Tulen ja tuhkan tyttäret

Anniina Mikama: Tulen ja tuhkan tyttäret
WSOY 2023, 441s.

 

Tulen ja tuhkan tyttäret lennähti lukulistalleni heti kun sen kustantamon katalogista huomasin. Sain kirjan sopivasti hieman ennen kuin Anniina Mikama vieraili kirjastossamme lukulaneissa, joten ehdin tutustua tarinan alkuun ennen hänen tapaamistaan. Tapaaminen oli tosi mukava! Paikalla oli joukko nuoria ja Mikaman pitämän lyhyen pohjustuksen jälkeen käytiinkin mielenkiintoisia keskusteluja kirjoista, lukemisesta, kirjoittamisesta ja kirjallisista esikuvista. Mikama kertoi, että tämän kirjan alkuperäinen nimi oli Lohikäärmeen metsästäjät ja siinä nimessä oikeastaan kiteytyykin se, mistä tämä kirja kertoo.

Tulen ja tuhkan tyttäret on täyttä fantasiaa, jonka tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Irlantiin. On linnanherroja ja valtaapitävien juonitteluja, vaatimattomasti eleleviä kyläläisiä, taruja ja legendoja. Ja se lohikäärmekin.

Isibéal on linnanherran tytär. Hän lähtee isänsä ja tämän sotureiden mukaan etsimään lohikäärmettä, jonka kerrotaan asustelevan läheisellä vuorella. Vuorelta on nähty nousevan savua, vaikka siellä ei ole asumusta. Lohikäärmeiden kerrotaan vartioivan aarretta, joten siinähän on jo oiva syy nitistää pelottava hirviö. Lohikäärmeen luola löytyy, mutta ei sellaista hirviötä muutama soturi miekkoineen kukista. Isibéal selviää luolasta ulos elävänä, toisin kuin seurueen muut jäsenet. Kotiin päin kulkiessaan Isibéal näkee vihastuneen lohikäärmeen polttamia kyliä, valtavasti tuhoa.

En halua kertoa tarinasta alkua enempää, koska enempää en itsekään halunnut tietää. Enkä tiennyt! Isibéalin lisäksi keskiössä on muutama rohkea nuori tyttö, joihin hän matkallaan tutustuu ja pidin todella paljon siitä, kuinka heidän keskinäisiä suhteitaan ja niiden kehittymistä kuvattiin. Mikama kuvaa myös uskottavasti sitä, kuinka perusturvan horjuessa - kun ei ole takeita ruoan saamisesta, lämmöstä tai edes minkäänlaisesta katoksesta pään päälle - ihminen on valmis asioihin, jotka voivat yllättää hänet itsensäkin.

Lukeminen sujui vauhdikkaasti ja tarina koukutti todella tehokkaasti. Myrryksen jälkeen odotukseni olivat korkealla ja Mikama onnistui kyllä mainiosti vastaamaan odotuksiani tälläkin kirjallaan. :)

Sirkus Kummajuna

Päivi Alasalmi: Sirkus Kummajuna
Kvaliti 2022, 122s.
Kuvitus: Sofia Mikkola

 

Sirkus Kummajuna ei ole mikään tavallinen juna, edes sirkusjunaksi. Tämän sirkuksen esiintyjillä on nimittäin toinen toistaan kiinnostavampi tarina taustallaan tai kerrottavanaan.

Jokaisen sadun voi lukea itsenäisenä tarinana, mutta ne nivoutuvat kauniilla tavalla yhteen ja muodostavat ihastuttavan ja koskettavan kokonaisuuden. Yhdistävänä tekijänä on paitsi itse sirkus, myös eräs epäonninen prinsessa.

Alasalmella on upea taito kirjoittaa perinteisen tuntuisia satuja, joissa on kuitenkin raikas ja jollakin tapaa nykyaikainen ote. Säästelin Sirkus Kummajunan lukemista pitkään ja yritin lukea sitä satu kerrallaan. Sitten iski kuitenkin ahneus ja paria ensimmäistä satua lukuun ottamatta luin koko kirjan kerralla.

Sofia Mikkolan kuvitus on sadunomainen ja värikäs, joskin sävyt ovat omaan makuuni hieman liian synkkiä.

Joka tapauksessa Sirkus Kummajuna sopii todella hyvin luettavaksi kaiken ikäisille. Parhaimmillaan uskon sen kuitenkin olevan yhdessä lasten kanssa luettuna, sillä jaettu ilo on suurempi ilo.

Alamaailman kuningatar

Päivi Alasalmi: Alamaailman kuningatar
Gummerus 2022, 346s.

 

Dekkarit eivät ole ominta genreäni, mutta kun yksi suosikkikirjailijoista sellaisen kirjoittaa, totta kai sen haluaa lukea. Päivi Alasalmen Alamaailman kuningatar on kirjoitettu alunperin Storytel Original -kirjana, eli se on ollut alunperin ainoastaan Storytelin asiakkaiden saatavilla. 

Tapahtumat sijoittuvat (pääasiassa) Tampereelle, missä rikoskonstaapeli Hallavainen saa tutkittavakseen erikoisen tapauksen. Erään kerrostalon asukas on tehnyt isännöitsijälle ilmoituksen epämiellyttävästä hajusta ja kun asunnon ovi avataan, paljastuvat järkyttävät verijäljet. Verta on lähes kaikkialla, mutta ensimmäistäkään ruumista ei asunnosta löydy. Missä ovat asunnon asukkaat, alamaailmassa hyvin tunnettu pariskunta? Kuka tai ketkä asunnossa on surmattu, kenen toimesta ja miksi?

