Mörköreitti

Tuutikki Tolonen: Mörköreitti
Tammi 2016, 284s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Kesäkuussa meillä luettiin Tuutikki Tolosen Mörkövahti ja heti kohta laitettiin kirjastoon ennakkovaraukseen sen jatko-osa, nyt loppuvuodesta ilmestynyt Mörköreitti.

Edellisen kirjan lopussa kuuden vanha Maikki sujahtaa lapsenvahdeiksi pestattujen mörköjen vanavedessä salaisesta portista maan alle nähdäkseen, missa Graah ja muut möröt oikeasti asuvat. Mörköreitissä kuljetaankin pitkät matkat maanalaisia käytäviä pitkin portinvartijan johdatuksella. Totta kai käytävissä seikkaillessa vastaan tulee yllättäviä tilanteita, joista kaikki eivät ole ilahduttavia. Maan päällä taas Hellemaan muu perhe, Maikin sisarukset Kaapo ja Hilla sekä isä ja äiti, etsivät kadonnutta pikkutyttöä.

Pidin Mörkövahdista (vaikka se meillä kärsikin liian hitaasta lukutahdista), mutta tästä kirjasta tykkäsin vielä enemmän. Tällä kertaa pidin tietoisesti päällä tiiviimpää lukutahtia ja jännite pysyikin paljon paremmin yllä. Jännittävimmissä kohdissa lapset komensivat itse toisiaan pysymään hiljaa, koska halusivat tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ehkä eniten tässä tarinassa ilahdutti se, että vaikka perheen nuorin lapsi oli karannut mörköjen matkaan, ei perheessä panikoitu. Varsin rauhallisesti kukin tahollaan (ja tavallaan) yritti keksiä keinoja Maikin "pelastamiseksi" ja kun Kaapo viimein keksi tavan viestiä Maikin kanssa, se vähäkin hätäännys laantui lähes olemattomaksi.

Pasi Pitkäsen kuvitus on jälleen ilmeikästä ja sopivasti söpöä, niin ettei niiden katseleminen pelota pienintäkään kuulijaa. Ylipäätään kaikki tässä kirjassa toimii!

Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016, kesto 4h 25min
Lukija: Eero Saarinen

Tämän vuoden Finlandia-voittaja, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, oli minulla lainassa jo keväällä. Silloin kirja jäi lukematta, mutta Finlandian jälkeen klikkasin kirjan kuunneltavakseni BookBeatista.

Akvarelleja Engelin kaupungista on Johan Carl Ludvig Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja, eli se koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Ajallisesti teos sijoittuu vuosiin 1816-1840. Engel perheineen muuttaa hyiseen Helsinkiin, jonka uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi hänet on palkattu. Alunperin perheen piti viettää Suomessa vain kuusi vuotta, mutta vuosia vierähti lopulta aika monta enemmän.

Pidin päiväkirjamerkintöjen uskottavuudesta. Engelin merkinnät ovat enimmäkseen aika lyhyitä, kuten kiireiseltä mieheltä voi odottaakin. Hän keskittyy huomioissaan pääasiassa itseään ja perhettään koskeviin asioihin, eikä kovin paljoa kertaa vaikkapa tuon ajan poliittisia kiemuroita. Samat asiat koin tavallaan kirjan heikkoudeksi. 1800-luvun alkupuoden historia ei ole minulla hyvässä muistissa, joten olisin nimenomaan kaivannut hieman ajankuvausta. Myös Helsinki on minulle pitkälti vieras, joten en pystynyt kunnolla nauttimaan edes Engelin arkkitehtuurin kuvauksista.

Viikilän teksti on sellaista utuisen runollista ja hennosti maalailevaa, kuten jo tuosta kirjan nimen ensimmäisestä sanasta olisi ehkä pitänyt ymmärtää. Minä en yleensä lyyrisyydelle lämpene, eikä niin käynyt nytkään.

Lukija Eero Saarinen tekee työnsä erittäin hyvin. Luultavasti olisin kuitenkin pitänyt tästä enemmän perinteisesti luettuna, sillä nyt en hahmottanut kovin hyvin ajallisia siirtymiä.

Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
(Hakase no Aishita Sûshiki, 2003)
Tammi 2016, 286s.
Suom. Antti Valkama

Professori ja taloudenhoitaja on rauhallinen, lämminhenkinen ja kaunis kertomus epätodennäköisestä ystävyydestä. Entinen matematiikan professori on ollut vuosia aikaisemmin onnettomuudessa, jonka jäljiltä hänen muistinsa toimii vain 80 minuutin pätkissä. Onnettomuutta edeltävän ajan professori muistaa vallan hyvin, mutta sittemmin hänen elämänsä on kulkenut noissa lyhyissä sykleissä. Tällainen muistihäiriö on tietenkin monella tapaa haastava, jopa siinä määrin, että professorin taloudenhoitajat vaihtuvat tiuhaan. Tarinan kertoja, professorin tuorein taloudenhoitaja, yrittää parhaansa mukaan hoitaa professorin taloutta ja avustaa tätä arkisissa puuhissa. Professori on kiinnittänyt vaatteisiinsa muistilappuja, joista tärkeimmässä kerrotaan hänen muistinsa rajallisuudesta. Pian professorin muistilappujen sekaan ilmestyy uusi lappu, joka muistuttaa häntä uudesta taloudenhoitajasta. Jonkin ajan kuluttua siinä mainitaan myös taloudenhoitajan poika, Juuri.

Professorille matematiikka on paljon muutakin kuin laskutoimituksia. Hänelle numerot ja luvut kertovat enemmän kuin muille ihmisille. Nopeasti taloudenhoitaja ja hänen poikansakin pääsevät hieman perille esimerkiksi alkulukujen kauneudesta. Kolmikolla on selkeät rutiinit ja heitä yhdistää matematiikan lisäksi baseball.

Matematiikka on tässä kertomuksessa kuin yksi päähenkilöistä, joka ottaa tilansa lempeän varmasti. Minulla on matematiikkaan sillä tavalla mutkikas suhde, että lukiossa pärjäsin (lyhyessä) matematiikassa oikein hyvin, mutta jatko-opinnoissa en yhtäkkiä osannutkaan enää mitään. Omalla kohdalla opettajalla oli valtavan iso merkitys ja tätä kirjaa lukiessa professori muistuttikin mielikuvissani tuota rauhallista ja pitkäpinnaista parrakasta miestä, jonka opeilla minäkin ymmärsin numeroiden päälle.

Professori ja taloudenhoitaja on ihastuttava kirja. Sen tunnelma on melkein raukea, jopa rentouttava. Vaikka juonikuvioon mahtuu myös lukijan tunteita kuohuttavia käänteitä, kokonaisuus on sydäntälämmittävän kaunis. Pidin tästä ihan valtavasti. Pakko laittaa tähän sydän:<3

MW

Osamu Tezuka: MW
(MW, 2007)
Vertical 2010, 582s.
Käännös: Camellia Nieh

Osamu Tezukan MW:n lainasin nuorimman siskon kirjahyllystä. En vaivautunut lukemaan takakantta, eikä kannenkaan perusteella voi paljoa sisällöstä päätellä, joten en osannut varautua oikein mihinkään. (Paitsi tuohon hikoiluun...)

Julma sarjakidnappaaja piinaa Tokiota. Erään tapauksen yhteydessä poliisit onnistuvat seuraamaan tätä katoliseen kirkkoon, mutta syyllinen katoaa jälkiä jättämättä. Kirkossa työskentelevä pappi on rippituolissa kuullut jo useita seikkaperäisiä tunnustuksia kidnappaajan teoista, mutta rippisalaisuuteen vedoten hän kieltäytyy jakamasta tietojaan poliiseille. Lukijalle selviää nopeasti, että papin ja kidnappaajan välillä on jokin yhteys, mutta kokonaisuudessaan mutkikas historia paljastuu vasta vähitellen.

Jyhkeä albumi etenee tasaisesti ja ahdistavasti. Kidnappaaja, Michio Yuki, on läpeensä julma ja vastenmielinen mies. Tosin ulkoisesti hän on hyvin sievä ja feminiininen. Hän on lapsena altistunut MW:lle, kemialliseen sodankäyntiin tarkoitetulle kaasulle, jonka vaikutusta Yukin persoonallisuuteen voi vain arvailla.

