Mahdottomien rakkauksien talo

Cristina López Barrio: Mahdottomien rakkauksien talo

(La casa de los amores imposibles, 2010)

Bazar 2012, 453s.

Suom. Taina Helkamo

Tämä alkuvuosi on ollut kirjojen suhteen niin hyvä, että tavallaan osasin odottaa sitä kirjallista pettymystä. Mahdottomien rakkauksien talon lukeminen oli pitkä ja tuskallinen prosessi. Takakannessa kerrotaan kirjan olevan "poikkeuksellisen vivahteikas romaani äideistä ja tyttäristä, elämän koettelemista naisista. Tämä maagis-realistinen sukutarina on kerrottu intohimoa säästämättä ja kauniita lauseita tuhlaillen." Äiti-tytär-suhteet ovat useimmiten kiinnostavia ja rakastan hyviä sukutarinoita. Maaginen realismi kiinnostaa, vaikka nuo "kauniit lauseet" vähän epäilyttävätkin.

Lagunan perheen naisia kalvaa kirous, jonka vuoksi yksikään heistä ei voi onnistua rakkaudessa. Jostakin syystä kirjailija on päättänyt esitellä näitä epäonnisia naisia kronologisessa järjestyksessä sukupolvesta toiseen. Ja kun jokainen nainen saa vain yhden tyttölapsen, on kerronta maagisista elementeistään huolimatta aivan liian suoraviivaista. Mieluummin olisin aloittanut suvun tarinaan tutustumisen lähempää nykypäivää ja lukenut historiasta sulavien takaumien kautta. Kirjan puolivälissä alkoi jo puuduttaa: montako epäonnista rakkaustarinaa tässä vielä pitää lukea?

Jokainen Lagunan naisista on jollakin tavalla omalaatuinen. Yksi on yksisilmäinen "noita-akka", joka mm. ompelee takaisin menetettyjä neitsyyksiä, seuraava pistää pystyyn bordellin ja koikkelehtii haaremihousuissaan, yksi pyrkii puhdistamaan suvun maineen, yksi tekee taivaallista ruokaa jonka sopivaa lämpötilaa testaa sotkemalla ruokaa nänneihinsä ja yksi on ylimaallisen kaunis. Näitä erikoispiirteitä toisteltiin väsymykseen asti - vähempi olisi ollut ehdottomasti parempi.

Ihmisillä on myös kummallisia tapoja, joihin myös Aletheia kiinnitti huomiota kirjoituksessaan. Ötököiden kylvettäminen on varsin harmiton harrastus, mutta miksi kummassa melko monella hahmolla oli taipumusta syödä tai imeskellä mitä omituisempia asioita? Multaa, verisiä hanskoja, käärinliinansuikaletta... Onko tällä haettu aistikkuutta? Ja näihin tapoihinko viitataan takakannen lauseella "Kirja on tehty nautittavaksi kaikilla aisteilla." Pitäisikö tätä kirjaa imeskellä? Lisäksi useilla kirjassa esiintyvillä miehillä oli ällöttävä tapa kuolata himosta ja ejakuloida varsin spontaanisti minne milloinkin.

Ajoittaista hupia tarjosivat kuitenkin kirjan lukuisat kirjoitus- ja ajatusvirheet: "Ne kyläläiset, jotka olivat yhä hautausmaalla, hakeutuivat suojaan hautatemppeleiden kryptoihin - -" Tällä kirjalla aloitan myös Kirjavuoren valloitus -haasteen, tavoitteena kivuta vuoden loppuun mennessä ainakin Kolille.

Ei varmaan tarvitse todeta erikseen, että en pitänyt tästä kirjasta? 

Pako elämään eli iloinen tarina kuolevasta miehestä

Seppo Saraspää: Pako elämään

Karisto 1989, 187s.

Olin lasten kanssa mummulassa viime viikonloppuna juhlimassa täysi-ikäistyvää pikkuveljeä. Siinä juhlahumussa isä lykkäsi kouraani tämän Seppo Saraspään romaanin ja kehotti lukemaan. Tietysti isää pitää totella, joten minähän luin.