Samoihin aikoihin Anu Murtovuo, nuori sosiaalialan työntekijä, muuttaa työnperässä Tampereelle. Uusi alku uudessa kaupungissa saa epämiellyttäviä piirteitä, kun Anua kohtaan käyttäydytään vihamielisesti ja jopa uhkaavasti. Selkeästi häntä luullaan joksikin toiseksi.

Juonikuviot kulkevat luontevasti rinnakkain, kunnes ne odotusten mukaisesti yhdistyvät samaan tarinakulkuun. Alasalmi onnistuu kerronnallaan harhauttamaan lukijaa useamman kerran. Kirjan rakenne on koukuttavalle kirjalle ihanteellinen: lyhyet luvut ja tapahtumien nopea tempo saavat jatkamaan lukemista, vaikka pitäisi jo kovasti mennä nukkumaan.

Mitä eläimet miettivät

 

Kai Vainiomäki: Mitä eläimet miettivät
Myllylahti 2021, 34s.

On nukkumaanmenoaika, mutta Maxilla ja Maijalla on meneillään väittely eläinten älykkyydestä. Koska lapset eivät keskenään saa asiaa sovittua, kääntyvät he vanhempien puoleen. Pian äiti alkaakin kertoa tarinoita eri eläinten nokkelista tempuista ja ihmisillekin tutuista tavoista. Lapset saavat kuulla muun muassa puhetta ymmärtävästä bonobosta, eli kääpiösimpanssista, pitkävihaisista variksista, läheisiään surevista norsuista ja ryhmäpaineesta.

Kai Vainiomäen kirjasta löytyy paljon mielenkiintoista eläintietoutta. Tekstiä on yllättävän paljon ja olisinkin kaivannut hieman enemmän ilmavuutta.

Luin kirjaa itsekseni, mutta aika pian niskan taakse ilmaantui kolmasluokkalainen, jonka kanssa luettiin sitten yhdessä kirja loppuun. Minua kiinnosti eniten puhuvat eläimet ja tämän jälkeen tekisikin mieli lukea uudestaan Koko, puhuva gorilla! 

Ryhmäpainetta käsitellään eniten ja se onkin mielenkiintoinen aihe. Eivät kaikki aikuisetkaan tunnista aina, missä menee oman mielipiteen ja muiden seuraamisen raja: joskus hankitaan uusi tv tai hienompi grilli, koska jollakin toisellakin on, ei siksi että itse välttämättä haluaisi tai varsinkaan tarvitsisi sellaista. Ja toisinaan lapset haluavat jonkun lelun enemmän siksi, että kaikilla muillakin on.

Mielenkiintoinen kirja, joka sopii erityisen hyvin lapsen kanssa yhdessä luettavaksi.

Myrrys

Anniina Mikama: Myrrys
WSOY 2021, 370s.

 

Olen aloittanut tämän blogitekstin jo moneen kertaan, mutta aina päädyn toistelemaan samoja ylistäviä kliseitä. Aloitetaan nyt siis sillä, että Anniina Mikaman Myrrys on ihan mahdottoman hyvä kirja.

Niilo, 15-vuotias orpopoika, on ollut Kivihalmeen talossa kasvattina siitä asti, kun hänen äitinsä kuoli. Niiloa kohdellaan paljon huonommin kuin talon renkejä, mutta hän on turtunut osaansa. Onhan hänellä sentään katto pään päällä ja lähes päivittäin hän saa jotain syödäkseen. Kun Kivihalmeessa tarvitaan tietäjän ja parantajan apua, ilmoittaa tämä lähtiessään ottavansa maksuksi Niilon. Tietäjä, Myrrys, asuu keskellä korpimetsää, syrjässä kaikesta. Niilo on kauhuissaan, mutta hänen mielipidettään ei kysellä tälläkään kertaa.

Mikama kirjoittaa niin elävästi ja sujuvasti, että ajan taju katoaa. Lukeminen ei tuntunut lukemiselta, vaan siltä kuin olisin itsekin hiihtänyt umpihangessa, pelännyt pimeää ja katsonut vieressä Kivihalmeen isännän epäoikeudenmukaista ja julmaa käyttäytymistä. Myrrys on upea yhdistelmä seikkailua, maagista realismia ja historiallista romaania. (Ja muutakin, mutta en halua juonipaljastusten pelossa tähän sen tarkemmin määritellä.) Orpopojan tarina kasvaa kirjan mittaan täyteläisemmäksi ja monipuolisemmaksi, kuin osasin odottaa.

Myrrys on suunnattu nuorille, mutta sopii erittäin hyvin myös aikuisille lukijoille. Jos olet lukenut Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjaa, pidät varmasti Myrryksestäkin!

Glitch. Sensored Reality 2

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa:
Glitch. Sensored Reality 2
Tammi 2019, 399s.

Minako on monin tavoin hukassa. Hänen äitinsä on kadonnut, eikä ennen niin rakas peliharrastus houkuttele tai edes tunnu turvalliselta. Minako pääsee kuitenkin oppilaaksi videopeliakatemiaan, joten pelien pariin on palattava. Edessä on viikinkiaiheinen peli, jolla testataan oppilaiden kykyjä. Mutta onko pelillä jokin muukin tarkoitus?

Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan yhteistyössä kirjoittama Glitch on Sensored Reality -trilogian toinen osa. Kolmas osa, Replica, ilmestyy toukokuussa. Glitch alkaa vähän hitaasti ja kirja jäikin minulla pariksi kuukaudeksi yöpöydälle. Mutta toisella yrittämällä tarina veikin harvinaisen tehokkaasti mukanaan ja luin koko kirjan parissa päivässä. Pelikohtaukset ovat todella vauhdikkaita ja kiinnostavia, melkein liiankin, sillä Minakon reaalimaailman puuhailut tuntuivat välillä suorastaan epäkiinnostavilta.

