Pessi ja Illusia

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Wsoy 1951 (7. painos), 231s.

Hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa yritän kertoa teille, mitä pidin Pessistä ja Illusiasta. En ole lukenut tätä aikaisemmin, enkä muista nähneeni siitä tehtyä elokuvaa sen paremmin kuin balettiakaan. Nyt luin tämän lapsille iltasatuna ja se oli kyllä suuri virhe. Tarina lienee pääpiirteissään tuttu kaikille: keijukainen Illusia tulee sateenkaarelta tutkimusmatkalle maahan, kohtaa peikon (Pessin), menettää siipensä eikä pääse palaamaan kotiinsa. Pessi opettaa Illusialle, miten luonnossa pärjätään.

Tiesin  Kokon kirjoittaneen Pessin ja Illusian jatkosodan aikana lapsilleen, mutta enpä arvannut sodan olevan läsnä myös kirjassa. Jälkikäteen ajatellen se on toki ihan ilmeistä ja ymmärrettävää. Tiesin myös kirjan sisältävän runsaasti luontokuvausta, mutta sen sijaan, että kirjassa olisi keskitytty luonnon kauneuteen, saimmekin kuulla lukuisia esimerkkejä luonnon raadollisuudesta. Kyllä Kokko siitä luonnon kauneudestakin kertoo, mutta kuolema tuntuu olevan paljon vahvemmin läsnä.

Biisami olikin muuttanut pois eräänä pilvisenä ja pimeänä yönä. Kukaan ei tiennyt, minne se oli lähtenyt. Ehkä äyriäiset loppuivat suvannosta ja ravinnon puute oli lähdön syynä. Ehkä biisami maailmaa kokeneena miehenä tiesi, että mitä vähemmän keijukaisiin ja peikkoihin tutustuu, sitä suuremman sadun hohteen heistä säilyttää mielessään. - - Ehkäpä ilmoitus, joka aikoinaan ilmestyi kenttäelokuviemme seinään, tuli myöskin biisamin kohtaloksi:

"Ylikersantti Palmros 1354 ostaa kaikkia riistaeläinten nahkoja päivän korkeimpiin hintoihin."

Koska luin tätä iltasatuna, piti olla todella tarkkana ja jättää lukematta tai sensuroida ne kohdat, joiden arvelin olevan liikaa meidän lapsille. Etenkin kirjan loppupuolella, missä Pessin ja Illusian kotivaara muuttuu taistelutantereeksi, oli ääneen lukeminen varsin haastavaa.

Vastoin tahtoaan Pessi meni ulos. Kuu oli noussut taivaalle. Sen säteet taittuivat lähteen pintaan ja niiden valossa Pessi näki ihmisen kasvot aivan edessään. - - Ihmisen silmät olivat sulkeutuneet, hänen huulensa olivat hymyssä ja hän oli juuri ojentanut kätensä lähteeseen, koska lähteen pinta vielä väreili, mutta Pessi vaistosi, että ihminen oli kuollut.

Iltasaduksi (ainakaan meidän perheessä) Pessi ja Illusia ei siis sovi ja siksipä päällimmäinen ajatukseni kirjasta onkin pettymys. Mutta jos ajattelen tarinaa noin muuten, näen kyllä sen kauneuden. Vaikka kerronta ei ole jouhevinta mahdollista ja kieli on vanhahtavaa (esim. piisami on tosiaan biisami, "närhen" on taivutettu "närhin" jne.) on Pessin ja Illusian tarina kuitenkin ansainnut paikkansa kotimaisten klassikkojen joukossa. Kirja on kuvitettu Yrjö Kokon ottamilla mustavalkoisilla valokuvilla, jotka ovat kyllä kauniita, mutta eivät välttämättä nykypäivänä tee kovin suurta vaikutusta.

Seuraavalla kerralla - sillä uuden lukukerran Pessi ja Illusia ehdottomasti ansaitsee - luen tämän kyllä ihan itsekseni ja ilman sensuuria. Mutta tulipahan nyt luettua ensimmäinen kirja Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen kuitenkin.

Anna Karenina

Leo Tolstoi: Anna Karenina

(Анна Каренина, 1875-1877)
Karisto 1999, 999s.

