Revi se

Kaisa Happonen & Karri Paleface Miettinen:
Revi se
WSOY 2018, 117s.

Loota

Patrick Wirbeleit: Loota
Piirrokset: Uwe Heidschötter
Sarjakuvakeskus 2018, 80s.
Suom. Saana Kaurala

Löysinpä ihan sattumalta mainion lastensarjakuvan kirjastosta!

Patrick Wirbeleitin käsikirjoittama ja Uwe Heidschötterin piirtämä Loota on sympaattinen tarina rakentamista rakastavasta pojasta ja velhon työkalupakkina toimineesta elävästä pahvilaatikosta.

Matias ilahtuu löytäessään tien laidasta tyhjän pahvilaatikon. Hän aikoo hyödyntää sitä avaruusasemansa rakentamisessa, mutta laatikko osoittautuukin eläväksi. Avulias ja puhelias Loota haluaa osallistua rakennushommiin, mutta ei todellakaan rakennusmateriaalina. Kaikki sujuu hyvin siihen asti, että Matiaksen vanhemmat näkevät Lootan. Hänellä on nimittäin aikuisiin sellainen vaikutus, että he jähmettyvät aloilleen. Vain velhon vihreä jauhe poistaa jähmetyksen, joten Matiaksen ja Lootan on lähdettävä synkkään metsään velhon talolle hakemaan apua.

Heidschötterin piirrostyyli on todella miellyttävää. Hahmot ovat persoonallisen näköisiä ja ilmeikkäitä ja värimaailma mukavan hallittu. Ilmeisesti Loota ja Matias seikkailevat useammissakin tarinoissa, joista tähän ensimmäiseen kirjaan on koottu kolme. Tarinat ovat sopivasti hauskoja ja ihan hitusen jänniä, joten Loota sopii mainiosti jo alakoulun alaluokkalaisille.

Aion luetuttaa tämän 10-vuotiaalla pojallani, joka on sarjakuvissa jämähtänyt jostain syystä tyystin Aku Ankkoihin. (Hyviä nekin tietysti ovat, ainakin enimmäkseen, mutta on ihan hyvä laajentaa lukumakua sarjakuvienkin saralla.)

Giant Days vol. 8 + Extra Credit 1

John Allison: Giant Days, Extra Credit 1
Kuvitus: Lissa Treiman, Caanan Grall,
Jenn St-Onge & John Allison
Boom!  Box 2018, 112s.

Sain toivoa (ja tilata) itselleni syntymäpäivälahjaksi pari kirjaa. Koska sopivasti oli ilmestynyt uusi Giant Days kokoelma ja tällainen Extra Credit -bonusalbumi, tilasin ne molemmat.

Extra Credit sisältää irrallisia tarinoita Daisyn, Susanin ja Estherin elämästä. Ensimmäisessä tarinassa nähdään vaihtoehtoinen versio heidän ensimmäisestä lukukaudestaan yliopistossa. Mitä olisi tapahtunut, jos he eivät olisikaan ystävystyneet? Yhdessä pätkässä tytöt lähtevät joulun viettoon Estherin tuttavan asunnolle Lontooseen. Muut jutut eivät jättäneet juurikaan muistijälkiä, joten ei niistä sen enempää.

Extra Credit oli pettymys, sillä kansikuvasta poiketen sisällön ovat piirtäneet aivan muut kuvittajat kuin tavallisesti. Visuaalisuudella on paljon merkitystä ja tuntui todella nahkealta lukea "väärännäköistä" sarjakuvaa. En myöskään ihastunut siihen, että hahmojen persoonallisuuksia oli pyöristetty tai latistettu.

John Allison: Giant Days vol.8
Boom! Box 2018, 112s.

Onneksi Giant Days vol. 8 oli juuri niin laadukas ja veikeä, kuin edeltäjänsäkin.

Vastoin odotuksia Esther ystävystyy McGrawn tyttöystävän kanssa, mutta kaveruus on salattava muilta. Muillakin on salaisuuksia, jotka kyllä paljastuvat ennen pitkää. Daisyn tyttöystävä koettelee Estherin ja Susanin kärsivällisyyttä monin tavoin, mutta nelinumeroinen sähkölasku katkaisee kamelin selän. Lukuvuoden lähestyessä loppua on aika miettiä seuraavan vuoden asumisjärjestelyjä. Tyttöjen kämppä ei ole kummoisessa kunnossa ja myös kämppäkaveruuden jatkumista on syytä pohtia.