Kerronta on enimmäkseen sulavaa, mutta muutama töksähdys - joko ajatus- tai kirjoitusvirhe - aiheutti pieniä kompurointeja lukemiseen. Keskityin niin kovasti The Last Viking King -pelikuvauksiin, että Minakon ihmissuhdekuviot eivät näköjään jättäneet suuria muistijälkiä.

Trilogian päätösosa on takuulla lukulistalla. Toivottavasti tajuan lukea sen mahdollisimman tuoreeltaan, kun toisen osan tapahtumat ovat vielä suurin piirtein muistissa.

Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen

Risto Isomäki: Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen
Into 2019, 277s.

Risto Isomäen Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen osoittautui koukuttavaksi ja jos ei aivan rauhoittavaksi niin ainakin toivoa herättäväksi kirjaksi. Tässä teoksessa Isomäki lähestyy ilmastonmuutosta edistäviä ongelmia ratkaisukeskeisesti. Moniin ongelmakohtiin on Isomäen näkemyksen mukaan jo olemassa tai ainakin hyvää vauhtia kehitteillä teknologiaa ja suhteellisen helposti hyödynnettävää tietoa.

Isomäki käsittelee muun muassa vaateteollisuutta ilmastoystävällisempien vaatekuitujen kannalta, sähköautoja, ekologisempaa ruoantuotantoa ja ruokavaliota, sähköntuotantoa, puurakentamista sekä kehitysapua. Isomäen kirjoitustyyli on miellyttävää. Tekstiä on helppo lukea sen jutustelevan sävyn vuoksi, vaikka tiedon määrä onkin suuri. Lukijaystävällisyyttä lisää sekin, ettei lähdeviitteitä ole merkitty suoraan tekstiin. Toki tässä tavassa voi nähdä myös puutteensa, sillä jonkin yksittäisen faktan tarkistaminen pelkän lukukohtaisen lähdeluettelon pohjalta on luonnollisesti työlästä. Lisäksi lukijan on pysyteltävä skarppina etteivät faktat ja kirjoittajan omat teoriat sekoitu keskenään. Isomäen pohdinnat ovat joka tapauksessa mielenkiintoisia ja ainakin teoriatasolla varsin vakuuttavia.

Suuren tietomäärän omaksuminen on vaikeaa - ainakin minulle - joten parhaiten pysyin kärryillä kirjan alkupuolen asioissa, loppua kohti alkoi vaivata hienoinen tietoähky.

Tartuin tähän kirjaan toivoen saavani vinkkejä siihen, mitä itse voisin tehdä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. No, ihan sellaisia konsteja kirjassa ei toki tarjottu, mutta tämän luettuani oloni ei ole ilmastonmuutosta ajatellen aivan niin epätoivoinen kuin aiemmin. Paljon on tehtävissä, eikä vielä ole aivan liian myöhäistä.

Kysy astronautilta

Tim Peake: Kysy astronautilta
(Ask an Astronaut, 2017)
Into 2019, 291s.
Suom. J. Pekka Mäkelä

En muista koskaan haaveilleeni astronautin ammatista, mutta kovin mielenkiintoiselta ammatilta se on joka tapauksessa aina vaikuttanut. Tim Peake vastailee Kysy astronautilta -kirjassa yli sataan kysymykseen koskien astronautin koulutusta, avaruuslennon lähtövalmisteluita, itse lentoa, elämää avaruusasemalla ja paluuta maahan. Tämän luettuani astronauttius näyttäytyy entistä selkeämmin kiinnostavana, joskin itselleni täysin sopimattomana ammattina.

Ensiplarauksella Kysy astronautilta näyttää vähän kuivakalta tekstipaljoudelta. Peake vastaa kysymyksiin laveasti, eikä kuvia juurikaan ole. Pikkuisen jännittikin, kuinka pitkä lukurupeama minulla olisikaan edessä. Mutta kappas vain, tämähän olikin todella koukuttava teos! Pienestä toistosta huolimatta teksti on niin mielenkiintoista, että sivut kääntyilivät kuin itsestään. (Toisteisuus on takuulla tarkoituksellista, sillä näin teos toimii vaikka ei lukisi koko kirjaa kannesta kanteen.)

Tiesin näköjään astronauteista nolottavan vähän. En ole tainnut koskaan pysähtyä pohtimaan astronauttien koulutusta tai sitä, mitä tekevät kaikki ne astronautit, jotka eivät ole parhaillaan avaruuslennolla tai -asemalla. Avaruusasemankin, joka Peaken tapauksessa oli kansainvälinen ISS, olen kuvitellut lilluvan jossakin vaikeasti käsitettävän korkealla, mutta noin 400 kilometrin korkeudella kiertoradallaan lentävä alus onkin lähempänä kuin Helsinki! (Ja jos mietit, niin Helsinkiin on meiltä matkaa noin 480 kilometriä.)

Voisin toki referoida kirjasta vaikka mitä mielenkiintoisia juttuja, mutta suosittelen lukemaan tämän aivan itse. Ehkä parasta kirjassa on se, että kysymyksiä ovat esittäneet monenikäiset henkilöt, eli myös lapset. Siispä kirjasta selviää myös se, kuinka avaruudessa hoidetaan vessa-asiat, jota aikuisemmat eivät ehkä olisi kehdanneet kysyä.

Kysy astronautilta on antoisaa luettavaa monenikäisille ja sopii hyvin myös vaikkapa lapsen kanssa yhdessä luettavaksi.

Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.):
Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)
Into 2019, 192s.

Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) esittelee 45 suomalaista sankarimiestä Mikael Agricolasta Michael Monroeen ja Nils Nordenskiöldistä Tuure Boeliukseen. Joukkorahoituksella kustannetun kirjan tarinoilla on 30 kirjoittajaa, kuvittajia projektissa on ollut mukana 28.

