoa, oliko lukuhetkellä mitään tekemistä onnistumiskokemuksen kanssa, vai olisinko rakastunut kirjaan samalla tavalla milloin tahansa.


4. Kuka kirjallinen henkilö voisi olla sielunkumppanisi (ehkä myös romanttisessa mielessä)?

Sovitaanko niin, että lyhyttukkainen Alexander Skarsgård käy kirjallisesta henkilöstä? Tosin True Bloodin Ericillä ja minulla ei ole mitään yhteistä, mutta saahan sitä haaveilla. ;)

5. Kirjailija, jonka haluaisit tavata hyvän ruuan ja/tai viinin äärellä?

Oikeasti en haluaisi tavata ketään, sillä tuskin saisin sanottua mitään järkevän tapaistakaan. Mutta voisi olla hauskaa käydä syömässä Don Rosan kanssa. Tai Stephen Kingin tai John Irvingin. 

6. Mikä vuosikymmen tai vuosisata on kirjallisessa mielessä sinulle kaikkein läheisin ja miksi?

Tarkoitetaankohan tässä kirjan kirjoittamisajankohtaa vai tarinan sijoittumista johonkin tiettyyn aikaan? Minä pidän erityisesti 50-60 -luvuille sijoittuvista tarinoista, etenkin jos ne sijoittuvat Irlantiin tai vaikkapa etelävaltioihin. Hipitkin kiinnostavat aina.

7. Jos saisit lukea kahden vuoden ajan vain yhdessä maassa kirjoitettuja kirjoja, minkä maan valitsisit?

Kamala ajatus! 

Jos olisi pakko valita, niin Yhdysvallat, sillä sieltä luen muutenkin paljon ja tarjonta on laaja.

Äitejä ja poikia

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

(Mothers and Sons, 2006)

Tammi 2013, 315s.

Suom. Kaijamari Sivill

Colm Tóibínin Brooklyn on ollut blogeissa melkoinen hitti. Minäkin sen luin, mutta en ihastunut Eilisin tarinaan oikeastaan lainkaan. Silti jokin Tóibínin tyylissä viehätti ja lainasinkin Äitejä ja poikia kirjastosta pian sen ilmestymisen jälkeen. Lukemisen aloittaminen kesti kohtuuttoman kauan (en halua edes laskea, kuinka kauan), mutta itse lukemisessa ei mennyt edes kahta päivää.

Vaikka Äitejä ja poikia kirjan kansi on hempeä ja kaunis, kirjan novellit eivät sitä juurikaan ole. Äidit ja pojat ovat kukin omanlaisiaan, aivan kuten oikeassa elämässäkin. Toisinaan äidin ja pojan suhde on mutkaton ja läheinen aikuisuuteen asti, joskus suhde tuntuu perustuvan välttelyyn ja joskus suhdetta ei ehdi syntyäkään. Kuitenkin, aina äidin ja pojan välinen suhde on merkityksellinen, kummallekin osapuolelle.

Kirjan yhdeksän novellia ovat kaikki hienoja, tunnelmiltaan vaihtelevia ja ylipäätään upean monipuolisia. Tóibín on kirjoittanut myös (ainakin) kahdeksan muuta kirjaa, enkä malta odottaa seuraavaa suomennosta. Olen mielettömän iloinen, että viimeinkin luin tämän kirjan, enkä palauttanut lukemattomana kirjastoon vaikka monesti meinasin.

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

(The Last Letter From Your Lover, 2010)

Gummerus 2014, 530s.

Suom. Heli Naski

Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä osoittautui hyväksi kirjaksi luettavaksi pieneen kirjallisen romantiikan nälkään. Tarinan puutteet huomaa jo lukiessaan, mutta silti kirjan kanssa haluaa käpertyä sohvan nurkkaan saadakseen pian selville, onko tarinalla onnellinen loppu.

Ellie Haworth on toimittaja, jolla on vaikeuksia hoitaa töitään. Haastava parisuhdetilanne vie niin paljon energiaa ja aikaa, etteivät työt jaksa kiinnostaa. Työpaikan arkistosta Ellien käsiin osuu vanha rakkauskirje, joka herättää halun tutkia rakkauden kieltä ennen ja nyt. Lisäksi kirjeen kirjoittajasta, vastaanottajasta ja heidän välisestä suhteestaan muodostuu Ellielle miltei pakkomielle.

Vuonna 1960 Jennifer Stirling herää koomasta. Aviomieheksi esittäytyvä mies ei tunnu läheiseltä, kuten ei oikein kukaan muukaan lähipiirin ihminen. Koomaan johtaneesta onnettomuudesta Jenniferille kerrotaan hyvin vältellen, eikä hänen auta muu kuin yrittää sopeutua tilanteeseen. Jenniferin täytyy opetella uudestaan olemaan sellainen, kuin hän olettaa olleensa ennen. Pian kotiinsa uudestaan tutustuessaan Jennifer löytää rakkauskirjeen, joka on selvästi osoitettu hänelle. Mutta kuka on B, joka kirjeen on allekirjoittanut? Missä hän on?

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on rakenteeltaan melko perinteinen kahdessa eri ajassa etenevä kirja. Monin paikoin, etenkin aluksi, kaipasin tosin tiiviimpää vaihtelua Jenniferin ja Ellien tarinoiden välillä. Nyt oli Ellie-prologi, pitkästi Jenniferiä ja jälleen hiukan Ellietä. Jenniferin tarina on toki paljon mielenkiintoisempi ja koko kirjan kantava voima, mutta Ellie olisi mielestäni ansainnut hiukan isomman roolin.

