Poikani ääni

Chris Cleave: Poikani ääni

(Incendiary, 2005)

Gummerus 2012, 338s.

Suom. Irmeli Ruuska

Poikani ääni on miehensä ja pienen poikansa jalkapallo-otteluun tehdyssä terrori-iskussa menettäneen äidin kirje Osama bin Ladenille. Äiti toivoo, että kirje saisi Osaman lopettamaan ihmisten räjäyttelyn. Nainen (jonka nimi ei käy ilmi) kertoo rehellisesti elämästään ennen ja jälkeen terrori-iskun, eikä yritä maalata kenestäkään siloiteltua kuvaa. Vaikka nainen on kotonaan iskun tapahtuessa, hän loukkaantuu vakavasti kiiruhtaessaan etsimään miestään ja lastaan. Edessä on tuskallinen ja epätoivoinen yritys jatkaa elämää ilman rakkaimpiaan.

Jo alkuun nainen toteaa olevansa surkea kynäniekka ja teksti onkin kauttaaltaan puhekielistä, eikä kielioppisääntöjä ole liikoja noudatettu.Tyyli tuntuu sopivan kirjaan hyvin, mutta jokin tarinassa esti eläytymästä siihen. Pelkäsin nimittäin, että näin loppuraskaudesta hormonit pitäisivät huolen siitä, että itkeä vollotan silmät päästäni enkä päästä tuota meidän omaa 4v 3kk:n ikäistä poikaa silmistäni hetkeksikään, mutta toisin kävi. (Naisen poika oli siis juuri saman ikäinen, kirj.huom.) Alussa kyllä tuntui pahalta kertojan puolesta, mutta mitä pitemmälle luin, sitä enemmän ihmiset ärsyttivät minua. Ehkä syy oli siinä, miten kukaan kirjan keskeisistä hahmoista ei ollut järin mukava. Kertoja pettää miestään mm. terrori-iskun tapahtumahetkellä ja jättää toisinaan lapsen yksin kotiin nukkumaan lähtiessään pubiin etsimään panoseuraa. Jasper, mies jonka kanssa nainen touhuaa, menettää iskun jälkeen otteensa omasta elämästään ja ajautuu käyttämään kokaiinia. Jasperin naisystävä, Petra, taas on äärimmäisen urakeskeinen ja ensivaikutelmaltaan kylmä ihminen.

Vaikka itse en tähän kirjaan oikein ihastunutkaan, on pakko myöntää että Cleave kuvaa ihmismielen hajoamista erittäin todentuntuisesti. Tavasta, jolla nainen näkee milloin kenenkin syttyvän palamaan, tulee mieleen Rescue men Tommy Gavin. (Hyvä sarja, suosittelen.) Kirja jätti vähän hömelön olon, sillä odotin tältä järisyttävää tunnekuohua ja sydämeenkäyvää tarinaa.

Kirjan alkuperäiseen julkaisupäivään liittyy muuten erittäin ikävä sattuma, josta voi lukea mm. täältä Minnan blogista.

Tapaaminen Elämän kanssa

Cecelia Ahern: Tapaaminen Elämän kanssa

(The Time of My Life, 2011)

Gummerus 2012, 519s.

Suom. Terhi Leskinen

Fifty Shadesin jälkeen kaipasin jotakin kevyttä mutta laadukasta luettavaa. Cecelia Ahernin tyylistä olen tykännyt, joten Tapaaminen Elämän kanssa tuntui juuri sopivalta tähän väliin ja niin se kyllä olikin.

Lucy Silchesterin elämä on hyvin rutinoitunutta: töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, nukkumaan. Välillä Lucy tapaa ystäviään, mutta kiiruhtaa noistakin tapaamisista mahdollisimman pian kotiin. Kotiin, jossa yksikään ystävä ei ole käynyt kylässä ja jonka vessan lamppu paloi jo pari vuotta sitten. Kaukana ovat ne ajat, kun Lucy asui avarassa loft-asunnossa elämänsä rakkauden kanssa, teki unelmiensa työtä ja matkusteli ympäri maailmaa. Jotakin tapahtui, mutta mitä, siitä ei Lucy ole kertonut kenellekään - hyvä jos myöntää totuutta itselleenkään.