Ensinnäkin täytyy kehaista kirjan sankarivalikoimaa. Mukana on toki ilmiselviä valintoja kuten muusikkoja, näyttelijöitä ja urheilijoita, mutta mukaan mahtuu myös muun muassa tanssijoita, paraurheilija, malli, kansanedustaja ja tutkimusmatkailija. Tässä teoksessa on todellakin otettu huomioon sankaruuden moninaisuus!

Kukin sankari saa tilaa kahden aukeaman verran. Ensimmäisellä sivulla on muotokuva, seuraavilla kahdella sivulla on kyseisen sankarin tarina ja viimeisellä sivulla sitaatti sekä lyhyt yhteenveto. Hyvin toimiva ratkaisu!

Kirjan kuvat ovat sankareiden tavoin tyyleiltään hyvin monipuolisia. Osa on liki perinteisiä muotokuvia, muutama (kiltin) pilakuvan tyylisiä, pari kollaasia ja niin edelleen. Todennäköisesti joukosta löytyy jokaista lukijaa miellyttävä piirrostyyli.

Luin nämä sankaritarinat yhdessä illassa ja seuraavaksi lykkään sen lasten luettavaksi. Vahva suositus!

Kirjan julkkareita muuten vietetään 30.3. Aleksanterinkadun Suomalaisen Kirjakaupan lippulaivamyymälässä kello 13:sta eteen päin. Lisätietoja löytyy julkkareiden Facebook-tapahtumasta.  Menkää ihmeessä paikalle, mikäli pääsette!

Unten puutarha

Päivi Alasalmi: Unten puutarha ja muita satuja
Tammi 2018, 245s.
Kuvitus: Laura Haapamäki

Olen lukenut vuosia sitten lapsille iltasatuna Päivi Alasalmen kolme satukirjaa Turhamainen aasi, Kultainen Kissanpentu ja Prinsessä Rämäpää. Kaikista on jäänyt hyvät muistot, sillä Alasalmi on noissa saduissa yhdistellyt hauskasti satujen perinteisiä elementtejä ja ihan uusia oivalluksia.

Unten puutarha ja muita satuja on hieman erilainen satukokoelma. Toisin kuin aiemmissa Alasalmen satukirjoissa, tässä sadut lomittuvat toisiinsa ja onpa nimitarinalla pituuttakin melkein pienoisromaanin verran. Tämä on myös aikaisempia perinteisempi kokonaisuus.

Jossakin kaukana idässä, vuoristoseudulla, on pieni syrjäinen kylä, jossa asuvat muun muassa Mena ja Nuna. Kaksoset käyvät pienen pientä kyläkoulua ja tutkiskelevat mielellään lähialueita. Erään metsäretken aikana tapahtuu jotakin sellaista, ettei Nuna enää voi kävellä. Lääkäri suosittelee Nunan kuljettamista kaupunkiin, jonka erikoisessa sairaalassa hoidetaan vain yhtä potilasta kerrallaan. Mena haluaa jäädä sisarensa seurassa ja hyvin nopeasti sairaalaa ympäröivästä Unten puutarhasta alkaa paljastua erikoisia asioita.

Jälleen kerran nautimme Alasalmen saduista. Menan ja Nunan kotikylä on sympaattinen ja tietysti kuin luotu satumaisten juttujen tapahtumapaikaksi. Unten puutarha on toki vielä taianomaisempi kaikessa salaperäisyydessään. Suosikkihahmoksemme muodostui Unten puutarhassa maleksiva valkoinen kissa, joka on toisaalta mainio apuri ja toisaalta taas ihan liikaa vatsansa vietävissä. Etenkin kirjan pitkää nimitarinaa lukiessa iltasatutuokio tuntui aina loppuvan liian aikaisin, kun aina vähintään yksi lapsi olisi halunnut kuunnella vielä lisää.

Kuvitus sopii tarinaan todella hyvin, mutta enemmänkin niitä olisi saanut olla.

Ei sinne yllä myrskysää

Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää
Karisto 2018, 231s.

Ensin kaikki on aivan tavallista ja hyvää, mutta hetkessä hyväkuntoisesta ja toimeliaasta äidistä tulee täysin vahdittava dementikko. Hannelen ilo uudesta asunnosta hiipuu huolen alla. Hän yrittää parhaansa mukaan tukea isäänsä äidin hoitamisessa, mutta tilanne on todella uuvuttava heille molemmille. Vuodet vierivät, eikä Hannelen elämään mahdu oikein muuta kuin työ ja äidin hoitaminen sekä isän tukeminen.

Reilun kymmenen vuoden ajanjakso Hannelen elämässä on todella raskas. Ikääntyvät vanhemmat tarvitsevat koko ajan enemmän apua, äiti tietenkin erityisesti. Miten käy oman (etä)parisuhteen ja harrastusten? Kuinka suhtautua ristiriitaisiin tunteisiin?

Ei sinne yllä myrskysää on Anneli Suusaaren esikoisromaani. Ihastuin jo Kariston kuvastossa tähän kansikuvaan, sillä pidän sen tunnelmasta. Käsillä tekeminen tuntuu minusta rauhoittavalta ja kotoisalta. Jouhevasti kirjoitettu tarina on teknisesti miellyttävää luettavaa, mutta aiheeltaan todella raskas. Olen seurannut läheltä, millaista tasapainottelua muistisairaan kanssa eläminen on ja tiesin, että omaishoitajalle tilanne on todella raskas. Helpotukseksi tarkoitettujen virikepäivien jälkeen muistisairaan kanssa voi olla monta päivää tavallista raskaampaa, jolloin lyhyen levon hyödyt jäävät olemattomiksi.