On olemassa asioita tai aiheita, joista kirjallisuudessa erityisesti pidän. Tällaisia ovat muun muassa tässäkin kirjassa esiintyvät kirjeet, Lontoo ja 60-luku. Sitten on olemassa tilanteita, joita en meinaa sietää ja näitäkin kirjasta löytyi. En ole lainkaan ihastunut tilanteisiin, joissa korostuu "niin lähellä, mutta kuitenkin aivan liian kaukana" -asetelma. Yksi tällainen vielä menee, mutta jos jatkuvasti mennään ristiin, niin ei hyvänen aika. Olisin varmasti pitänyt kirjasta enemmän, jos naisten tarinat olisivat olleet paremmin tasapainossa, eivätkä mahdottomat olosuhteet väärinkäsityksineen olisi toistuneet liian usein.

Silti, napinoistani huolimatta, kirja jätti herttaisen hymisevän olon. Erityiskiitosta annan siitä, että jokaista lukua edeltää pätkä aidosta viimeisestä rakkauskirjeestä/-sähköpostista/-tekstiviestistä. Näistä pätkistä näkyykin erikoisen hyvin se, kuinka sanallinen viestintä on muuttunut. Enää ei kirjoiteta palavista tunteista kynällä paperille, vaan monesti (etenkin se viimeinen) viesti kulkee sähköisesti, pelkistettynä.

Pistoja

Marjane Satrapi: Pistoja

(Broderies, 2003)

Like 2010, 136s.

Suom. Taina Helkamo

Marjane Satrapin Pistoja on oivallinen tilannekuvaus naisten yhteisestä teehetkestä. Miehet ovat toisessa huoneessa puhumassa omiaan naisten siivotessa paikkoja aterian jälkeen. Sen jälkeen onkin mainio tilaisuus puhua naisten kesken, juoruilla tai avautua omista kokemuksistaan.

Satrapi ja hänen sukulaisnaisensa ovat napakoita tarinankertojia. Jokaisella on sanottavaa ja jokaista kuunnellaan, ovathan jutut usein melko rohkeitakin.

Pistoja on osin karuistakin kertomuksistaan huolimatta hauska pieni kirja, jonka lukeminen ei vaatinut hiiskumatonta hiljaisuutta tai muita perheelliselle mahdottomia olosuhteita. Ilmeisesti Satrapilta ei ole suomennettu muita teoksia, mutta toivottavasti loputkin käännetään. Odotan mielenkiinnolla niihin tutustumista.

Kummituslapsi

Terhi Ekebom: Kummituslapsi

Asema 2013, 248s.

Jos haluat lukea koskettavan, haikean surullisen mutta silti lohdullisen sarjakuvaromaanin, suosittelen Kummituslasta. Kiireessä kirjaston hyllystä napattu kirja osoittautui kauniiksi ja vähäsanaisuudestaan huolimatta puhuttelevaksi kirjaksi. Sanoja on niukasti, mutta kuvat kertovat täyden tarinan.

Kipeän menetyksen kohdannut nainen muuttaa asumaan yksinäiseen taloon synkän metsän laitaan. Tuohon metsään on kauan sitten hylätty köyhien perheiden lapsia ja vanhuksia, sillä tiheästä metsästä he eivät ole löytäneet enää pois. Nainen, jonka nimeä ei kerrota, päättää yrittää auttaa metsän levottomia sieluja.

Terhi Ekebom on piirtänyt ja kirjoittanut hurjan kauniin kirjan, jota olen huokaillen silitellyt jo useamman päivän. Ihana kirja, jonka mielellään lukee heti perään toiseenkin kertaan.

Shell's Angles

Jyri Paretskoi: Shell's Angles

Karisto 2013, 218s.

Kolme kaverusta Hane, Samu ja Rudi ovat kasiluokkalaisia, joiden elämän keskeisiä asioita ovat mopot ja tytöt. Tytöt tosin ovat toistaiseksi pysyneet haaveiden tasolla, mutta asia muuttuu Hanen rohkaistuttua puhumaan kaukorakkaudelleen. Perustetaan mopojengi, Shell's Angles, eletään tavallista teinien arkea ja tapahtuu monenlaista.

En ole hetkeen lukenut nuortenkirjoja, mutta monelta osin Jyri Paretskoin Shell's Angles noudattaa tuttua kaavaa: on tyttö ja poika, ihastutaan, on kiperiä tilanteita, ystäviä, hankalia vanhempia jne. Paretskoi kirjoittaa humoristisella tyylillä vakavistakin asioista ja muutaman kerran tyrskähdin nauramaan ääneen.

Ehkä olen kirjalle liian vanha, sillä monet asiat tuntuivat epäuskottavilta. Vaikka tarina sijoittuu nykyaikaan ja kaikilla on kännykät ja muut pelit ja vehkeet, ne sivuutetaan usein. Ammakin kiinnitti huomiota siihen, että teinipoika etsi tietoa nettipokerista kirjastosta - ei netistä. Minä kummastelin myös sitä, että jos kaveri ei vastaa puhelimeen koko viikonloppuna vaikka lauantai-illaksi oli suunniteltu jotain yhteistä tekemistä, yhteyttä ei yritetty ottaa esimerkiksi facebookin tai messengerin kautta, vaan kärvisteltiin epätietoisuudessa maanantaiaamuun ja koulun alkuun asti. Kenties omat teinivuodet olivat monessa muussakin suhteessa liian erilaiset, sillä moni muukin seikka tuntui kovin oudolta, liian alleviivatulta, osoittelevalta tai ennalta-arvattavalta.

Nuortenkirjana Shell's Angles on kuitenkin viihdyttävä. Ihastumisesta ja ensirakkauksista on aina ihana lukea, silloin sitä tuntee itsekin nuortuvansa. Ehkäpä miehen kirjoittama kirja, jossa pääosassa ovat pojat ja mopot, rohkaisisi nuoria miehenalkuja lukemisen pariin.