Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin

 

Juice Leskinen: Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin
Kirjayhtymä 1989, 62s.

Joskus yläasteella oli hetken aikaa sellainen buumi, että kerättiin runoja vihkoihin ja muistikirjoihin. Niitä runokirjoja sitten kierrätettiin vähän kaikilla ja kopsattiin itselle ylös mieluiset sekä kirjoitettiin muutama oma suosikki kaverille muistoksi. Minäkin halusin oman runokirjan ja koska siihen piti saada täytettä muutenkin kuin kavereilta, joten ei muuta kuin kirjaston runohyllylle ja sieltä runokirjoja kotiin. Tämä Juice Leskisen Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin oli yksi niistä runokirjoista, ja yksi niistä harvoista, joihin olen palannut uudestaan ja uudestaan. Bloggaankin tästä jo toista kertaa!

Analysoimaan en lähde, koska en sitä osaa ja toisaalta en näe sitä hirveän tarpeelliseksikaan. Mutta ai että miten nämä runot puhuttelevat edelleen! Osin samalla tavoin kuin sitä teini-ikäistä Maijaa, mutta myös siten, että tämä nykyinen, keski-ikäinen versioni minusta, saa runoista irti jotakin uutta.

Koska Leskinen on runoilijanakin monipuolinen, olen lukenut pari muutakin runokirjaa. Sonetteja laumalle (Kirjayhtymä, 1975) sisältää runojen lisäksi laulujen sanoituksia, joita en osaa lukea laulamatta niitä mielessäni. Aika jätti (Tammi, 1999) taas on saanut lisätäytettä parista, ymmärtääkseni tilaustyönä tehdystä, juhlarunosta. Huomaan, että Leskisen varhaisempi tuotanto osuu enemmän mun... niin, en edes tiedä mihin. Tavallaan huumorintajuun, mutta myös tapaan katsoa ja nähdä maailmaa.

Meren ja veren liitto

 

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto
Gummerus 2024, 334s.

Isovihan aika, syyskuu 1714.
Venäläiset sotilaat ovat saaneet käskyn tuhota kaiken perämeren rannikolta, kymmenen peninkulman levyiseltä kaistaleelta. Matthias Erwast on loukkaantunut pahoin taistelussa ja jäänyt jälkeen sotajoukostaan. Matkalla ryhmänsä luo Matthias käy varoittamassa sukulaisiaan nopeasti lähestyvästä vaarasta. Monen muun tavoin Matthiaan siskontytär Christina lähtee pakoon lähes varmaa tuhoa ja kuolemaa. Ruotsissa olisi turva, mutta matka sinne on pitkä ja haastava ja pakenijoita on satoja muitakin. Välietappina Suomen ja Ruotsin välillä on Hailuoto, jonne pakolaisten lisäksi rantautuu 200 venäläissotilasta. Yhden vuorokauden aikana sotilaat surmaavat raa'asti satoja hailuotolaisia ja puolustuskyvyttömiä pakolaisia.

Alasalmi kuljettaa tarinaa vuoroin Matthiaan, vuoroin Christinan näkökulmasta.  Lukija lähes hengästyy, kun toisaalla Christina pyrkii turvaan, mutta Matthiaan osuuksissa vaara on koko ajan läsnä ja lähestyy pakoon yrittäviä. Ja koska Hailuodon hirmuteot ovat tiedossa ja kirjan takakannen vuoksi, koko ajan jännitti sitä enemmän, mitä lähemmäksi Hailuotoa Christina kulkee. Tarinan merkittävimmät tapahtumat sijoittuvat Hailuotoon, mutta eivät ne karmeudet kirjan ainoa sisältö ole. Vain 17-vuotias Christina kasvaa kirjan tapahtumien aikana - ehkä muutamien viikkojen? En hoksannut kiinnittää tähän huomiota. - todella paljon. Viattomasta ja helppoon elämään tottuneesta tytöstä kasvaa pakon edessä toisenlainen. Itsestään ja muista oppii ääritilanteissa uusia, yllättäviäkin asioita.

Tuntuu vähän väärältä sanoa, mutta nautin tämän kirjan lukemisesta paljon. Tarinan jännite kasvaa kuin varkain ja tapahtumat etenevät niin koukuttavassa rytmissä, ettei kirjaa olisi malttanut laskea käsistä ollenkaan. Alasalmi kuvaa raakojakin tapahtumia, mutta jättää silti paljon myös lukijan oman mielikuvituksen varaan. Teksti on jouhevaa ja karmeuksista huolimatta kaunista, mikä on tavallaan ristiriitaista, mutta enemmän kiehtovaa.

Meren ja veren liitto oli siinäkin mielessä kiinnostavaa luettavaa, että tapahtumapaikat ovat melko tuttuja. Rutostakin puhutaan, samoin Kokkolasta ja kas vain, Kokkolastahan löytyy Katariinan kalmisto, joka on otettu käyttöön 1710-1711. Vaikka nykyiset hautaholvit ovatkin hieman myöhempää perua, kalmisto on puhutteleva näky. 

Tämä kirja on yhtä aikaa puhutteleva, karu ja viihdyttävä. Väistämättä tästä jotain oppiikin, paitsi historiasta, myös ihmisyydestä.

You like it darker

 

Stephen King: You like it darker
Hodder & Stoughton 2024, 484s.

 

Tilasin Stephen Kingin uusimman novellikokoelman kesälomalukemiseksi ja kylläpä You like it darker sopikin siihen täydellisesti! Kirjassa on 12 novellia, joista kaksi täyttää pituutensakin puolesta pienoisromaanin määritelmän. Tarinoiden taso toki vaihtelee, mutta ne joista pidin, ovat niin hyviä, että tälle kirjalle annan taas kaikki tähdet.