Suom. Lea Pyykkö

Kuten moni muukin, aloitin tämän lukemisen syyskuussa Zephyrin emännöimän kimppaluvun innoittamana. Anna Kareninan olisi pitänyt olla luettuna viime vuoden loppuun mennessä, mutta minulla oli vaikeuksia aikataulun kanssa. Aikataulussa ei kyllä ollut mitään vikaa, se oli erittäin kohtuullinen, mutta tämä lukija vähän lipsui.

Ensi reaktio oli positiivinen yllätys: olin odottanut raskassoutuista ja vaikeaselkoista tarinaa, mutta Anna Karenina alkoikin varsin jouhevasti. Ylipäätään kirjan alku oli kepeähköä ihmissuhdesekamelskaa, jossa suurin haaste oli oppia ihmisten nimet ja lempinimet sen verran hyvin, ettei koko ajan olisi hukassa sen suhteen, kenestä milloinkin puhutaan. Ensimmäiset osat sain luettua nopsaan ja vähän jarruttelinkin lukemista etten olisi edennyt liian nopeasti, mikä tosiaan osoittautui aivan turhaksi varotoimeksi.

Jossakin vaiheessa, ehkä siinä neljännen tai viidennen osan tienoilla innostukseni kuitenkin hiipui. Ensinnäkin itse Anna Kareninan rooli koko kirjassa on yllättävän pieni. Jotenkin odottaisi, että kun näin jyhkeä teos on nimetty yhden henkilön mukaan, hän sitten olisi parrasvaloissa muita enemmän. Enemmän kuin Annan ja Vronskin "rakkaudesta" taisi Tolstoi sanailla Levinin ja Kittyn suhteesta, maatilan töistä sekä erinäisistä poliittisista ja filosofisista näkemyksistä. Ja tosiaan, se Annan ja Vronskin suhde jätti ainakin minut vähän kylmäksi. En ymmärrä vieläkään, mikä Vronskissa oli niin vastustamatona, ei vain Annan, vaan monien muidenkin naisten silmissä. Ei se Annakaan kyllä mitenkään hurmaavalta vaikuttanut, vaan herätti lähinnä ärtymystä. Etenkin rankan synnytyksen jälkeen Anna muuttui kovin arvaamattomaksi ja epävakaaksi. Nykypäivänä Anna olisi luultavasti saanut apua synnytyksen jälkeiseen vaikeaan masennukseen (vai voidaanko puhua jo psykoosista?), mutta Tolstoin kuvailemana tilanne ei paljon sympatioita herättänyt. Paitsi Kareninia kohtaan välillä.

Jos joku ei ole tietoinen kirjan loppuratkaisusta, niin varoitan, että aion nyt sanoa siitä muutaman sanasen. Minä kuulun niihin, jotka olivat etukäteen tietoisia Annan kohtalosta. Mutta hämmästykseni oli suuri, kun kirjan viimeiset sivut keskittyivätkin pääasiassa Levinin uskontopähkäilyihin ja Annan kuolema mainittiin vain ohimennen. Kaksi kuukautta (minkä verran siis oli kulunut aikaa Annan kuolemasta viimeisen osan alkaessa) on lyhyt aika, mutta kaikki - Vronskia lukuun ottamatta - tuntuivat jo päässeen yli Annan itsemurhasta.

Kokonaisuutena Anna Karenina ei tehnyt kovin suurta vaikutusta. Olen iloinen, että sain sen luettua, mutta en voi väittää tämän lukukokemuksen herättäneen venäläisten klassikkojen nälkää. Jos antaisin kirjoille arvosanoja, voisin klassikkoaseman vuoksi myöntää 3 tähteä. Noin muuten 2 ja puoli olisi aika lailla tarpeeksi.

Onnistuin löytämään Anna Kareninasta kaksi muuta arviota, joten tätä tietä, olkaa hyvät: Riina ja Satu.

Pitkästä aikaa pääsen jatkamaan maailmanvalloitustakin, kartalta värittyy nyt Venäjä.

Petteri kaniini ja onnittelutanssi



Beatrix Potter: Petteri Kaniinin satumaailma
Otava 2002, 400s.

 Yksi iltasatukirja jälleen kahlattu läpi. Halusin Kiljusten jälkeen lukea jotain taatusti lapsille suunnattua ja ajattelin että tämä on varmaan aika huoleton kokoelma tarinoita.