MW ei ollut aivan niin hyvä kuin toivoin. Minusta se oli hiukan liian pitkä ja etenkin loppuratkaisun ennalta-arvattavuus ärsytti. Mangan yksi viehättävä piirre on äänitehosteiden suoraviivaisuus, tähän tapaan:

Leap
Tiptoe

Selvästikin mangassa on vielä paljon sellaista, mitä en vielä ymmärrä. Sen jatkuvan hikoilun lisäksi en ymmärrä esimerkiksi tätä, että pari kertaa ihmiset reagoivat yllättäviin asioihin muuttumalla vähän kuin siannaamaisiksi:

No mutta. Lainasin siskon hyllystä muutakin luettavaa ja veljeltä vielä viisi mangaa lisää, joten jatkan genreen tutustumista.

How to Survive in the North

Luke Healy: How to Survive in the North
Nobrow 2016, 197s.

Luke Healyn How to Survive in the North on fiktiivinen, mutta osin tositapahtumiin perustuva tarina 1900-luvun alun tutkimusmatkasta Pohjoisnavalle. Healy on yhdistänyt kaksi erillistä tutkimusretkeä yhdeksi kokonaisuudeksi, joka on sarjakuvan rakenteen kannalta tietysti selkeämpi ratkaisu. Kehyskertomuksessa miesopettaja pakotetaan jäämään palkalliselle vapaalle (syynä seksisuhde oppilaaseen) ja hän alkaa tutkia työhuoneestaan löytyneen nimikyltin entisen omistajan vaiheita.

Robert Bartlett työskentelee kapteenina laivalla, jolla pääasiassa laivamiehistä ja muutamista tiedemiehistä koostuva retkikunta lähtee tavoittelemaan pohjoisnapaa. Varustautuminen äärioloihin on puutteellista. Matkalle palkataan myös Ada Blackjack -niminen inuiitti vastaamaan vaatehuollosta. Huonosti suunnitellusta matkasta tulee erittäin vaikea. Liian heikkotekoinen laiva jää saarroksiin nopeasti jäätyvällä pohjoisella merelläja miehistön on jätettävä alus.

Healyn piirrosjälki on selkeää, mutta ruutujako ja etenkin tekstin koko on häiritsevän pieni. Pienissä ruuduissa ei jää hirveästi tilaa liikkeelle ja suuretkin jäätiköt näyttävät varsin vaatimattomilta. Teksti oli kuitenkin se, mikä vaikeutti lukemista eniten. Tykkään lukea sängyssä, missä valaistus ei ole ihanteellinen, ja minimaalisen tekstin tihrustaminen rasitti ihan liikaa. Värimaailma albumissa on hillitty ja oikeastaan myös tarina on dramaattisuudestaan huolimatta vähän laimea.

Nykypäivään sijoittuvasta tarinaosiosta en välittänyt, sillä se ei mielestäni tuonut mitään lisää tuon tutkimusmatkan kuvaukseen. Oikeastaan homoseksuaalin opettajan toilailut ja kirjastossa istuminen tuntuivat aivan turhalta täytteeltä.

How to Survive in the North oli aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta olisin toivonut sisällöltä enemmän.

Samoilla silmillä

Peter Franzén: Samoilla silmillä
Tammi 2013
Äänikirjan kesto 5 h 24 min
Lukija: Peter Franzén

Kuuntelin Peter Franzénin esikoisteoksen, Tumman veden päällä, äänikirjana noin puoli toista vuotta sitten. Silloin onnistuin sössimään äänikirjan siirtämisen mp3-soittimeen ja ehdin kuunnella levyt yksi ja viisi ennen kuin hoksasin virheeni. Mielenkiintoista kyllä, tekniset ongelmat hankaloittivat myös tämän kirjan kuuntelua: BookBeat-palvelussa kirja loppui reilun kolmen tunnin jälkeen. Otin yhteyttä asiakaspalveluun ja onneksi nopeasti loputkin kirjasta saatiin kuunneltavaksi.

Franzénin toinen omaelämäkerrallinen romaani, Samoilla silmillä, oli huomattavasti toiveikkaampi kuin edeltäjänsä. Nyrkkeilyharrastuksen aloittanut Pete on jo varhaisteini-iässä ja pikkusisko Suvi harjoittelee jo meikkaamista. Äiti opiskelee toisella paikkakunnalla sairaanhoitajaksi ja lapset ovat paljon kahdestaan. Isovanhemmat pitävät lapset ruokittuna ja he kokevat selvästi olevansa turvassa. Isää ei ole näkynyt aikoihin.