Novellit ovat myös tyyliltään erilaisia. Osa on hyvinkin realistisia, osa ei todellakaan. Laurie on kaunis ja haikea kuvaus surusta, Finn kertoo niin epäonnisesta nuorukaisesta, että hänestä olisi voinut kirjoittaa myös jöröjukkamaisen, kammottavan opettavaisen lastenlorun. 

Minä pidin eniten niistä pitkistä tarinoista. 
Danny Goughlin's Bad Dream on piinaavan ahdistava novelli, jossa yliluonnollisuutta on vain ripaus. Danny näkee häiritsevän todentuntuisen unen, joka jää kalvamaan mieltä päivien ajaksi. Lopulta hänen on mentävä käymään unen tapahtumapaikalla, mistä hän löytää juuri sen, mitä on unessaan nähnyt. Tahtomattaan Danny päätyy keskelle murhatutkimusta, tietysti epäiltynä murhasta. Novellissa kauheinta ei ole murha, ei edes se uni, vaan toinen tapausta tutkivista poliiseista. 

Rattlesnakessa King on ehkä parhaimmillaan. On koronapandemian aika ja äskettäin leskeksi jäänyt mies muuttaa ystävänsä taloon Floridan rannikolle kesän ajaksi. Siellä on helppo pitää turvallista etäisyyttä muihin ihmisiin, mutta samalla saa ainakin maantieteellistä etäisyyttä menetykseensä. Naapuritalossa asuu rouva, joka kulkee kaikkialle lykäten kaksosten rattaita. Rattaisiin nainen on asetellut lasten vaatteet siten, että jos oikein käyttää mielikuvitusta, voi kuvitella lasten istuvan rattaissa. Naisen kaksospojat ovat kuolleet jo vuosikymmeniä sitten, mutta naiselle lapset ovat yhä olemassa. Mies yrittää pitää naiseen etäisyyttä, ihan jo koronankin takia, mutta se ei onnistu.
Aivan loistavaa kummituskauhua!

You like it darker on tosiaan tasokas novellikokoelma. Jos Kingin tuotanto on jo entuudestaan tuttua ja mieluista, tykkää tästäkin varmasti. Jos taas ei ole, niin tässäpä mainio ja monipuolinen kirja, jonka avulla tutustua Kingin tyyleihin!

Sateenkaarikäärme

Silja Sillanpää: Sateenkaarikäärme
WSOY 2024, 257s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

 

Blogi laahaa armottomasti jäljessä, kun kesällä tuli pidettyä lomaa täältäkin. Mutta nyt taas jatkuu!

Silja Sillanpään kirjoittama ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittama Sateenkaarikäärme on ensimmäinen osa Ouroboros-sarjaa. (Ouroboros tarkoittaa käärmettä, joka jahtaa tai puree omaa häntäänsä.) Tämä on esineenä todella kaunis. Kirja on kooltaan näppärän kokoinen: vähän isompi kuin peruskirjat, mutta riittävän pieni kulkeakseen helposti mukana. Kuvitusta on kautta kirjan valtavan paljon, kuin Kepler62-sarjassa ikään, joten tottumatonkin lukija varmasti jaksaa sivuja käännellä.

Kivi ei tiedä isästään mitään, äidistäänkin vain sen verran, että tämä katosi riimukiviä tutkiessaan Kivin ollessa vielä aivan pieni. Hän on kasvanut isovanhempiensa hoivassa heidän omistamansa matelijaliikkeen yläkerrassa. Nyt isovanhemmat alkavat olla vanhoja ja vähän höpsähtäneitä: enää ei kodin ja myymälän välillä ole oikein minkäänlaista eroa ja jotenkin isovanhemmatkin alkavat muistuttaa matelijoita. Tilanne on niin haastava, että isovanhemmat haetaan hoivakotiin. Isoisä ehtii antaa Kiville liudan järjettömiltä kuulostavia ohjeita, mutta onneksi Kivi tietää tarkalleen, mitä isoisä viestittää.

Kivi toimii ohjeiden mukaan ja lähtee etsimään äitiään mukanaan vain muutama välttämätön tavara sekä lemmikkikäärme Niji. Pian Kivi humpsahtaa maanalaiselle juna-asemalle ja tuota pikaa hän onkin jo hypännyt koko ajan liikkeellä pysyvään junaan. Oppaanaan teini-ikäinen Dia Kivi yrittää ymmärtää minne hän oikein on päätynyt. Juna ei ole mikään tavallinen menopeli, vaan se kiertää taukoamatta samaa kehää. Vaunut erottaa toisistaan riimuin koristellut ovet, jotka voi avata vain käärmeellä. Jokaisessa vaunussa näyttää olevan aivan omanlaisensa meno, eikä maan päällä kasvaneen Kivin ole ollenkaan helppoa yrittää sopeutua junan moninaisiin tapoihin.

Tarina ei aivan onnistunut pitämään minua otteessaan. Jokin junan vaunujen välisissä isoissa eroissa sai junan kuulostamaan peliltä: tämän vaunun jälkeen pääset seuraavaan ja ehkä sieltä etenemään seuraavaan ja niin edelleen. Ehkä siksi kokonaisuus tuntui hataralta. Kirjan loppu on sellainen, että tavallaan Sateenkaarikäärme toimii itsenäisenäkin kirjana, mutta paljonhan tässä jää myös asioita auki. Henkilöihin en onnistunut kiintymään ja turhauduin jatkuvaan säntäilyyn ja siihen, ettei asioista puhuta heti vaan odotetaan jotain mystistä parempaa hetkeä ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Mutta vaikka Sateenkaarikäärme jättikin minut asemalle, uskon että tämä on kohderyhmälle (ehkä 3.-6. -luokkalaisille?) oikein mieluista luettavaa.