Hannelen ja hänen isänsä tilannetta oli raskas seurata. Olisin niin kovasti toivonut heille - ja äidillekin - helpompaa elämää ja iloisempia aikoja. Onneksi ajoittain palataan Marjatta-äidin nuoruusmuistoihin, joissa kuvataan muun muassa erilaisia mekkoja ja tanssi-iltoja, joissa niitä on päästy käyttämään. Pisimpään äidin muistissä säilyvätkin tanssiaskeleet ja musiikin rytmi.

Lempeä ja kaunis kirja vaikeasta aiheesta.

Kesken jäänyt: Lähettiläät

Tuomas Kaila: Lähettiläät
Kulttuurivihkot 2017, 102s.

Ihan alkuun muistutan itseäni julkisesti siitä, että jos kirjaa kuvataan takakannessa tai markkinointimateriaalissa satiiriksi, teos tuskin on minun luettavakseni tarkoitettu.

Viime vuoden puolella minulle tarjottiin luettavakseni Kulttuurivihkot-kustantamon kirjoja. Valitsin Tuomas Kailan Lähettiläät, koska sysimustan humoristinen lyhytproosa vaikutti mielenkiintoiselta. Novelleissa hypähdellään lukuisien diplomaattien matkaan seuraamaan kunkin arkea ja ajatuksia.

Vannon, että ihan tosissani yritin lukea tämän.
Aivan aidosti halusin antaa novelleille mahdollisuuden voittaa minut puolelleen, mutta en silti saanut luettua kuin neljä ensimmäistä.

Ensinnäkin tämä sysimustaksi luokiteltu huumori ei ole minusta tippaakaan hauskaa. Liberaalit hottikset ja Persianlahden pihtarit eivät huvita sen enempää kuin diplomaatin saunassa nukkuva, laittomasti maassa oleskeleva piika/kotiorja.

Toisekseen tämä huumoriksi tarkoitettu roisin ennakkoluuloinen ja rasistinen asenne teki ihan mahdottomaksi tekstiin keskittymisen. Inhotti niin paljon, että mieluummin jätin kirjan kesken kuin yritin enempää.

Mutkanlukutaito

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito
Stresa 2017, 135s.

Pirjo Puukon novellikokoelma Mutkanlukutaito on monella tapaa ihastuttava kirja. Sen 18 novellissa on vinkeyttä ja asennetta, jollaista saisi tulla vastaan enemmänkin. Puukon käyttämä kieli on eloisaa ja persoonallista, mutta ei tippaakaan työlästä tai väkinäistä. Näissä novelleissa kyynelissä uivat kilpaa naurava liehittely ja narratuksi tulleen häpeä ja voi käydä niin että yksi pilleri oli jäänyt ottamatta ja solut olivat villiintyneet oitis.

Näissä tarinoissa vaimoa tympii miehen pitkäksi venähtänyt kapakkareissu niin paljon, että hän tyhjentää jääkaapin, nappaa mukaansa miehen kotiavaimen ja lähtee ystävänsä kanssa Suomenlinnaan retkelle. Erään miehen mutkanlukutaito ei ole paras mahdollinen ja sen seurauksena hammasproteesi katoaa. On ihastumisia, haaveita, Klamydiaa soittava mökkinaapuri.

En sitten yhtään haluaisi käyttää sanaa elämänmakuinen, mutta silti juuri se sopii kuvaamaan tätä kirjaa erikoisen hyvin. Hitusen turhan pienestä fontista huolimatta nautin Mutkanlukutaidon lukemisesta todella paljon. Puukko kirjoittaa luontevaa dialogia ja saa arkisetkin tilanteet kuulostamaan jollakin tapaa erityisiltä.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 25. Novellikokoelma

Maitoa ja hunajaa

Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa
(milk and honey, 2015)
Sammakko 2017208s.
Suom. Riikka Majanen

Intialaissyntyisen, Kanadassa kasvaneen Rupi Kaurin runokokoelmaa Maitoa ja hunajaa on luonnehdittu feministiseksi ja voimauttavaksi. Alunperin Instagramissa (ja ilmeisesti myös Twitterissä) julkaistut runot herättivät paljon huomiota ja lukijoiden pyynnöstä Kaur julkaisi runonsa. Omakustanteena julkaistusta kirjasta on sittemmin tullut kansainvälinen myyntimenestys.

Tätä kirjaa tarjottiin minulle luettavaksi ja lankesin noihin sanoihin feministinen ja voimauttava. Mitä pidemmälle luin, sitä vähemmän tunnistin kirjasta kumpaakaan. Runot on jaettu neljän otsikon alle: satuttaminen, rakastaminen, hajoaminen ja paraneminen. Ensimmäisessä osassa runot ovat rankimpia, niissä käsitellään muun muassa raiskauksia ja hyväksikäyttöä. Loput kolme ovatkin sitten sellaista teinirunoutta huippuihanasta seurustelusuhteesta, erosta ja siitä toipumisesta. Ja oraaliseksistä.

Rupi Kaurin tyyli on hyvin suoraa. Monien runojen lopusta löytyy jopa kursivoituna se, mitä runoilija on halunnut runollaan sanoa. Ihan siltä varalta, että lukijalta menisi muuten jotakin oleellista ohi. Kirjassa ei käytetä isoja alkukirjaimia, eikä liiemmin välimerkkejäkään.

Luulen, että olen jo kasvanut tällaisten runojen ohi. Esimerkiksi tämä runo:

jokainen vallankumous
alkaa ja loppuu
hänen huuliltaan

tai tämä:

joet virtaavat suustani
kyyneleet joita silmäni eivät
pysty kannattelemaan

olisivat todennäköisesti olleet teini-ikäisen Maijan mielestä uskomattoman upeita runoja, joissa puetaan sanoiksi jotain elämää suurempaa. Nyt ne lähinnä saavat kurtistamaan kulmia melodramaattisuudellaan. En tiedä, kuinka suuresti runot ovat kärsineet käännöksestä, mutta enempää en ole kiinnostunut tutustumaan Kaurin tuotantoon (mikäli lisää on joskus luvassa). Se, mikä toimii nettiaforismina tai "syvällisenä" ajatelmana, ei välttämättä toimi runoutena. Ainakaan kokonaisen kirjan vertaa.

