Jali ja suklaatehdas

Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas

(Charlie and the Chocolate Factory, 1971)

Otava 2006, 137s.

Aila Nissisen suomennoksen muokannut Nina Pitkänen

Jali on reipas koululainen, joka asuu ränsistyneessä talonrähjässä vanhempiensa ja näiden vanhempien kanssa. Perhe on hyvin köyhä, sillä isän työstä hammastahnatehtaalla korkkien kiinnilaittajana maksetaan kovin vaatimatonta palkkaa. Isovanhemmat ovat jo hyvin vanhoja ja kaikki neljä makaavat samassa sängyssä, talon ainoassa. Syödäkseen he saavat vain laihaa kaalikeittoa pari kertaa päivässä. (Siis koko perhe, eivät ainoastaan isovanhemmat.)

Jalin kotikaupungissa on maailman suurin ja erikoisin suklaatehdas. Siellä tehdään maailman parasta suklaata, mutta koskaan kukaan ei näe kenenkään menevän tehtaaseen tai poistuvan sieltä. Juuri ennen Jalin syntymäpäivää suklaatehtaan omistaja Villi Vonkka pistää pystyyn kilpailun: hän kätkee viiteen suklaalevyyn kultaisen pääsylipun, jonka löytäjä pääsee tutustumaan tehtaaseen. Koska Jalin perhe on niin kovin köyhä, hän saa vain yhden suklaalevyn vuodessa ja koko perhe toivoo Jalin löytävän tuon kultaisen pääsylipun.

Suklaatehdas on tietysti uskomattoman upea ja erikoinen, eikä herra Vonkkakaan ole aivan tavanomainen tapaus. Ja ketkä siellä tehtaassa sitten tekevät työt? No Umppa-Lumpat tietysti!

Minulle Jali ja suklaatehdas on tuttu lähinnä elokuvana, kirjaa en muista aiemmin lukeneeni. Lapset tykkäsivät kirjasta kovasti, sillä onhan suklaatehtaan kuvitteleminen hurjan jännittävää. Tämä meidän hyllystä löytyvä kirja on vähän tylsä painos, sillä tässä ei ole lainkaan Quentin Blaken kuvitusta, ainoastaan muutama sivu still-kuvia elokuvan uusintaversiosta. Minua huvitti, kun kirjassa useaan kertaan kerrottiin Jalin ja hänen perheensä riutuneesta ulkonäöstä ja jatkuvasta nälästä ja kutakuinkin seuraavassa lauseessa ylistettiin suklaan täyteläisyyttä ja ravitsevuutta.

Kirjan ohessa katsottiin jälleen elokuva, nimenomaan elokuvan uusintafilmatisointi, jota en ole aiemmin nähnyt. Voi voi. Suklaatehdas kyllä oli edukseen tässä uudessa versiossa, mutta Villi Vonkka oli ahdistava. Suurin pettymys minulle oli kuitenkin Umppa-Lumppien laulut! Nehän olivat ihan kamalia renkutuksia kaikki, eivät ollenkaan umppalumppaisia! Onneksi viikonloppuna näkyi joltakin taivaskanavalta alkuperäinen filmatisointi ja pojat saivat kuulla, miten oikeat Umppa-Lumpat laulavat.

Siltä varalta, että joku ei tähän hätään muista miten nuo laulut menevät, turvaudun Youtuben apuun:

Kun suljen silmäni

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

(Before I Go to Sleep, 2011)

Bazar 2012, 385s.

Suom. Laura Beck

Kun ensimmäisen kerran kuulin tästä kirjasta, siitä tuli mieleen kaksi elokuvaa: Memento ja Aina eka kerta. Näitä elokuvia ja tätä kirjaa yhdistää se, että niistä jokaisessa on päähenkilö, joka ei pysty muodostamaan uusia pysyviä muistoja vaan unohtaa yön aikana edellispäivän tapahtumat.

Kun suljen silmäni kertoo Christinestä, jonka jokainen päivä alkaa epätietoisuudessa. Kuka on tuo mies, jonka vierestä hän herää? Miksi peilikuva näyttäisi kuuluvan vanhemmalle naiselle? Mitä on tapahtunut ja miksi Christine ei muista elämästään kuin harvoja välähdyksiä? Christine alkaa pitää päiväkirjaa ja vähitellen hänelle herää uudenlaisia, pelottaviakin kysymyksiä.

Odotin tältä kirjalta vähän enemmän kuin mitä sain. Tunnelma on kyllä (suhteellisen) tiivis ja kerronta hyvää, mutta ei tämä nyt niin erikoinen ollutkaan. Tai ehkä luin tätä liian skarppina, kun hoksasin loppuratkaisun kirjan puolivälin paikkeilla, mikä luonnollisesti latistaa loppuhuipennusta.