En muista lukeneeni Potterin kirjoja aiemmin, mutta kuvat ovat kyllä tuttuja oheistuotteista. Ehkä suurin yllätys tässä kirjassa oli Petteri Kaniinin pieni rooli: eihän siitä (hänestä?) kerrottu kuin parissa lyhyessä sadussa. Muutenkin yllätyin tarinoiden irrallisuudesta ja kerronnasta, joka ei minusta ollut mitenkään häikäisevää. Kuvat onneksi ovat valtavan kauniita, joten teksti saa niiden ansiosta paljon anteeksi. Iltasatukirjaksi tämä oli vähän huono valinta siinä mielessä, että lapsilta nuo upeat kuvat jäivät aika lailla näkemättä.

Pieni pettymys tämä oli, mutta onpahan nyt tällainenkin luettu.

Seuraavaksi Tom Jones esittää puolestani onnittelutanssin tänään Helsingin kirjamessuilla palkituille kirjabloggaajille. Onnea! :)

Anna Liisa

Vanhan koulukaverin kanssa muisteltiin jokin aika sitten lukioaikojen äidinkielentunteja. Meillä oli pätevä mutta vähän pelottava opettaja, joka piti yllä tiukkaa kuria meidän tyttöluokallemme. Yhdellä äikänkurssilla meidän piti ryhmissä valita luettavaksi kirja ja katsoa sitten siitä tehty elokuva. En muista, miten päädyimme Anna Liisaan, mutta luulen sen olleen opettajan ehdotus. Lukioikäisen minun mielestä Anna Liisa oli loppua lukuunottamatta hyvä, niin kirjana kuin elokuvanakin. (Katsoimme vuoden -88 version, jossa pääosaa esitti Anna-Leena Härkönen.) Nyt halusin kokeilla, millaisen vaikutuksen Anna Liisa tekee melkein 15 vuotta vanhempaan minuun.

Hämmästyin Anna Liisan tarinan tuoreudesta. Vaikka näytelmä on julkaistu 1895, ei edes käytetty kieli tuottanut hankaluuksia. Tarina on pääpiirteissään varmasti tuttu: häitään odottava Anna Liisa joutuu kohtaamaan nuoruutensa erheen ja synkän salaisuuden kun talon entinen renki ja Anna Liisan silloinen ihastuksenkohde, Mikko, saapuu vaatimaan Anna Liisaa itselleen. Sen sijaan, että suostuisi Mikolle vaimoksi pitääkseen salaisuutensa, Anna Liisa tunnustaa synnyttäneensä ja surmanneensa aviottoman lapsen neljä vuotta aiemmin. Järkytys on suuri niin Anna Liisan vanhemmille kuin sulhasellekin, sillä Anna Liisa tunnetaan koko pitäjässä rauhallisena ja ihanteellisena tyttönä.

Oikeastaan yllätyin siitä, miten lukukokemus pysyi aika lailla samanlaisena kuin nuorempana. Anna Liisan ahdistus tuntui vahvasti, pelot ja syyllisyys, lapsen vahingossa aiheutettu kuolema: kaikki tunteet tulevat hyvin lähelle. Mutta se loppu. Juuri ennen kuuliaisjuhlia Anna Liisa tulee uskoon "Äiti, nyt lankesi taivaan valo sieluuni! Nyt tiedän, mitä minun tulee tehdä, että saan armoa ja anteeksiantamusta." Ja tämä pilasi minulta paljon. En lähde selvittelemään omia suhteitani uskontoon tarkemmin, mutta lyhyesti voisi todeta, että tietynlainen uskonnollisuus nostaa niskavillani jykevästi pystyyn. Mielestäni Anna Liisa teki oikein tunnustaessaan rikoksensa ja kantaessaan vastuunsa, eikä tehnyt itsemurhaa tai suostunut Mikon vaimoksi vasten tahtoaan. Mutta edelleen pyhät henget ja kirkkaat valot vievät pisteitä hyvin paljon.

Nyt on pienemmällä lapsella niin kova nälkä, että en ehdi keksiä sopivaa aasinsiltaa kirjan ja tämän Maija Vilkkumaan Anna-Liisa-biisin välille, mutta minusta siinä on tavoitettu juuri oikea tunnelma.