Voi olla, että olen turhankin tyly Maitoa ja hunajaa -kirjalle. Odotukseni vain olivat aivan eri tasolla kuin millaiseksi kirjan sisällön koin. En tuntenut saavani tästä mitään ajattelemisen aihetta. Piirrokset tuovat mieleen John Lennonin rennon tyylin, joten annan kokoelmalle pisteitä siitä, että sentään kuvituksena ei ole mitään photoshopattuja vesipisaroita, kyyneliä, voikukan hahtuvia tai auringonlaskuja.

Viimeinen sana

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana
Noxboox 2014, 213s.

Viimeinen sana on nököttänyt hyllyssä lukemattomana hävettävän kauan. Alunperin minua hirvitti kirjan aihe, kouluammuskelu. Rankka aihe, jonka lukemiseen tunsin tarvitsevani sopivan mielialan (jota ei koskaan tuntunut tulevan). Sitten kuulin, että oikeastaan kirjassa on huomattavasti enemmän filosofointia, mikä taas uuvutti jo etukäteen.

Nyt kuitenkin päätin, että Viimeinen sana ansaitsee ainakin lukuyrityksen ja niin tulikin luettua koko kirja.

Franz on lukiota käyvä omalaatuinen nuori mies. Hänen suurin unelmansa on tulla (vähintään) Suomen suurimmaksi filosofiksi. Kavereita on noin yksi, aseita rakastava Kolehmainen. Koulussa Franzia kiusataan törkeästi, mutta ketään ei kiinnosta puuttua asiaan, jos nyt yksikään aikuinen on edes asiasta tietoinen. Kotona Franz käyttäytyy törkeästi ja suhtautuu alentavasti vanhempiinsa, jotka ovat poikansa kanssa aika hukassa. Hetken aikaa Franzin elämässä näyttää alkavan ihana ajanjakso, kun kuvioihin astuu Virpi. Siinä missä Franz jotenkin kieroutuneesti hullaantuu Virpiin, tämä käyttää Franzia törkeästi hyväkseen.

Tässäpä kirja, joka on täynnä vastenmielisiä ihmisiä. Ainoat sympatian häivähdykset tunsin Franzin vanhempia kohtaan, kaikki muut olivat aivan kauheita. Franz on täynnä omaa erinomaisuuttaan, joka ei kuitenkaan lukijalle välity - eikä varmaan ole tarkoituskaan välittyä. Hänen filosofiansa on puuduttavaa ja (oman tulkintani mukaan) tekoälykästä. Silti, vaikka Franz kuinka kuvittelee olevansa älykkäämpi kuin suurin piirtein kukaan, hän ei tunnu huomaavan lainkaan, kuinka vääristynyt hänen ja Virpin välinen "suhde" on.

Sitä pelkäämääni kouluammuskelua käsiteltiin hyvin ohimennen. Kirjan pääasiallinen tarkoitus onkin kai yrittää kuvata, millaiset syyt äärimmäiseen tekoon voivat johtaa. Franz on vain niin äärettömän vaikeasti ymmärrettävä hahmo, ettei mitään rajaa. En ymmärtänyt, miksi hän kokee tarpeelliseksi kuskata Virpille herkkuja keskellä yötä ja vielä vähemmän ymmärsin, mitä hän koki voittavansa ammuskelulla.

Viimeinen sana on ihan vetävästi kirjoitettu, mutta ne Franzin filosofoinnit olivat harvinaisen turruttavaa luettavaa. Tunnetasolla en kokenut mitään suuria, mutta tulipahan luettua.

Normaali

Graeme Cameron: Normaali
(Normal, 2015)
HarperCollins Nordic 2015, 341s.
Suom. Sanna Lönnfors

Verentäyteiset trillerit murhaajineen kaikkineen ei lähtökohtaisesti ole se minua eniten kiinnostava genre. Markkinointipuheet Graeme Cameronin Normaali-esikoisteoksen kohdalla tekivät kuitenkin tehtävänsä ja otin kiinnostuneena vastaan tarjotun arvostelukappaleen.

Kirjan nimeämätön päähenkilö on päällisin puolin normaali työssäkäyvä mies, joka pitää moitteetonta huolta syrjäisestä kodistaan. Traumaattista lapsuutta vilautellaan siellä täällä, mutta eihän mikään selitä sitä, miksi miehestä on tullut kiduttamisesta nauttiva hirviö. Autotallin alle rakennettu salainen kellari toimii siepattujen naisten välisijoituspaikkana, josta kukaan ei ole vielä päässyt pois elävänä.

Kirjaa on verrattu Dexter-sarjaan, jota en kylläkään itse jaksanut seurata muutamaa jaksoa pitemmälle, mutta joka silti oli selvästi omaperäinen versio hyvin kalutusta aiheesta. Myös humoristinen näkökulma mainitaan sekä markkinointimateriaalissa että kirjan takakannen lukija-sitaatissa. Näistä lähtökohdista kuvittelin Normaalin olevan kepeämpi ja ehkä jopa sympaattinen, toisin kuin kidutustarinat yleensä.

No eihän tämä ollut yhtään kepeä tai sympaattinen, enkä tavoittanut sitä luvattua huumoriakaan. Sinänsä ihan luettava teksti tuntui alusta asti varsin hengettömältä ja jotenkin teennäiseltä. Kun aihe on näinkin raaka, eikä herra kiduttaja näyttäytynyt ainakaan minulle mitenkään syvällisenä hahmona, tuntuivat jotkut maalailevat kuvaukset aivan liian väkisin väännetyiltä ja asiaankuulumattomilta.