Pako elämään kertoo Tarmo Hartikaisesta, hiukan päälle kolmekymppisestä miehestä, joka on jo luullut parantuneensa syövästä kun nivusista löytyykin pahaenteinen patti. Elinaikaa on jäljellä kolmisen kuukautta ja Tarmo päättää jättää taakseen Helsingin humun, vanhan äitinsä, määräilevän tyttöystävänsä sekä vakituisen työpaikan (kyllä rahat kolmeksi kuukaudeksi riittävät). Tarmo pakkaa autoonsa eräkamppeet ja suuntaa kulkunsa Lappiin, survival-kurssille. Henkiinjäämiskurssi kun kuulostaa juuri siltä, mitä kuoleva kaipaa.

Matka Lappiin on pitkä ja monenlaista ehtii tapahtua ennen kuin Tarmo pääsee perille. Läheltä liippaa sekin, että matka jämähtäisi Pelkosenniemelle, sillä siellä Tarmo yrittää nostaa rahaa pankista vaikka pankkikirja unohtui lähtöhötäkässä kotiin. Muun muassa pankkiryöstösyyte niskassaan Tarmo viimein pääsee selviytymiskurssilleen, jonka vetäjät eivät ehkä olekaan aivan niin asiantuntevia kuin antavat ymmärtää. Kohellusta on siis luvassa silläkin reissulla.

Jokin tämän kirjan menossa muistutti Kalle Isokallion ja Arto Paasilinnan kirjoja (joita kumpiakaan en hirveän montaa ole lukenut). Hauskoja ja uskottavia hahmoja löytyy lukuisia, samoin koomisia tilanteita. Erityisesti tykkäsin kirjan poliisimiehistä sekä siitä, miten samanlaisia ajatuksia "nykymeno" on herättänyt 80-luvulla kuin nytkin. Tosin minulle jalankulkijoiden liikennevalot ovat ihan perusjuttu enkä niiden merkitystä ole koskaan erikoisemmin ajatellut, kun taas kirjan Tarmo kokee ne ihmisten aliarvioimiseksi ja turhaksi holhoamiseksi.

Pako elämään oli oikein leppoisa luettava. Tuskin olisin ilman isän kehotusta tullut tätä lukeneeksi, joten siinäkin mielessä piristävä kokemus. Kannen perusteella odotin muuten enemmän erähenkistä tarinaa - metsästystä, kalastusta yms. mutta eipä tässä sellaista juurikaan ollut.

Mifongin perintö

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

Karisto 2012, 470s.

Hyvien kirjojen putki jatkuu, mikä on tietysti pelkästään hieno juttu. Mifongin perintö jäi Leonin ja Louisen tapaan mieleeni muiden blogeista. Vaikka välttelen uusien sarjojen aloittamista enkä ole viime aikoina liiemmin minkään sortin fantasiaa lukenut, halusin tähän tutustua.

Mifongin perintö ansaitsee erityismaininnan siitä, kuinka nopeasti sen maailmaan sopeutuu. Hyvin pian minunkin kankeat aivoni olivat asettuneet vastaanottamaan vauhdikkaan ja vetävän tarinan ilman ajatusten (ylimääräistä) takkuamista.

Dante Rondestan, perheensä keskimmäinen poika, on matkustanut Merontesiin hankkimaan yhtä neljästä Keisarin kirjasta. Jo muutenkin pitkäkestoinen matka venyy entisestään, kun Dante pelastaa joesta hukkumasta nuoren neidon, joka osoittautuu prinsessa Ardisiksi. Kuningas haluaa osoittaa kiitollisuuttaan tyttärensä pelastamisesta pestaamalla Danten turvavartijaksi Ardisin matkalle tulevan puolisonsa, Belonen kuninkaan luo.

Dante on sen sorttinen tapaus, että minäkin pestaisin hänet mielelläni turvavartijakseni: vahva, fiksu, rohkea ja komeakin. Vaikka tarinan rakkausosuus onkin vähän liian ilmiselvä, en siitäkään jaksanut itsekseni jupista. Pidin mifonki-historiasta sekä siitä, ettei kirjailija pelännyt hypätä tarvittaessa ajassa reippaasti eteenpäin. Toisaalta tapahtumat etenivät välillä hurjalla rytinällä ja pari seesteisempääkin jaksoa olisi mahtunut mukaan, mutta parempi näin. Onhan kirjalla jo nyt kiitettävästi mittaa.