Mary Shelleyn Frankenstein

Mary Shelley: Frankenstein (Frankenstein, or The Modern Prometeus)

Otava 2008, 332s.

Suom. Paavo Lehtonen

Tarina lienee pääpiirteissään tuttu: Tohtori Frankenstein luo vainajien ruumiinosia hyväkseen käyttäen olion, jonka herättää henkiin. Sillä siunaamanhetkellä kun olio herää henkiin, tohtori tulee katumapäälle ja pakenee. Hirviö lähtee omille teilleen, oppii hämmästyttävän nopeasti sekä lukemaan että puhumaan sivistyneesti. Mutta hirviö on kovin yksinäinen, koska hänen rumuutensa pelästyttää kaikki ihmiset pois, joten hirviö vaatii Frankensteinia kokoamaan itselleen naispuolisen olennon elinkumppanikseen. Tohtori Frankenstein suosuu vaatimukseen, mutta tuleekin katumapäälle, minkä hirviö luonnollisesti kostaa.

Voi huokaus.

Frankenstein on kököttänyt monen muun kirjan tavoin hyllyssäni vaikka kuinka kauan odottamassa luetuksi tulemistaan. Totally British-haasteen ansiosta tämän kirjan vuoro viimein tuli. Mutta voi jestas millaista taistelua oli lukea tämä pikkuruinen kirja! Toki kyseessä on vanha kertomus (vuodelta 1818) ja osasin odottaa vanhaa kieltä, mutta kyllä tässä tökki vähän kaikki muukin.

Ensinnäkin kaikki kirjan henkilöt olivat rasittavia. Erityisen paljon tunsin vastenmielisyyttä tohtori Frankensteinia kohtaan, joka oli kuin mikäkin hermoheikko diiva! Vastuuta herra ei kyllä kantanut mistään, synkisteli ja angstaili (?) menemään minkä ehti ja jos oikein muistan, järkyttyi kirjan mittaan kolmesti niin pahasti, että sairastui "kuolemantautiin" moneksi kuukaudeksi.

En tiedä, onko syynä kirjailijan sukupuoli vai minkä ihmeen takia kaikki miehet ovat niin kovin nyhveröitä. Missään vaiheessa ei pelottanut, tarina ei vienyt mennessään kuin korkeintaan muutaman sivun kerrallaan. Lukemiseen tuhrautui ihan liian pitkä aika. Mutta tulipahan luettua.

-----

Totally British: Gothic Fiction

Hyvä vs. Paha

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja mr. Hyde (The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde)

Otava 1996, 111s.

Suom. Erkki Haglund

Tohtori Jekyll ja mr Hyde päätyi lukulistalle osana Totally British haastetta (Gothic Fiction). Olen lukenut tämän aiemminkin, mutta muistikuvat olivat niin hataria, että halusin kerrata. Eniten tämän kirjan kanssa hämmästyttää sen pituus. Eli lyhyys. Luulin, että tämä on joku lyhennelmä, mutta ilmeisesti kirja on alunperinkin ollut tämmöinen läpäre.

Juonta en halua lähteä kertaamaan, se kun on varmasti tuttu itse kullekin. Ja jos ei ole, niin parempi kun ei tiedäkään liikoja jos aikoo tämän kirjan lukea. Kirja on nimittäin ihan kelpo tarina, joka ei kuitenkaan tee oikein minkäänlaista vaikutusta, kun tietää sen ratkaisevimman pointin - eli mr Hyden henkilöllisyyden.

Vaikea tästä on sanoa oikein mitään muuta. Ihan hyvä, mutta olisi ollut parempi jos en olisi tiennyt mitään etukäteen. R. L. Stevensonin Aarresaaresta pidin huomattavasti enemmän.

Muiden arvioita löysin kolme:
Zephyr
Valkoinen kirahvi
Satu

Valehtelua, valehtelua

Rudolf Erich Raspe: Paroni von Münchhausenin seikkailut 284s. ( The Surprising Adventures of Baron Munchausen, Karisto 1981, Suom. Rauni Kanerva)

Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausen oli saksalainen vapaaherra, joka eli 1720-1797. Hänellä oli tapana kertoilla toinen toistaan uskomattomampia tarinoita metsästys- ja sotaretkistään.