"Kauempana toisella rannalla tuomiokirkon torni kohosi ylpeänä tumman puurajan yläpuolelle, kuin inhimillisyyden kirkas majakka sieluttoman harmaanoranssilla taivaalla."

Paikoin käännöskin töksähteli todella pahasti:

"Haparoin vyöni auki ja ravistin housuni pois. Värähdin yöilman kiristyessä ihoni ympärille ja kietoessa minut kananlihaan."

Ylipäätään suurin osa kirjasta tuli luettua jonkinlaisella automaattilukemisella, kun tarina ei kerta kaikkiaan tuntunut käynnistyvän tai edes pysyvän häävisti kasassa. Tarinassa vilisee muutamia selvästi keskeisiä henkilöitä, mutta kerronta oli niin haparoivaa, että välillä tuntui kuin päähenkilö olisi ollut kolmessa paikassa yhtä aikaa. Vasta aivan kirjan loppupuolella, kun yksi kaapatuista naisista osoittautuukin kaikista aiemmista poikkeavaksi, syntyy oikeasti jännittäviä tilanteita ja lukijaa alkaa oikeasti kiinnostaa, mihin suuntaan homma etenee.

Pitäisi mitä ilmeisimmin luottaa vaistoonsa ja jättää jatkossakin lukematta tällaiset raa'at jutut. Normaali ei tehnyt ollenkaan hyvää vaikutusta, enkä osaa suositella sitä edes genren ystäville.

Heikki Hietala: Tulagi Hotel

Heikki Hietala: Tulagi Hotel

Fingerpress Ltd 2012, 424s.

Tämän kirjan olemassaolo olisi varmaan mennyt minulta ohi, ellei sen kirjoittaja olisi lähestynyt minua sähköpostitse ja tarjonnut kirjaa luettavakseni. Sen verran hyviä arvioita Tulagi Hotel on kerännyt esimerkiksi Goodreadsissa, että otin tarjouksen vastaan. Tietääkseni luin ensimmäistä kertaa kotimaisen kirjan, joka on kirjoitettu englanniksi. Aluksi epäilin että asia häiritsisi minua, mutta lukiessa unohdin olla epäluuloinen. (Myönnän kernaasti kehitteleväni mitä omituisimpia ennakkoasenteita milloin mitäkin kohtaan. Onneksi osaan edes joskus myöntää olleeni väärässä hätiköityjen näkemysteni kanssa.)

Tulagi Hotel kertoo Jack McGuiresta, joka toisen maailmansodan jälkeen ei enää pystykään palaamaan vanhaan elämäänsä. Hän ostaa armeijan poistomyynnistä vesitasolentokoneen ja muuttaa takaisin Salomonsaarten seudulle, sodanaikaisiin maisemiin. Pienelle saarelle Jack perustaa Tulagi Hotelin ja nauttii oman paikkansa löytämisestä. Mutta kun sodassa kuolleen ystävän vaimo, jonka olemassaolosta Jack ei ollut edes tietoinen, saapuu saarelle kuullakseen Jackilta miehensä viimeisistä hetkistä, jokin muuttuu. Jack käy levottomaksi, eikä velvollisuuksien hoitaminen tunteiden myllertäessä ota sujuakseen.

Kansikuva ei mielestäni tee kirjalle oikeutta: se antaa kirjasta vähän kioskikirjallisuusmaisen ensivaikutelman. Tulagi Hotelin lukeminen tuntui elokuvan katsomiselta, sillä vaikka en ole koskaan matkustellut noissa maisemissa, tunsin olevani mukana tapahtumapaikoilla. Pidin takaumista, vaikka hiukan kronologisempi kappalejärjestys olisi pitänyt lukijaa vähän enemmän jännityksessä - nyt tiesi jo etukäteen aika pitkälle, miten asiat noista takaumista etenivät.

Pidin tästä kirjasta kovasti, vaikka "aikahyppelyt" välillä sekoittivatkin minua. Hietala on onnistunut luomaan liudan todentuntuisia henkilöitä ja kuvaamaan toisen maailmansodan jälkeistä elämää eksoottisessa ympäristössä hämmästyttävän todentuntuisesti. Lukeminen oli vaivatonta, vaikka pelkäsinkin että sota-ajan sanasto - etenkin lentämiseen liittyvä - olisi minulle haastavaa.

Jos minulla olisi ylimääräistä rahaa ja voimassa olevat passit koko perheelle (enkä pelkäisi lentämistä), lähtisin vierailemaan Hotelli Tulagissa mitä pikimmin.

Kirous

Hanna van der Steen: Kirous

Karisto 2012, 417s.

Sekä minä että lapset pidimme kovasti Tähtisilmät -trilogian ensimmäisestä osasta, Ennustuksesta. Saman tien aloitimme itsenäisen jatko-osan, Kirouksen. Kirouksen kansi on varsin tummanpuhuva ja lapsia vähän hirvittikin, miten pelottavaksi tarina mahtaa muodostua. Vaikka kirjassa käsitellään synkkiä ja surullisiakin aiheita, kuten kuolemaa, perussävy on kuitenkin positiivinen eikä tarina ainakaan meidän lapsille aiheuttanut painajaisia.