Lucy alkaa saada kirjeitä Elämältään, joka ehdottaa tapaamista. Lucy yrittää viimeiseen asti vältellä kohtaamista, mutta luovuttaa viimein. Elämä osoittautuu melko nuoreksi mieheksi, jolla ei näytä menevän hyvin: mitä huonommin Lucylla menee, sitä huonommin Elämä voi. Muutoksia on tapahduttava ja niitähän tapahtuu, etenkin kun valehtelemaan taipuvaisen Lucyn on opeteltava puhumaan totta. Elämä nimittäin paljastaa yhden totuuden jokaista valhetta kohti.

Tämä oli nautinnollisen rentouttavaa luettavaa. Pidän siitä, miten Ahern osaa ujuttaa tarinoihinsa jonkin omituisen elementin (kuten tässä Elämän), joka lukijan on vain hyväksyttävä voidakseen heittäytyä tarinan vietäväksi. Kerronta on sulavaa ja dialogi nasevaa sekä hauskaa, eikä käännöstäkään voi moittia. Tapaaminen Elämän kanssa oli erinomaista lääkettä Fifty Shadesin jättämiin (henkisiin) haavoihin.

Ennustus

Hanna van der Steen: Ennustus

Karisto 2011, 405s.

Nukkumaanmenoaika on ollut meillä viime aikoina erityisen jännittävä, sillä iltasatuna on luettu Hanna van der Steenin Tähtisilmät-trilogian ensimmäistä osaa, Ennustusta. Alkuun luettiin/kuunneltiin maltillisesti yksi tai kaksi lukua illassa, mutta loppua kohti satuhetket alkoivat venyä koko ajan pidemmiksi kun sekä äiti että edelleen hereillä oleva isoveli halusivat edetä tarinassa vielä yhden (tai kolmen) luvun verran. Kirjan loppupuolella luvut tosin lyhenivätkin ihan parin sivun mittaisiksi, joten äkkiähän ne lukaisi.

Ennustus on hurmaavan täyteläinen fantasiakertomus Armadasta ja Elenasta, Tähtilinnan prinsessakaksosista, jotka on erotettu toisistaan heti syntymänsä jälkeen. Syynä tähän on ikiaikainen ennustus, jonka toteutuminen tuhoaisi koko Tähtilinnan valtakunnan ja sen asukkaat. Armadan kasvaessa Tähtilinnassa Elena viettää vaatimatonta elämää Suomessa, pienessä Pernaisten kylässä isoäitinään pitämänsä kuninkaallisen lastenhoitajan, Orvokin, kanssa. Varotoimista huolimatta Armadalle on selvinnyt siskon olemassaolo ja kuningasparin poistuessa Tähtilinnasta tämä päättää hankkia Elenan luokseen. Ennustuksethan ovat vain taikauskoisten höpinöitä, mitä niitä turhaan pelkäämään! Tyttöjen 13-vuotissyntymäpäivän lähestyessä linnan alta alkaa kuitenkin kantautua pelottavia karjahduksia ja lopulta edessä on jännittävä - joskin hyvin lyhyt - seikkailu.

Voi, minä pidin Ennustuksesta kovasti. Välillä ihan harmitti, että en lukenut tätä vain itsekseni, sillä olisin mielelläni lukenut paljon nopeampaan tahtiin. Toisaalta taas oli ihanaa, kun pojatkin (ainakin tuo 6-vuotias, joka ei malttanut nukahtaa kesken sadun) pääsivät uppoutumaan Tähtilinnan erikoiseen maailmaan. Juonellisesti Ennustus on melko perinteinen, mutta tapahtumaympäristö on kutkuttavan monipuolinen ja omalaatuinen. Tähtilinnassa asustelee mitä erikoisempia hahmoja: tsonttuja, karvamahakkaita, iikkiöitä, ällörulliaisia, pörkkejä jne. Oma suosikkini on kyllä Reino, Armadan yksisarvinen, joka on niin hellyttävän höpsö, eikä ollenkaan sellainen jylhä, ylväs ja jalo jollaisiksi yksisarviset perinteisesti kuvataan.

Tarina oli mielestäni sopivassa määrin jännittävä, ei ollenkaan liian pelottava iltasaduksikaan. Mielenkiinto pysyi yllä, vaikka vauhti aluksi tuntuikin vähän turhan junnaavalta. Vaikka Ennustuksen juonen olisi voinut mahduttaa huomattavasti vähempäänkin sivumäärään, olen iloinen ettei kirjaa ole liikoja tiivistetty. Fantasiamaan erikoisuuksien kuvaaminen teki Tähtilinnasta eloisan ja moniulotteisen, äärimmäisen mielenkiintoisen ja mielikuvitusta kutkuttavan.