Paroni von Münchhausenin keromukset ovat luultavasti kaikille jollakin tavalla tuttuja. Milloin hän pyydystää tusinan hanhia köyden ja silavanpalan avulla, milloin ratsastaa hevosen puolikkaalla tai lentää tykinkuulalla. Kirja on koottu Paronin illanistujaisissa kertomista tarinoista, enkä voi olla miettimättä, miltä olisi tuntunut istua samassa pöydässä kuuntelemassa juttuja, joita kivenkovaan väitetään todeksi. (Luulen, että en olisi viihtynyt.)

Kirjana Paroni von Münchhausen oli nopeaa ja helppoa luettavaa, vaikka en minä tätä kauhean hyväksi voi kehua.

"Äiti, onko se nyt läpinäkymätön?"

Aapeli (Simo Puupponen): Koko kaupungin Vinski 125s. (WSOY 1983, 9. painos)

On olemassa asioita, joita lapsena rakastaa, mutta jotka menettävät hohtonsa ajan myötä. Voin kertoa, että onneksi minun kohdallani Koko kaupungin Vinskille ei ole käynyt näin. Voi miten kotoisa olo minulla oli Vinskin seurassa Hömpstadin kaupungissa ja arvatkaa vain kuinka paljon meillä on puhuttu näkymättömyyspulverista! :) (Tai läpinäkymättömyyspulverista, kuten meillä sanotaan) Oma kappaleeni Koko kaupungin Vinskistä on kirjaston poistokirja, jota on luettu selvästi monen monta kertaa. Tätä ei voi lasten käsiin luovuttaa, mikäli haluaa pitää kaikki sivut tallessa.

Vinski on kutakuinkin 10-vuotias punatukkainen poika, joka eräänä alkukesän päivänä astuu apteekkin ja ostaa kymmenellä markalla näkymättömyyspulveria, sitä ranskalaista. Näkymättömänä voi kävellä seinien läpi ja tehdä vaikka mitä siinä sivussa. Vinski vierailee opettajattarensa kotona, neiti Naranterin tyynykerhon kokouksessa ja herra Haljuliinin luona. Hän joutuu seikkailuun Hanurinomistajan huvilassa, ottaa komentoonsa Lutikkalinnan laiskat äijät ja viimeisessä kappaleessa ansaitsee arvonimekseen Koko kaupungin Vinski.

Aapelin kieli on hauskaa, höpsöttelevää - pakinoitsijalle erittäin sopivaa. Minusta tätä oli harvinaisen helppo lukea ääneen, tosin se voi johtua siitä, että lapsena kuuntelin tätä kasetilta monet kerrat ja jotenkin tekstin poljento on jäänyt muistiin.

"Hanurinomistaja asui suuressa huvilassa, joka ei ollut aivan kaupungin laidassa vaan siis jokseenkin kaupungin keskellä. Kyllä hän omisti muutakin kuin hanurin, mutta koska hän nyt joka tapauksessa omisti kaupungin ainoan hanurin, niin häntä sanottiin Hanurinomistajaksi erotukseksi kaiken maailman huuliharpun ja mandoliinin omistajista."

Kirjan on kuvittanut Maija Karma. Pidän hänen kuvituksestaan oikein paljon. Kuvatekstit luin itsekseni vasta jälkikäteen, ettei tarinoiden kulku olisi kärsinyt. Tämä varotoimi taisi kuitenkin olla turhaa, koska kuvatekstien tyyli oli aivan mainio, tuntui kuin Aapeli olisi tutkinut kuvia kanssani ja kommentoinut niitä hassuun tapaansa. Esimerkiksi yllä olevan kuvan kuvatekstissä lukee: "Yleisön riemuitessa ajaa Hömpstadin vakinainen palokunta paikalle. Palvelusvuosiensa vuoksi jo eläkkeelle joutuva tamma panee parastaan ja kärryjen kolina miltei tukahduttaa kellotapulista kuuluvat Liisan hätähuudot."

Tämä kirja kannattaa kyllä lukea, sillä tämä jos mikä sopii kesään ja tästä tulee hyvälle tuulelle. :)