Kuuntelemisesta on jo sen verran paljon aikaa, etten enää muista kaikkia yksityiskohtia, mutta tässäkin kirjassa on todella upeasti välittyvä tunnelma. Franzénin ääntä on miellyttävää kuunnella ja pohjoisen murre on turvallisen kuuloista. Pete testailee hieman rajojaan, maistelee alkoholia ja tulee ryypänneeksi tolkuttomat kännitkin. Tietysti ihastumisjuttujakin alkaa olla ja etenkin eräs Tupu saa Peten sydämen sykkimään.

Peten ja Suvin isä on muuttunut hahmoista selkeästi eniten. Ei hän nytkään mikään puhdas pulmunen ole, mutta tässä kirjassa hän on hetkittäin melkein sympaattinen. Oli helpottavaa, kun kuulijan ei tarvinnut jatkuvasti varautua arvaamattoman alkoholistin väkivaltaisiin kohtauksiin.

Pidin tästä, ainakin näin äänikirjana, todella paljon. Peten haparointi aikuisuutta kohti on sellaista, mihin on helppo samaistua.

Risteily

Mats Strandberg: Risteily
(Färjan, 2015)
Like 2016, 515s.
Suom. Stella Vuoma

Luen nykyään hyvin vähän kauhukirjallisuutta. Stephen King, kauhun kuningas, on edelleen yksi suosikkikirjailijoistani, mutta onnekseni hän on vuosien myötä muuttunut vähemmän kauheiden tarinoiden suoltajaksi. Tai ainakin ne kauhut ovat muuttuneet helpommin siedettävään muotoon.

Mats Strandbergin Risteily kutkutteli kuitenkin jotakin edelleen jossakin syvällä minussa piilevää kauhun ystävää ja päätin sen lukea. Kun sitten kirjan sain, sen kansikuva saikin aikaan sellaisen "ei minusta ole tähän!" -reaktion. Pistin kansipaperit piiloon muiden kirjojen taakse ja asetin kirjan miehen yöpöydälle. Mies tämän lukikin ensin ja rohkaisi minuakin kirjan pariin. Ehkä sadan sivun verran onnistuin etäännyttämään itseni kirjan tarinasta niin hyvin, että ensimmäinen veriteko ei oikeastaan hetkauttanut ollenkaan. Sama etäännyttäminen sai aikaan myös sen, että en alkuun edes pitänyt koko kirjasta. Mutta sitten tapahtui jotain ja huomasin juoksevani muiden mukana pitkin laivan käytäviä, etsien pakotietä tai edes huonetta, johon lukittautua.

Risteily sijoittuu parhaat päivänsä nähneelle risteilyalukselle, Baltic Charismalle, joka suhaa Tukholmasta Turkuun ja takaisin. Aluksi Strandberg esittelee hieman väsyttävälläkin tavalla joukon laivan matkustajia ja työntekijöitä, mutta kyllä he kaikki lopulta tulevat tarpeeksi tutuiksi, ettei jatkuvasti tarvitse miettiä kuka kukin on. Väki syö napansa täyteen noutopöydästä, shoppailee tax freessä ja juo päänsä täyteen baarissa. Meno on enimmäkseen äänekästä ja kännistä, kuten kai risteilyillä usein on. Tunnelma muuttuu hilpeästä hirveäksi aluksi hitaasti, mutta koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. Kuka tai mikä kaiken paneekaan alulle, ei tyydy muutamaan uhriin vaan haluaa aiheuttaa täyskaaoksen.

Risteily on ällöttävän verinen ja inhottava tarina. Se on myös hyvin koukuttava. Loppuratkaisun koin jossain määrin turhan moneen kertaan nähdyksi, mutta periaatteessa juonessa itsessäänkään ei ole hirveän paljon omaperäisyyttä. Vaikka Risteily ei minulle ollutkaan ikimuistoinen lukukokemus, tarjosi kirja otteessaan pitävää viihdettä useammaksi päiväksi.