Innostuneemman arvion pääsee lukemaan esimerkiksi Norkun blogissa, mistä löytyy linkkejä muihin arvioihin.

Lakanasiivet

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

Otava 2008 (pokkari), 398s.

Olen edennyt Kähkösen Kuopio-sarjassa neljänteen osaan. Lakanasiivet kertoo yhden päivän tapahtumista kesällä 1941, kun Kuopiota pommitettiin. Lakanasiivet tuntui huomattavan erityyliseltä kuin kolme edellistä osaa. Se tuntui vaativan paljon enemmän aikaa ja keskittymistä.

Henkilöitä riittää, niin vanhoja tuttuja kuin muutama ihan uusikin. En tiedä olisinko tykästynyt uusiin hahmoihin enemmän, mikäli lukeminen olisi ollut helpompaa. Nyt melkein tuskastuin, kun lukeminen oli hidasta ja "joutui" lukemaan pitkiä pätkiä uusista ihmisitä, kun niissä vanhoissakin olisi riittänyt jutunjuurta.

Sisällöstä en sen enempää halua kertoa, sillä vaikka sarjan kirjat ovatkin (ainakin periaatteessa) itsenäisiä osia, en halua paljastaa sarjan käänteitä ennakkoon. Ehkä jollakin muullakin on päähänpinttymä siitä, että sarjojen kirjat täytyy lukea oikeassa järjestyksessä. 

Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

Otava 2004, 382s.

Tämä Kuopio-sarja näyttää pitävän otteessaan todella lujasti. En voinut edes harkita lukevani toisen osan jälkeen jotain muuta, vaan oli pakko päästä jatkamaan samojen ihmisten parissa.

Jään ja tulen kevät sijoittuu ajallisesti talveen 1940-1941 ja sitä seuraavaan kevääseen. Talvisota vaatii uhrinsa eikä sodan loppuminen kovin äkkiä helpota arkea, kun kaikesta on huutava pula. Tuomen perhe tekee parhaansa tullakseen toimeen, mutta tässä osassa keskitytään paljon myös monien naapureiden ja rouva Lehtivaaran elämän seuraamiseen.

Minä olisin mielelläni keskittynyt enemmän Tuomen perheen kuulumisiin, mutta pakko myöntää, että kiinnostavia hahmoja ne kaikki muutkin olivat. Ylipäätään tämän sarjan ihmiset ovat niin moniulotteisia ja uskottavia, että heistä kiinnostuu ja heihin kiintyy kuin huomaamattaan.

Todella hyvä kirja tämäkin. Kuvittelin pitäväni sarjasta nyt pienen tauon muiden kirjastolainojen eräpäivien lähestyessä, mutta en malta. :)

Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Otava 2002, 281s.

Kauaa en malttanut pysyä poissa Kuopiosta ja Tuomen Annan elämästä. Rautaöissä eletään Talvisodan jälkeistä kesää jolloin yritetään nauttia rauhasta vaikka uuden sodan uhka tuntuukin jo raskaana olkapäillä. Kuopioon ja Annankin pihapiiriin on muuttanut evakkoja, kaikesta on pulaa ja edessä on vaikea talvi.

Vaikka Rautayöt ei ole missään nimessä kepeä kirja, se on hieno ja toiveikas. Anna pitää yhdessä kälynsä Hildan kanssa taloutta pystyssä, kun sekä pienet kaksoset että vanhaksi tuleva anoppi vaativat tarkkaa silmälläpitoa eikä miehestä ole arjessa auttajaksi.

En voi muuta kuin ihailla Annaa. Hän on sinnikäs ja ahkera, vaikka välillä elämä tuntuukin liian raskaalta. Eikä vain tunnu vaan on raskasta. Miten sujuisi minulta kasvimaan suojaaminen yöpakkasilta? No ei kyllä mitenkään. Edes salaattia en saa siellä kasvamaan! Ensin ei siemenet itäneet ja sitten kun tökkäsin kaupasta ostettujen purkkisalaattien tyngät sinne jatkamaan kasvua niin joku linnunrontti ne nokkii juurineen ylös aina kun selkäni käännän...

Paljoa en tästäkään Kähkösestä osaa sanoa, sillä hiljaiseksihan näin hyvä kirjallisuus vetää. Jatkan tyytyväistä myhäilyäni. Lopuksi vielä linkki Amman osuvaan arvioon, josta löytyy lisää linkkejä muiden teksteihin.

Kätkijät, kirja + elokuva

Mary Norton: Kätkijät

(The Borrowers, 1952)

WSOY 1979, 148s.