Pidin Mifongin perinnöstä yllättävän paljon. En tiedä miksi odotin jotain "teinimpää", vaikka esimerkiksi Kirsi pohtii perusteellisesti kirjan kohderyhmää, eikä pidä tätä itsestään selvästi nuorten kirjallisuutena. Seuraava osa, Mifongin aika, ilmestyy maaliskuussa ja odotan sitä jo malttamattomana - sen verran kutkuttavaan tilanteeseen Mifongin perintö loppui.

Laskeva neitsyt

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Otava 2012, 203s.

Minulla kävi tämän kirjan kohdalla tuuri ja ehdin ensimmäiseksi kirjaston varausjonoon. Olen lukenut Härkösen muutkin kolumnikokoelmat ja räkättänyt naisellisesti ääneen maha kipeänä hulvattomille jutuille. Niinpä syöksyin tämän kirjan kanssa sohvalle heti kun kotiin pääsin ja ahnehdin kirjaa siihen asti, kun kuopus heräsi päiväunilta.

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia sisältää Anna-Leena Härkösen Anna-lehdessä vuosina 2003-2011 julkaistuja kolumneja, joiden aiheina ovat mm. horoskoopit, matkustelu, vanhemmuus ja lapset sekä hiukset. Ihan niin paljon en nauranut kuin aiempien kokoelmien kanssa, mutta hauska teos tämä silti on. Erityisesti pidin niistä jutuista, joissa Härkönen kertoi omista kokemuksistaan. Näistä mainioita esimerkkejä löytyy vaikkapa täältä Valkoisen kirahvin blogista.

Kolumnissa Elämän tarkoitus Härkönen kirjoittaa hiuksista. Hän toteaa mm. näin: "Mitä siitä että vanhuus tulee; pääasia että tällä elämänkokemuksella osaa jo laittaa tukkansa paremmin kuin teininä." Minä en ole ilmeisesti kerännyt vielä tarpeeksi elämänkokemusta, sillä osaan laittaa hiukseni tasan kahdella tavalla: ponnarille tai letille, aivan kuten teini-iässäkin. Pari vuotta sitten oli lyhyt kausi, kun osasin pitää hiukset auki, mutta nykyään ne irtonaiset hiukset jälleen ahdistavat liikaa. Kerran ostin kihartimen, mutta sillä sain aikaan solmuja ja pötkylöillä (en tiedä niiden virallista nimeä) tehdyt kiharat avaisivat minulle oven minkä tahansa 80-luvun hevibändin sisäpiiriin. Härkösen tavoin minuakin "raivostuttaa, kun jotkut osaavat kietaista tukkansa puolessa minuutissa rennolle sykerölle tai tehdä nutturan parin pinnin avulla, tai väkertää lettejä sinne tänne." Myönnän viettäneeni tovin jos toisenkin Youtubissa katsellen helpoksi väitettyjen kampausten teko-ohjeita ja myös kokeilleeni niitä. Lopputulos ei koskaan vastannut sitä esimerkkitapausta. Ehkä minulla oli vääränlaisia pinnejä...

Laskeva neitsyt sopii melko lailla kenelle tahansa, sillä uskoisinpa jutuista löytyvän samaistumisen aiheita joka lähtöön.

11 kysymystä -haaste

Sain Hertalta Elämäni huoneet -blogista 11 kysymystä -haasteen, lämmin kiitos siitä! :)
En olekaan vielä tänä vuonna päässyt puhumaan itsestäni, joten tämä haastehan tuli hyvään aikaan.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään ja vastata haastajan esittämiin 11 kysymykseen.
2. Jokaisen haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
3. Uusien haastettujen pitää noudattaa samoja sääntöjä ja valita jälleen 11 uutta blogia, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Kerro kenet olet haastanut seuraavaksi, linkitä!
6. Ei takaisin haastamista! 

Ja sitten päästäänkin itse asiaan, eli minuun. (Tosin olen kertonut itsestäni asioita niin moneen kertaan, että kaikki nämä jännittävät faktat eivät välttämättä ole teille lukijoille uutta tietoa.)