Nyt luettavaksi on otettu trilogian toinen osa, Kirous, ja eiköhän viimeinenkin osa pääse iltasatukirjaksi, kunhan se ensin ilmestyy. :)

Fifty Shades, Sidottu

E.L. James: Fifty Shades, Sidottu

(Fifty Shades of Grey, 2011)

Otava, Seven pokkari 2012, 585s.

Suom. Riie Heikkilä

Olipa kerran kirja, jonka saavuttamaa suurta suosiota ei voinut olla huomaamatta. Olipa kerran myöskin Maija, joka kuvitteli tuon myyntitilastojen kärkeen syöksyvän kirjan olevan jonkin sortin eeppinen sukutarina, sellainen upea ja täyteläinen lukuromaani. Tämä kirja(sarja) täytyisi ehdottomasti lukea! Sitten Maijallekin valkeni, että itse asiassa paljon kohkattu Fifty Shades -trilogia onkin alunperin Twilightiin perustuvaa fanfictionia runsaalla SM-seksillä höystettynä. Tässä vaiheessa kirja tipahti lukulistalta ja kirjastosta tehdyn varauksenkin peruin mitä pikemmin.

Mutta sitten tuli syntymäpäivä ja yhdestä paketista paljastui nimenomaan tämä paljon puhuttu tekele. Myönnän, ettei ensireaktioni ollut aidon kiitollinen, mutta päätin sitten ottaa koko jutun huumorilla. Lahjakirjat minulla on aina tapana lukea ja kun sain vielä siskolta tuollaisen mainion, tässä tapauksesta humoristisesta otteesta muistuttavan, Jenna Karjalaisen tekemän kirjanmerkin, niin nehän olivat aika hyvä kombo.

"Tarkoittaako tämä sitä, että me rakastelemme tänä yönä?" Voi hyvä luoja. Sanoinko minä juuri äsken noin? Hänen suunsa loksahtaa hämmästyksestä auki, mutta hän toipuu sokista nopeasti.
"Ei, Anastasia, se ei merkitse sitä. Ensinnäkään minä en rakastele. Minä nain... lujaa -- "

Sidotun juonta ei ole monimutkaisuudella pilattu. Nuori, kokematon Anastasia Steele haastattelee koulun lehteen ystävänsä puolesta Grey Enterprisesin satumaisen rikasta, komeaa ja yllättävän nuorta johtajaa, Christian Greyta. Grey hullaantuu Anastasiaan välittömästi ja varsin pian pariskunta päätyykin harrastamaan kesyhköjä SM leikkejä. Christian on Anastasian ensimmäinen seksikumppani, mutta tietenkin tämä on (valtavalla peniksellä varustettu) armoitettu lahjakkuus sänkyhommissa ja Anastasia räjähtelee orgasmeissaan jatkuvalla syötöllä. Pelkästään Christianin milloin minkäkin harmaat silmät saavat Anastasian vatsalihakset jäykistymään, minkä ilmeisesti pitäisi olla merkki äärimmäisestä kiihottuneisuudesta, mutta sai lukijan epäilemään tytön kärsivän vatsavaivoista.

Anastasialla tuntuu olevan kaksi ystävää ylitse muiden: alitajunta ja sisäinen jumalatar. Nämä kaksi reagoivat kaikkiin Anastasian tekemisiin mm. hyppimällä tasajalkaa, juoksemalla karkuun, piiloutumalla sohvan alle, hyppäämällä seivästä (ihan totta, ajatella että joku on niiiiiiin seksikäs, että tekisi mieli hypätä seivästä! Ooooh!) jne. En voinut välttyä mielikuvalta, jossa alitajunta ja sisäinen jumalatar ovat kuin sarjakuvista tutut hyvä ja huono omatunto, jotka näin hengailemassa Anastasian olkapäillä.