Minä sitten niiiiin rakastan tätä sarjaa. Jollain oudolla tavalla tästä tulee mieleen Gilmore Girls: välttämättä ei tapahdu mitään isoja asioita, mutta ne pienetkin ovat ihan tarpeeksi.

Piirrosjälki on tässä albumissa laadukasta kautta linjan ja hauskan lisän toi suomalainen sivuhahmo!

Mummo 5

Anni Nykänen: Mummo 5
Sammakko 2018, 104s.

Anni Nykäsen Mummo näyttää elämisen mallia jo viidennessä albumissa. Mummo pitää lähipiirin lämpimänä neulomalla ahkerasti, oli tarvetta tai ei. Arjessa kulkevat mukana puoliso, pulska kissa ja kuolema, joka yrittää ahkerasti päästä heilauttamaan viikatettaan.

Nykäsen kynänjälki on varmaa ja selkeää. Mummo on ryppyineen ja asenteineen sellainen, että hänen asenteestaan olisi hyvä ottaa mallia. Erityisesti ihastuin tapaan, jolla Mummo yritti piristää varsin pessimististä ystävätärtään: ensin hän hakee paikalle Klouni Hynysen, sitten rullaa kerälle oman päänsä päälle asettuneen tumman pilven ja kutoo siitä ystävälle ihanan ahdistavan kaulahuivin.

Jos syksyn kalseus tympii, niin Mummo 5 (ja ne aiemmatkin) saa mukavasti ajatukset toisaalle ainakin vähäksi aikaa.

Hopeapoika

Kristina Ohlsson: Hopeapoika
(Silverpojken)
WSOY 2018, 4h 28min.
Suom. Pekka Marjamäki
Lukija: Anni Kajos

Keväällä kuuntelin Kristina Ohlssonin Lasilapset, joka on palkittu Ruotsin parhaana lastenkirjana vuonna 2013. Sarjan toinen osa, Hopeapoika, ilmestyi jo loppukesästä, mutta koska pelkäsin ensimmäistä osaa kuunnellessa aika paljon, piti tämän kuuntelemiseen kerätä rohkeutta.

Aladdinin perhe on muuttanut asuntoveneestä vanhaan vesitorniin, jossa heillä on ravintola. Ravintolasta alkaa kadota ruokaa, vaikka ovet ovat lukossa. Yhdessä ystäviensä Billien ja Simonan kanssa Aladdin alkaa selvittää ruokavarkaan henkilöllisyyttä. Samaan aikaan Aladdin kuulee vesitornin sijaitsevan samalla paikalla kuin aikoinaan palanut hopeasepän paja. Sepän tekemät hopeaesineet katosivat jäljettömiin ja Aladdin päättää löytää ne auttaakseen vanhempiaan rahahuolissa. Miten Aladdinin useaan kertaan näkemä, vain shortseihin pukeutunut poika liittyy ruokavarkauksiin? Vai onko hän Hopeapoika, jonka kerrotaan etsineen kadonneita hopeita jo sata vuotta?

Hopeapoika on edeltäjäänsä hieman tavanomaisempi seikkailukertomus. Paljastan sen verran, että hivenen yliluonnollisia elementtejä tässäkin tarinassa on, mutta enimmäkseen pysytään hyvinkin realistisissa vaihtoehdoissa. Ehkä tästä syystä Hopeapoika oli minulle pieni pettymys. Pelkään nimittäin enemmän yliluonnollisuuksia kuin oikeita ihmisiä. Etukäteen olin tosiaan varautunut pelkäämään, ja kun sitä ei sitten päässytkään tapahtumaan, niin vähän petyin. Mutta noin kokonaisuutena Hopeapoika on kuitenkin oikein mainio tarina. Samaa sanoi 12-vuotias esikoinen, joka luki tämän ensin kesäloman lopulla ja uudestaan koulujen alettua lukudiplomia varten.

Rouva C

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018, 362s.