(Pikkusiskolta sain joululahjaksi ihanan taulun.

Ihanan siitä huolimatta, että se esittää minua.)

1. Minun on joissakin asioissa vaikea käsittää ajan kulumista. Esimerkiksi jos elokuva tai kirja on ilmestynyt 2000-luvun puolella, se on minusta vielä uusi.

2. Samasta syystä en voi käsittää, että minua 16 vuotta nuorempi pikkuveli on jo lukion toisella luokalla - aivan kuten minä 16 vuotta sitten. (No hyvä on, meillä on ikäeroa vain 15v ja 4kk kun minä olen syntynyt syyskuussa ja veli tammikuussa, mutta sallittakoon pieni pyöristäminen, jotta tämä tiedonmurunen säilyttäisi hauskan symmetriansa.)

3. Meidän luokalla - siellä lukiossa - oli pelkästään tyttöjä.

4. Matematiikan ope sanoi aika suoraan, että tyttöluokat on melko mahdottomia.

5. ...ja ehkä me vähän oltiinkin, mutta matikan ope oli tosi kiva ja hyvä työssään.

6. Seuraavassa opinahjossa matikan numeroni laski kympistä seiskaan.

7. Jos voisin matkustaa ajassa taaksepäin, kävisin vakuuttamassa nuorelle minälle, että kyllä sitä ruotsia ihan totta kannattaa opiskella. Että vaikka höpöruotsi onkin hauskaa ja isosiskon kanssa sillä voi jopa kommunikoida melkein onnistuneesti, niin ei sillä työhaastattelussa pärjää.

8. Paitsi että jos ihan oikeasti pääsisin aikamatkustamaan, keksisin kyllä mielenkiintoisempiakin paikkoja kuin 90-luvun alun pikkuinen maalaiskaupunki.

9. Esimerkiksi haluaisin välttämättä Woodstockiin. Mulla ois sinne sopiva mekkokin ullakolla.

10. En kyllä viihdy väentungoksessa, joten luultavasti en näkisi esiintyjistä vilaustakaan, ellen varustautuisi kiikareilla.

11. Ja jos vielä enempi rehelliseksi rupean, niin olen kyllä sellainen pelkuri, että luultavasti sanoisin aikakoneelle "Ei kiitos" ja käpertyisin takaisin sohvannurkkaan lukemaan jotakin rauhoittavaa. 

Seuraavaksi vastailen Hertan esittämiin kysymyksiin.

1. Miksi bloggaat?
Alunperin ihan vain omaksi iloksi, jotta muistaisin lukemistani kirjoista muutakin kuin nimen. Nyt bloggaamiseen motivoivat myös lukijat ja kommentit sekä eläväinen kirjablogiyhteisö.

2. Miten haluaisit kehittää blogiasi?
Blogin ulkoasua olisi kiva muuttaa hitusen. Esimerkiksi ikioma yläbanneri olisi hauska. Mutta aika ei riitä sellaisen suunnitteluun eikä taidot riitä vaivattomaan asentamiseen. ("Asentaminen" ei liene se oikea termi edes, mutta parempaakaan en tähän hätään keksi...)
Haluaisin osata myös kirjoittaa paremmin ja monipuolisemmin.

3. Miten lähipiirisi suhtautuu bloggaamiseesi?
Ei mitenkään! :D
Mies ei ole tietääkseni käynyt kertaakaan täällä ja lukemiseen se on jo niin tottunut, ettei sitä enää kommentoi. 

4. Mitä suunnitelmia sinulla on vuodelle 2013?
Suuria suunnitelmia ei ole. Viime vuonna tapahtui sen verran paljon isoja asioita, että jospa tänä vuonna olisi rauhallisempaa. Erilaisia lukemissuunnitelmia toki olen kehitellyt. :)

5. Suosikkiblogisi?
Minulla ei ole yksittäistä suosikkiblogia, mutta tuosta blogin oikeasta reunasta löytyy listä ainakin osasta seuraamistani blogeista, joista jokaisesta pidän. Pitääkin päivittää listaa, sillä uusia kivoja blogeja löytyy koko ajan.  

6. Luetko muuta kuin blogeja ym. nettitekstejä ja jos niin mitä?
Jonkin verran. ;)
Enimmäkseen luen romaaneja, mutta myös sarjakuvia, kuvakirjoja, lehtiä jne.