Twilightit lukeneena - ja niistä pitäneenä - en todellakaan voinut olla huomaamatta yhtäläisyyksi Fifty Shadesin ja Meyerin luomien hahmojen välillä. Anastasia on mm. kömpelö ja huono syömään, hänen vanhempansa ovat eronneet ja äiti asuu uuden puolisonsa kanssa jossain lämpimässä paikassa (olikohan se tässä Kalifornia?). Christian on rikas, komea, rasittavan määräilevä ja holhoava, eikä kerro taustastaan järin mielellään. Hän on myös järjettömän mustasukkainen, eikä voi sietää Anastasian ystävää Josea, joka tosin toivoisi heidän välillään voivan olla jotain ystävyyttä enemmän. Lyhyesti sanoen yhtäläisyyksiä tuskin on edes yritetty peittää enempää kuin on ollut pakko.

Lukukokemuksena Sidottu ei ollut aivan niin tuskallinen kuin etukäteen pelkäsin. Käännös oli kelvollinen, joskin (alkuperäisen) tekstin kömpelyys ja yksinkertaisuus oli välillä  tuskastuttavaa. Erityisesti ärsyynnyin siihen sisäisestä jumalattaresta hokemiseen ja "ooh!":itteluun.  Hämmästyin sitä, etten löytänyt kirjasta mitään kantavaa juonta, jonka ympärille liiankin runsaat seksikohtaukset olisi kiedottu. Miltei kuudensadan sivun aikana huumorintaju joutui kyllä koville, mutta taisi se riittää. Jatko-osien perään en jäänyt haikailemaan, enkä oikein usko tämän fiiliksen muuttuvan. (Mutta ihan mielenkiinnosta mietin, että onkohan toinen osa sellainen, jossa Anastasia rypee surkeudessaan hänen ja Christianin eron jälkeen ja hakee lohtua Josen sylistä? Jos näin, onkohan Josella jokin erikoinen fetissi myös?)

Lopuksi linkku Aamuvirkun yksisarvisen blogiin, jossa on lueteltu enemmänkin Twilight-yhtäläisyyksiä. Sieltä löytyy myös linkkejä muutamaan arvosteluun.

Vielä lisäys: Kirjan luettuani en voi olla ihmettelemättä entistä enemmän sitä, mikä tästä kirjasta on tehnyt niin mielettömän sensaation? Pornoa löytyy kioskeilta ja jos ei sitä kehtaa ostaa, niin onhan Reginassakin erotiikkaa. (Oletan, että Reginaa edelleen julkaistaan.) Lukeminen on hyvä asia, mutta toivoisinpa vastaavaa menestystä laadukkaammalle kirjallisuudelle.

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä (juoniselostus)

John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. (Kirjoitin tästä lukioaikoina esseen, jota opettaja käytti myöhemmin esimerkkinä mallivastauksesta!) Tämä alunperin vuonna 1937 ilmestynyt ja sittemmin klassikon asemaan noussut alle sata sivuinen pienoisromaani on kestänyt aikaa harvinaisen hyvin. Kirjan kantavina teemoina ovat muun muassa erilaisuus ja ystävyys, hyväksytyksi tuleminen. Samat aiheet puhuttavat vielä 75 vuotta myöhemmin.

Kirja kertoo George Miltonin ja Lennie Smallin, kahden työtä etsivän kiertolaisen tarinan.  Eletään suuren laman aikaa ja miehet ovat kovin onnekkaita löytäessään töitä maatilalta, Salinas Valleysta. Moni pitää Lennietä vajaaälyisenä ja kohtelee häntä tästä syystä huonosti, mutta todellisuudessa Lennien erilaisuus johtuukin tämän kyvystä keskustella hiirten kanssa. Lennielle hiiret ovat ystäviä tai vihollisia siinä missä ihmisetkin ja hänen on vaikea ymmärtää sitä, etteivät muut ihmiset tunnu edes huomaavan hiirten olemassaoloa, paitsi silloin kun nämä tunkeutuvat ruokakomeroihin etsimään syötävää.

Hiiret ovatkin kirjassa suuressa roolissa ja niiden muodostama monitahoinen yhteisö toimii ja käyttäytyy hyvin samaan tapaan kuin ihmiset. Näissä hiiriyhteisön elämää kuvaavissa osioissa näkyykin loistavasti Steinbeckin tarkkasilmäinen huumori: ihmisten arkiset toimintatavat näyttävät hiirten toistamina koomisilta ja epäloogisilta. Lisäksi hiirten joukosta on tunnistettavissa useita karikatyyreja historiallisista henkilöistä, muun muassa Abraham Lincolnista (Absalom Rolls-Royce) ja Albert Einsteinista (Albie Onestone). Lenniellä on hiirten joukossa muutama hyvä ystävä, joita hän pyrkii auttamaan parhaansa mukaan ja jotka puolestaan lohduttavat Lennietä tämän surressa omaa ulkopuolisuuttaan muiden työläisten joukossa.