Millaisia adjektiiveja sinä yhdistät Minna Canthiin?
Minulle tulevat ensimmäisenä mieleen topakka, päättäväinen ja itsevarma. Mielikuvieni Minna Canth ei ole epävarma tai avuton, vaan aikaansaava ja määrätietoinen. En osaa sanoa, mistä ja miten olen käsitykseni hänestä koonnut, mutta kovin yksipuolinen näkemys se on ollut.

Minna Rytisalon toinen romaani, Rouva C., on fiktiivinen romaani nuoresta Minna Canthista, josta piti tulla opettaja. Toisin kävi, sillä hän avioitui opettajansa, Ferdinand Canthin kanssa, eikä tuohon maailman aikaan ollut mahdollista olla sekä vaimo että opettaja. Canthien perhe kasvaa tasaiseen tahtiin kuuden lapsen verran ja ennen puolison kuolemaa alkunsa ehtii saada seitsemäs.

Äitiys ja emännyys eivät ole Minna Canthille helppoja rooleja. Eivätkä tyydyttäviä. Hän haluaa enemmän: saada aikaan muutoksia ja kirjoittaa.

"Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: Etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä tai turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli?"

Rouva C. kuvaa nuorta Minna Canthia niin uskottavasti, että väkisinkin unohdin lukevani fiktiota. Kaikki kirjassa kuvattu tuntuu täysin mahdolliselta, uskottavalta. Kirjan kieli on käsittämättömän hienovireistä ja kaunista olematta teennäistä tai imelää.

On ehkä todella hölmöä antaa fiktiivisen kirjan vaikuttaa käsitykseensä oikeasta henkilöstä, mutta tämän kirjan luettuani liitän Minna Canthiin myös toisenlaisia adjektiiveja, lempeämpiä.

Garpin maailma

John Irving: Garpin maailma
Lukija: Jukka Pitkänen
Suom. Kristiina Rikman
Tammen äänikirja 2016, 23h 21min.

Garpin maailma oli ensimmäinen John Irvingiltä lukemani kirja. Olen lukenut sen monta kertaa (viisi?) ja nähnyt elokuvankin vähintään yhtä monesti. Viime vuosina olen ollut todella laiska lukemaan uudestaan vanhoja tuttuja kirjoja, mutta olipa kerta kaikkiaan loistava valinta ryhtyä kuuntelemaan Garpin maailmaa äänikirjana Storytelistä.

Vaikka tarina oli entuudestaan tuttu, monia yksityiskohtia olin unohtanut. Lisäksi olin näköjään sekoittanut kirjan ja elokuvan tapahtumia toisiinsa. Rakastin, rakastin Garpin maailmaa tälläkin kertaa.

Luonnollisesti tämä kirja on ihan yhtä täynnä Irvingin tavaramerkkejä kuin (tietääkseni) kaikki muutkin hänen kirjansa: on Itävalta, karhu, kirjailija, moottoripyörä, hotelli ja prostituoituja sekä paljon muita yksityiskohtia.

Vaikka Garp saa alkunsa kyseenalaisissa olosuhteissa, Jenny Fieldsiä on pakko ihailla. Hän on päättäväinen, määrätietoinen ja väsymätön vaikeissa tilanteissa olevien naisten auttaja. Garpilla on suuria vaikeuksia kirjoittaa mitään esikoiskirjansa veroista, eikä hän haluaisi ratsastaa kulttimaineeseen nousseen äitinsä maineella.

On näköjään hirveän vaikea kirjoittaa kirjasta, johon on näin kamalan kiintynyt. Rakastan Robertaa, entistä ammatilaisurheilijaa joka käy läpi sukupuolenkorjausleikkauksen; tunnen suurta vastenmielisyyttä Ellenjamesilaisia kohtaan; rakastan tarinaan upotettuja Garpin kirjoittamia tekstejä ja tälläkin kertaa itkin samoissa kohdissa kuin aina ennenkin.

Jos olet jo lukenut Garpin maailman ja suunnittelut uusintalukua, suosittelen lämpimästi tätä Jukka Pitkäsen lukemaa äänikirjaa. Mikäli et ole tutustunut tähän klassikkoon, lue ihmeessä!