Kirouksen alussa Armada ja Elena viettävät loppukevättä Pernaisissa. Elena ja Orvokki pakkailevat tavaroitaan ja valmistautuvat muutenkin muuttamaan takaisin Tähtilinnan valtakuntaan. Koulua on vielä käytävä kevätlukukausi loppuun, vaikka Armadalla onkin melkoisia sopeutumisvaikeuksia suomalaiseen koulusysteemiin. Toisaalta myös koulun rehtori ja muut oppilaat (rehtorin 49 poikaa) ovat sangen omalaatuisia tapauksia. Melko pian käy ilmi, että rehtori lapsineen on myös kotoisin fantasiamaailmasta, Mustikkakedon valtakunnasta. Ilkeä Tradimento, siipikaktuskala ja Mustikkakedon valtakuntaa julmasti hallitsevan Rasvapään apuri, on langettanut poikien ylle kirouksen, jota Rexi ja pojat ovat Suomeen paenneet. On kuitenkin olemassa keino vapautua kirouksesta, vaikka helppoa se ei tulekaan olemaan.

Kirous on ennustuksen lailla vauhdikas kertomus, josta löytyy myös sopivasti jännitystä. Karkaava märrinkäinen aiheuttaa poliisioperaation, "evakkomatka" Salasaareen ei suju suunnitelmien mukaan vaan Rexin täytyy tehdä melkeinpä kierros maapallon ympäri ja valepomelssit näyttelevät nekin oman osansa seikkailussa. Pidin siitä, miten jännittävien kohtausten jälkeen tuli seesteisempiä hetkiä, jotka eivät kuitenkaan olleet pitkäveteisiä. Täytyy myös mainita, että kuolemaa käsiteltiin kauniisti ja luontevasti - siten, että lapsiakaan ei asia jäänyt vaivaamaan.

Ääneenlukiessa haastetta toivat alaviitteet, joita ei - onneksi - ollut kovin paljon, mutta jotka tuntuivat sotkevan lukemisen rytmiä. Pojan kanssa kinasteltiin muutamana iltana siitä, miten Tradimenton nimi pitäisi lausua. Poika oli vakaasti sitä mieltä, että se kuuluisi sanoa "Traadimeento" ja äiti äänsi jatkuvasti melko orjallisesti kirjoitusasun mukaan. :)

Mielenkiinnolla jäämme odottamaan ensi keväänä ilmestyvää Lumousta, joka taatusti päätyy sekin iltalukemistoomme.

Ennustus

Hanna van der Steen: Ennustus

Karisto 2011, 405s.

Nukkumaanmenoaika on ollut meillä viime aikoina erityisen jännittävä, sillä iltasatuna on luettu Hanna van der Steenin Tähtisilmät-trilogian ensimmäistä osaa, Ennustusta. Alkuun luettiin/kuunneltiin maltillisesti yksi tai kaksi lukua illassa, mutta loppua kohti satuhetket alkoivat venyä koko ajan pidemmiksi kun sekä äiti että edelleen hereillä oleva isoveli halusivat edetä tarinassa vielä yhden (tai kolmen) luvun verran. Kirjan loppupuolella luvut tosin lyhenivätkin ihan parin sivun mittaisiksi, joten äkkiähän ne lukaisi.

Ennustus on hurmaavan täyteläinen fantasiakertomus Armadasta ja Elenasta, Tähtilinnan prinsessakaksosista, jotka on erotettu toisistaan heti syntymänsä jälkeen. Syynä tähän on ikiaikainen ennustus, jonka toteutuminen tuhoaisi koko Tähtilinnan valtakunnan ja sen asukkaat. Armadan kasvaessa Tähtilinnassa Elena viettää vaatimatonta elämää Suomessa, pienessä Pernaisten kylässä isoäitinään pitämänsä kuninkaallisen lastenhoitajan, Orvokin, kanssa. Varotoimista huolimatta Armadalle on selvinnyt siskon olemassaolo ja kuningasparin poistuessa Tähtilinnasta tämä päättää hankkia Elenan luokseen. Ennustuksethan ovat vain taikauskoisten höpinöitä, mitä niitä turhaan pelkäämään! Tyttöjen 13-vuotissyntymäpäivän lähestyessä linnan alta alkaa kuitenkin kantautua pelottavia karjahduksia ja lopulta edessä on jännittävä - joskin hyvin lyhyt - seikkailu.

Voi, minä pidin Ennustuksesta kovasti. Välillä ihan harmitti, että en lukenut tätä vain itsekseni, sillä olisin mielelläni lukenut paljon nopeampaan tahtiin. Toisaalta taas oli ihanaa, kun pojatkin (ainakin tuo 6-vuotias, joka ei malttanut nukahtaa kesken sadun) pääsivät uppoutumaan Tähtilinnan erikoiseen maailmaan. Juonellisesti Ennustus on melko perinteinen, mutta tapahtumaympäristö on kutkuttavan monipuolinen ja omalaatuinen. Tähtilinnassa asustelee mitä erikoisempia hahmoja: tsonttuja, karvamahakkaita, iikkiöitä, ällörulliaisia, pörkkejä jne. Oma suosikkini on kyllä Reino, Armadan yksisarvinen, joka on niin hellyttävän höpsö, eikä ollenkaan sellainen jylhä, ylväs ja jalo jollaisiksi yksisarviset perinteisesti kuvataan.

Tarina oli mielestäni sopivassa määrin jännittävä, ei ollenkaan liian pelottava iltasaduksikaan. Mielenkiinto pysyi yllä, vaikka vauhti aluksi tuntuikin vähän turhan junnaavalta. Vaikka Ennustuksen juonen olisi voinut mahduttaa huomattavasti vähempäänkin sivumäärään, olen iloinen ettei kirjaa ole liikoja tiivistetty. Fantasiamaan erikoisuuksien kuvaaminen teki Tähtilinnasta eloisan ja moniulotteisen, äärimmäisen mielenkiintoisen ja mielikuvitusta kutkuttavan.

Nyt luettavaksi on otettu trilogian toinen osa, Kirous, ja eiköhän viimeinenkin osa pääse iltasatukirjaksi, kunhan se ensin ilmestyy. :)