7. Jos alkaisit harrastaa jotain uutta - mitä se mahtaisi olla?
Haaveilen tällä hetkellä himmelin tekemisestä, joten himmelikurssi ois kiva. Moni muukin kädentaitoihin liittyvä harrastus olisi hauska. Oikeasti tarvitsisin liikuntaharrastuksen, mutta käytännössä suosin hyötyliikuntaa. (Ja senkin määrää olisi syytä roimasti lisätä...)

8. Mikä sinua muissa blogeissa eniten kiinnostaa - mistä aiheista luet mieluiten?
Eniten luen kirjablogeja, joista noukin uusia lukuvinkkejä. Kaikki kirjoihin ja lukemiseen liittyvä jaksaa kiinnostaa aina.

9. Mitä pelkäät?
No, kuten tuli aiemmin mainittua, olen todella hyvä maalailemaan kauhukuvia. Aivoni ovat jumittuneet jollekin worst case scenario -vyöhykkeelle, joten keksin koko ajan uusia asioita pelättäväksi. Mutta jos ihan konkreettisen esimerkin haluatte, niin pelkään pimeää. Etenkin ulkona.

10. Mitä tekisit lottovoitolla?
Haa! 
Yön pimeinä tunteina (ja päivän valoisampina) olen mielessäni kehitellyt aika pitkää listaa siitä, mihin lottovoittoni käyttäisin. Kotia pitäisi kovasti remontoida melkein joka kohdasta. Kokonaan uusi koti voisi olla yksinkertaisempi ratkaisu, mutta olen kovin tykästynyt meidän nykyisen kodin sijaintiin. Hankkisin meille ekologisemman auton ja mulle sellaisen kärrypyörän. Ne nyt aluksi. :)

11. Kokkausbravuurisi?   
Olen ihan surkea kokki! Lapsuudenkodissa ruoanlaittovuoro oli usein myös minulla ja isä huusi töistä palatessa jo eteisestä, että "Täällä haisee siltä että Maija on laittanu ruokaa!" Paino sanalla haisee. Koska perunoita ja jauhelihakastiketta ei voi oikein bravuuriksi kutsua, niin on pakko tyytyä siihen, ettei minulta löydy kokkausbravuuria. :/

Huh, melkein valmista!
Koska tämä(kin) haaste on pyörinyt blogeissa ristiin rastiin, olen aika pihalla siitä, kuka siihen on vastannut ja kuka ei. Siksipä jätän taas kerran suoran haastamisen tekemättä, mutta jos joku haluaa vastailla kysymyksiin ja puhua itsestään, niin pyytäkää kysymyksiä - minä olen aika hyvä utelemaan kaikenlaista. :)

Léon ja Louise

Alex Capus: Léon ja Louise

(Léon und Louise, 2011)

Atena 2012, 309s.

Suom. Heli Naski

Léon ja Louise oli viime kesänä esillä lukuisissa blogeissa. Jo kirjan kansi herätti kiinnostukseni ja lainasinkin sen kirjastoautolta alkukesästä, luin ensimmäisen kappaleen kotimatkalla puistossa levähtäessäni ja ihastuin. Mutta sitten väliin tunki liuta muita kirjoja ja Léon ja Louise palautui kirjastoon lukemattomana. Asia jäi harmittamaan ja nyt sain viimein korjattua tilanteen.

Alex Capusin isoisän tarinaan pohjautuva kirja on ihana, vaikka elämä maailmansotien aikaan ei olekaan helppoa ja hilpeää. Kirja alkaa Léonin hautajaisista, joita vietetään Notre-Damen katedraalissa. Kesken tilaisuuden katedraalin ovi käy ja avoimen arkun ääreen kävelee vainajalle hyvästit jättämään nainen, jota sukulaiset eivät ole tavanneet. Nainen suutelee Léonia, katsoo jokaista penkistä istujaa silmiin ja poistuu paikalta. Kuinka röyhkeää ja kiehtovaa! Millainen tarina vainajan ja tämän naisen historiaan liittyy?