Suom. Ulla Lehtonen

Kiinnostuin alunperin Kätkijät-elokuvasta, mutta kun kirjaston poistomyynnistä löysin tämän kirjan, ajattelin että luetaanpas alkuperäinen tarina ensin.

Kätkijät ovat pikkuruisia ihmisenkaltaisia olentoja, jotka asustelevat visusti piilossa ihmisten katseilta. Tämän tarinan kätkijäperhe asuu keittiön lattian alla, jonne he ovat rakentaneet viihtyisän pikkuisen kodin. Podi-isä tekee salaisia retkiä ihmisten huoneisiin ja hankkii perheelleen ruokaa ja muita tarpeellisia tavaroita. Eräänä päivänä Podi ja Hemmeli (äiti) päättävät, että Arietta-tyttärenkin on aika opetella kätkemään. Ikävä kyllä Arietan ensimmäinen kätkemisreissu ei suju suunnitelmien mukaan, vaan hän tulee nähdyksi. Ennen pitkää perheen kodin sijainti paljastuu talon asukkaille, mikä tietenkin johtaa hankaluuksiin.

No, kirjana Kätkijät ei ole kovin kummoinen. Se on varsin verkkainen ja tapahtumaköyhä, eikä edes kovin lumoava. Minua harmitti, ettei kirjassa leikitelty enempää kätkijöiden koon kanssa. Olisi ollut mukava lukea enemmän siitä, miten ihmisille arkiset esineet voivat pikkuruisen hahmon näkökulmasta olla jotakin hyvin erikoista.

Kätkijät on neliosaisen sarjan avausosa, mutta ainakaan lapset eivät innostuneet kuuntelemaan enää toista osaa. Ehkä joskus lueskelen ne itsekseni.

Elokuvana Kätkijät tuntui toimivan paremmin. Se käynnistyy kirjaa hivenen vauhdikkaammin ja on visuaalisesti kaunis. Elokuvassa maailma kätkijöiden silmin avautuu jännittävänä ja erikoisena, sellaisena kuin olisin sen kirjassakin toivonut olevan. Toki kirjan ja elokuvan välillä on eroavaisuuksia, mutta tällä kertaa en pitänyt sitä pahana asiana.

Huonosti nukutun yön jäljiltä torkahtelin elokuvan puolivälin paikkeilla, mutta en usko menettäneeni mitään oleellista. Pojat halusivat katsoa elokuvan pian uudelleen, joten ilmeisesti heillekin elokuva oli kirjaa mieluisampi kokemus. Elokuvaa suosittelen lämpimästi ainakin niille, jotka japanilaisesta animaatiosta pitävät. Nätti elokuva, vaikka ei Totorolle pärjääkään.

Sysimetsä

Colin Meloy: Sysimetsä

(Wildwood: The Wildwood Chronicles, Book 1, 2011)

Otava 2012, 518s.

Suom. Peikko Pitkänen

Kuvittanut: Carson Ellis

Sysimetsä ehti jo kertaalleen palautua kirjastoon lukemattomana, mutta sitten luin Ahmun arvion ja hain kirjan takaisin. Minulta kesti tovin päästä sisään kirjan maailmaan, en ehkä ollut vastaanottavaisimmalla mielellä puhuvien eläinten ja muiden fantasiajuttujen kanssa.

Tarina varislauman kaappaamaa pikkuveljeä pelastamaan lähtevästä Pruesta on kuitenkin jännittävä ja vauhdikas. Vaikka juonenkulku on varsin ennalta-arvattava, eikä Sysimetsä sinänsä tarjoa mitään järin omaperäisiä elementtejä, kirja on viihdyttävä ja kiinnostavakin. Tykkäsin myös Carson Ellisin kuvituksesta, joka ei vienyt liikaa tilaa.

Tekstiin oli jäänyt muutamia harmillisia tavutusvirheitä. Muun muassa pensa-saidat ja myöhäi-siltapäivät jumittivat huomioni vähän liian pitkäksi aikaa, vaikka myönnän kyllä näille hihitelleeni.

Ainoa isompi turhautuminen tuli oikeastaan siitä, kun alkuperäistä nimeä etsiessä tajusin tämän(kin) olevan kirjasarjan aloitusosa. Minulla on ankea pakkomielle lukea aloittamani sarjat loppuun asti koska voihan se olla, että sarja paranee loppua kohti (vaikka useimmiten kylläkään näin ei käy). No, jospa pääsisin tästä sarjojen pakkolukemispäähänpinttymästä eroon joskus, niin ei ilmestymättömien kirjojen takia tulisi stressattua.