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi elokuvaversioista on jätetty hiirten osuus kokonaan pois. Toisaalta ymmärrän, ettei tekniikka vielä alkuperäisen filmatisoinnin (1939) aikaan tehnyt mahdolliseksi uskottavien trikkikuvien lisäämistä elokuvaan, mutta uusintaversioon (1992) tämä olisi varmasti ollut jo mahdollista. Kirjalla ja elokuvaversioilla ei muutenkaan ole paljoa yhteistä, niin erilaisia ne ovat.

Vaikka George tekee parhaansa suojellakseen Lennietä muiden ilkeydeltä, Lennie joutuu maatilan pojan, Curleyn, silmätikuksi. Curley syyttää Lennietä ruokavarkaaksi erään hiirten ruokavarastolle tekemän suuren ryöstöretken jälkeen ja uhkaa jättää tämän palkatta, mikäli ruokaa edelleen katoaa. Maatilan emäntä yrittää saada Lennien tunnustamaan varkauden ahdistamalla tämän heinähankoa apunaan käyttäen nurkkaan tyhjässä tallissa. Onneksi Lennien apuun syöksyvät hänen hiiriystävänsä, jotka joukolla käyvät näykkimään emännän nilkkoja ja tämän on pakko jättää Lennie rauhaan.

Lennie pakenee maatilalta hiiret oppaanaan, sillä hän tietää ettei edes George saa muita uskomaan syyttömyyttään. Joentörmältä Lennie löytää luolan, jonne hän asettuu asumaan. Kiinnijäämisen pelossa Lennie ei uskalla juurikaan poistua luolasta, mutta ystävälliset hiiret tuovat hänelle ruokaa ja vettä sekä uutisia ulkomaailmasta. Kesän kuluessa kookas Lennie alkaa vähitellen kutistua ja syksyn tullen hän huomaa muuttuneensa hiireksi. Lennie muuttaa asumaan muiden hiirten joukkoon ja kokee ensimmäistä kertaa elämässään olevansa samanlainen kuin muut.

Hiiriä ja ihmisiä on lyhyesti sanoen upea ja äärimmäisen puhutteleva teos, josta löytää jotakin uutta jokaisella lukukerralla.

Hietakehto

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Otava 2012, 336s.

Viime kesänä luin melko tiiviiseen tahtiin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viisi ensimmäistä osaa. Kolmesta ensimmäisestä pidin valtavan paljon, seuraavat kaksi jättivät tympeän olon, kun suosikkihahmoni Anna Tuomi jäi niin vähälle huomiolle uusien henkilöiden vallatessa tilaa itselleen. Hietakehdon olin ajatellut lukea vasta joskus pitkän ajan kuluttua, mutta kun se niin kauniisti minua kutsui kirjaston uutuushyllystä, niin nappasin mukaani ja luin.

Parin edellisen kirjan perusteella osasin asennoitua siihen, ettei Anna Tuomi perheineen ole muita suuremmassa roolissa. (Vähän niin kuin kai Salatuissa elämissä nykyään: tuskin on Taalasmaan Seppo enää niitä seuratuimpia hahmoja. Tai mistä minä tiedän, kun en ole muutamaan vuoteen sarjaa seurannut, mutta olettaisin näin...) Ennakkoasenne näköjään vaikutti paljon, sillä tällä kertaa en harmistunut kirjan lukuisista muista henkilöistä, vaan osasin keskittyä hyvästä kirjasta nauttimiseen.

Kähkösen kerronta on niin sulavaa ja vaivatonta, että kirjan tapahtumiin on helppo heittäytyä mukaan. Hietakehdossa kuvataan muutamaa vuoden 1943 elokuista päivää Selma Kelon huvilalla, Kesäkalliossa. Huvilalla ovat kesää viettäneet - ahkerasti uurastaen - monet aiemmista kirjoista tutut henkilöt. Aikuiset yrittävät edes hetkittäin nauttia kauniista kesästä, vaikka sota ja kaikki muut huolet ovat jatkuvasti mielessä. Lapset viettävät näennäisesti leppoisaa kesää, mutta sota on monin tavoin mukana leikeissä.