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Léon on vielä nuori mies, joka jättää koulunkäynnin astuakseen isänmaansa palvelukseen. Rintamalle häntä ei lähetetä, vaan erään pienen kaupungin juna-asemalle lähettipojaksi. Léon kohtaa matkalla vinhasti kolisevalla miestenpyörällä polkevan Louisen, jonka olemus tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. 

Kerronta on miellyttävää ja Léon samoin. Vaikka kirjan loppuun olisin odottanut vielä jotain lisää (en kerro mitä, etten pilaa lukukokemusta niiltä joilla se ehkä on vielä edessä), on pakko todeta että Léon ja Louise on onnistunut ja mieleenpainuva kertomus. Sellainen, jota lukiessa kiintyy päähenkilöön ja toivoo tälle kaikkea hyvää.

Onneksi luin tämän, sillä harmittaisi jos olisin jäänyt paitsi Léonin tarinasta.

Paikka vapaana

J. K. Rowling: Paikka vapaana

(The Casual Vacancy, 2012)

Otava 2012, 543s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Joululahjalistaltani löytyi monta kirjaa, muun muassa tämä J. K. Rowlingin uusin kirja. Olin hurjan iloinen, kun joulupukki sitten toi monta kirjanmuotoista pakettia, joista yhdestä sitten löysin Paikan vapaana. Etukäteen olin kuullut (= lukenut) kirjasta lähinnä hivenen pettyneitä arvioita. Kirjan aihepiiriä on moitittu liian synkäksi (vaikka kuten Norkkukin huomauttaa, eihän Potteritkaan mitenkään valoisia kirjoja ole), käännöstä hätiköiden tehdyksi eikä kansikaan ole kerännyt kehuja.

Korkeista odotuksista huolimatta minä pidin kirjasta valtavasti! Alkuun yritin väkisin etsiä tekstistä mustaa huumoria, sillä sen edustajaksi Paikkaa vapaana on monin paikoin sanottu, mutta pian ymmärsin antaa tarinan viedä mennessään. Nautin tekstistä, joka eteni jouhevasti ja luontevasti - käännöstä en siis voi moittia sanallakaan. Tunnelmanluojana Rowling on vähintään Pottereiden tasoisessa vireessä:

Sade ropisi Barry Fairbrotherin haudalle. Surukorttien muste liukeni. Siobhanin muhkea auringonkukka uhmasi piiskaavia pisaroita, mutta Maryn liljat ja freesiat lakastuivat ja karistivat lopulta lehtensä. Krysanteemiairo tummui mädäntyessään. Sade nostatti joenpintaa, sai katuojat kuohumaan koskina ja liukasti Pagfordin jyrkät kadut kiiltäviksi ja vaarallisiksi. Koulubussin ikkunat huurtuivat, torinlaidan amppelit vetistyivät ja Samantha Mollison ajoi peltikolarin palatessaan töistä kotiin tuulilasinpyyhkimet täyttä vauhtia heiluen.

Pagfordin pikkukaupungin valtuustosta aukenee vapaa paikka, kun Barry Fairbrother menehtyy yllättäen golfklubin parkkipaikalle. Valtuustopaikkaa havittelee muutama henkilö, kukin erilaisin motiivein. Rowling esittelee lukijalle lähes koko kylän, henkilö kerrallaan. Kukaan ei ole järin sympaattinen ja herttainen, paitsi tietysti edesmennyt Fairbrother. Henkilöhahmojen runsaus voi tuntua raskaalta, mutta minä nautin siitä miten lukijalle vähitellen selkeni alkuun sekavan ihmisjoukon väliset suhteet.

Luin Paikan vapaana malttamattomana ja suuresti nauttien. Vaikka henkilöistä en voinut oikein pitääkään, halusin kuitenkin tietää mitä kenellekin tapahtuu. Eläydyin tarinaan - jälleen kerran - sen verran lujaa, että itkin jopa Rihannan Umbrellalle, kun se kirjassa esiintyi. Suurin haasteeni tämän kirjan kanssa oli Krystal Weedonin hahmo, sillä sieluni silmin näin tämän ns. ongelmateinin Pikku Britannian Vicky Pollardina.

Mikäli Rowling jatkaa kirjailijanuraansa, aion ehdottomasti tulevatkin teokset lukea.