Hietakehdosta voisi kertoa pitkät pätkät, sillä henkilöitä on paljon ja jokaiselle tapahtuu jotakin. Mutta en halua, sillä liika tieto pilaisi lukemisenilon muilta. Pidin tästä kirjasta paljon, enkä varmasti ole ainoa, joka jää odottelemaan mahdollista jatkoa.

Katja Kettu: Kätilö (äänikirja)

Jipii, meidän pöytäkone toimii taas! :) Selvisimme pelkällä näppiksen uusimisella taannoisesta mukillinen kahvia tietokonepöydälle -episodista ja pääsen pitkästä aikaa päivittämään blogia. Onneksi muiden blogien seuraaminen onnistuu iPadilla hyvin, mutta ei sillä jaksa alkaa pidempiä juttuja naputtelemaan.

 Katja Kettu: Kätilö

WSOY Äänikirjat 2011

Kesto: 10h 20min

Lukija: Eija Ahvo

Katja Ketun Kätilö meinasi jo jäädä minulta kokonaan lukematta. (Niin kuin se jäikin, koska nyt kuuntelin sen.) Pistin sen varaukseen ennen viime joulua ja sain kirjan käsiini joskus loppukeväällä, mutta en sitten päässyt muutamaa sivua pidemmälle. Luin väkisin eteenpäin, kunnes myönsin, etten tajunnut lukemastani mitään. Vein kirjan takaisin kirjastoon ja päätin odottaa parempaa lukuhetkeä.

Jokin aika sitten kyselin kirjabloggaajakollegoilta vinkkejä laadukkaista kotimaisista äänikirjoista ja muiden ohella tämä Kätilö sai kehuja. Sattumalta se oli kirjastossa paikalla, joten ei muuta kuin äänikirja kotiin, kuulokkeet korville, virkkuuprojekti syliin ja kuuntelemaan.

Onneksi sain aloittaa kuuntelemisen ihan omassa rauhassa. Talon miesväki oli jälleen kerran omilla reissuillaan ja sain syventyä kirjan kuunteluun yhdeltä istumalta kolmen levyn verran. Kirjan henkilöt ehtivät siinä ajassa tulla tutuiksi, samoin kieli. Ahvon ääni sopi tähän tarinaan kuin nakutettu, lisäksi hän eläytyi lukemaansa juuri sopivasti - ei liikaa, ei liian vähän.

Kätilö, Villisilmä, on kyläläisten välttelemä vanhapiika, joka on päätynyt kätilöksi vähän vahingossa. Eräässä synnytyksessä avustaessaan Villisilmä tapaa saksalaisen upseerin Johan (Johannes) Angelhurstin ja rakastuu hetkessä. Eletään jatko- ja Lapin sodan aikaa ja Villisilmä hankkiutuu töihin saksalaisten leiriin ollakseen lähellä Johannesta.

Tarina on rankka, raskas, karu. Kieli on ronskia ja rajua, välillä tuntui että vähän liikaakin lueteltiin nimittelysanoja yms. Kielenkäyttöönkin kuitenkin tottui ja turtui jossain määrin niin, että pystyin keskittymään Villisilmän ja Johanneksen tarinaan.

Kokonaisuutena Kätilöstä jäi ristiriitainen olo. Ymmärrän hyvin, miksi tämä kirja on monelle ollut huikea kokemus. Samaan aikaan ymmärrän myös ne vastakkaiset mielipiteet vallan mainiosti. Itse jäin sinne keskivaiheille: hieno kirja, joka herätti monenlaisia tunteita. Minulle Kätilön kuunteleminen oli tavallaan vaikeaa siksi, että vasta muutama kuukausi sitten kuulin meidän mummun työskennelleen sota-aikaan saksalaisten palveluksessa. Väistämättä tulin miettineeksi, joutuiko mummukin näkemään samoja asioita kuin Kätilö, vai selvisikö vähemmällä? Toivon, että selvisi.

Minulle Kätilö on kirja, jonka haluan samaan aikaan muistaa pitkään ja unohtaa mahdollisimman pian. Sitä voitaneen pitää vahvan kirjan merkkinä.