Ystävyys

Mirja Hämäläinen: Ystävyys
Kosmos 2022, 10h 38min
Lukija: Heljä Heikkinen

 

Pidin todella paljon Mirja Hämäläisen edellisestä kirjasta, Avoimet suhteet, ja odotinkin todella paljon tätä Ystävyys-kirjaa. Aloitin lukemisen ihan perinteisenä kirjana, mutta koska se oli kirjastosta ja varausjonoa oli, en ehtinyt eräpäivään mennessä kovinkaan pitkälle. No, onneksi pystyin jatkamaan kirjaa äänikirjan muodossa.

Ystävyys on kiinnostava teos, aivan kuten odotinkin. Toisaalta se on harmillisen keskiluokkainen ja naiskeskeinen, joskin kirjailija kyllä kertoo tämän suoraan ongelman/haasteen itsekin tiedostaen. Eniten tämä näkökulman kapeus häiritsi minua pienissä yksityiskohdissa. Esimerkiksi silloin, kun Hämäläinen mainitsee, kuinka ystäville sopivat parhaiten sellaiset lahjat, jotka ovat tavalla tai toisella ylellisiä. Kuten vaikka kalliit herkut tms. Itse olen lahjojen kanssa sillä tasolla, että yhdelle askartelin vuosi sitten poikakalenterin, jonka kuvat vaihtelivat Dingosta Paavo Väyryseen. Viime jouluna ystävien paketeista löytyi kaikenlaista epämääräistä kirjotuista pienistä tauluista munakelloon ja itse askarrelluista silmälasinauhoista (mikähän niiden oikea nimi on?) itse sidottuun muistikirjaan. Ei siis mitään luksusta, vaan jotain, minkä kuvittelen huvittavan lahjan saajaa. Mutta tuskinpa tätäkään lahjomistyyliä kannattaa mitenkään yleispäteväksi ohjeeksi lähteä väittämään.

Hämäläinen käsittelee ystävyyttä monelta kantilta, sivuten myös parisuhteita, jotka nykyisin perustuvat pitkälti ystävyyteen. Rakkauden lisäksi, tietysti. Erityisesti kiinnostuin työystävyyden käsitteestä, jonka tarkkaa määritelmää en enää muista, mutta joka ei välttämättä jatku sen jälkeen, jos toinen osapuoli vaihtaa työpaikkaa. Kestävässä ystävyydessä suhteeseen panostetaan saman verran, odotukset ovat suurin piirtein samat ja parhaimmillaan itse ystävyydestäkin pystytään keskustelemaan yhdessä.

Vaikka äänikirja oli toimiva formaatti, tämä kirja on varmasti parhaimmillaan perinteisesti luettuna, jolloin voi pysähtyä tekemään muistiinpanoja. Uskonkin hankkivani tämän kirjan omaan hyllyyni ja palaavani siihen vielä uudestaan.

Rajaton

Tiffany D. Jackson: Rajaton
Karisto 2022, 8h 42min
Suom. Peikko Pitkänen
Lukija: Rebekka Kuukka

Tiffany D. Jacksonin Rajattomasta tiesin etukäteen sen verran, että kyseessä on rankka  tarina. Niin todellakin oli. Laulajan urasta haaveileva Enchanted on onnensa kukkuloilla, kun menestyvä laulaja Korey Fields lähestyy häntä erään koe-esiintymisen lopuksi. Vaikka Enchanted ei menesty kyseisessä koe-esiintymisessä, Fields haluaa auttaa tätä laulajan uran alkuun. Aluksi Fields onkin tukena kaikilla mahdollisilla tavoilla: opastaa laulujen kirjoittamisessa, studiotyöskentelyssä, laulutekniikassa ja tarjoaa olkapäätään myös silloin, kun Enchantedilla on muita murheita. 

Vähitellen Fieldsistä paljastuu kuitenkin pelottavampia puolia. Yhteisestä kiertueesta muotoutuu painajainen, kun Fields vie Enchantedin puhelimen, lukitsee tämän omaan huoneeseensa ja estää tätä käymästä edes vessassa. Vanhemmat ovat luonnollisesti huolissaan ja yrittävät saada yhteyden tyttäreensä.

Toisessa aikatasossa, nykyhetkessä, on tapahtunut jotakin peruuttamatonta. Joku on kuollut, mutta syyllisestä ei ole varmuutta.

Rajaton ei kerro suoraan R Kellystä, mutta yhtymäkohtia on tietoisesti paljon. Miten on mahdollista, että menestyvä laulaja voi vuosikausia käyttää hyväkseen nuoria naisia ilman että kukaan puuttuu asiaan, vaikka se on vähintään lähimpien yhteistyökumppaneiden tiedossa? Rajaton kuvaa hyvin sitä, miksi uhrien on niin vaikea kertoa tapahtuneesta, miten vaikea heidän on tulla otetuksi todesta kun vastapuolena on tunnettu - ja pidetty - julkisuuden henkilö.

Oikeusjuttu

Johanna Vehkoo: Oikeusjuttu
Kosmos 2021, 5h 24min
Lukija: Hannamaija Nikander

Kuuntelin Johanna Vehkoon Oikeusjutun päivässä. Se kertonee jo aika paljon siitä, kuinka puhuttelevasta kirjasta on kyse.

Oikeusjuttu kertoo Vehkoota vastaan nostetusta kunnianloukkaussyytteestä ja sitä seuranneesta oikeudenkäynnistä. Vaikka aihe on henkilökohtainen, Vehkoo kirjoittaa asiallisesti ja tarkastelee asioita monesta näkökulmasta. Hän käy läpi verkkovihaa ja trollausta, osin samoja asioita kuin sarjakuvateoksessa Vihan ja inhon internet. On uskomatonta, että huorittelu ja raiskaustoiveet ovat ok, mutta eräät toiset sanat eivät sitä ole.

Tämä kirja on ahdistava, silmiä avaava, oksettava ja lannistava, mutta äärettömän tärkeä.
Täydet viisi tähteä, myös äänikirjan lukijalle.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
WSOY 2012, kesto 13h 15min.
Suom. Raija Rintamäki
Lukija: Kari Ketonen

Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi valikoitui kuunneltavakseni seuraavin odotuksin:

- paljon huumoria
- vauhdikasta menoa
- uskoakseni kyseessä olisi sympaattinen veijariromaani

Aluksi kirja tuntuikin vastaavan odotuksiani oikein hyvin. Satavuotias Allan Karlsson ei halua osallistua vanhainkodin järjestämiin satavuotisjuhliinsa, vaan kiipeää ulos huoneensa ikkunasta ja ilman sen tarkempia matkasuunnitelmia suuntaa kulkunsa linja-autoasemalle. Vähän kuin vahingossa Allan ottaa asemalta mukaansa suuren matkalaukun ja siitä se seikkailu sitten alkaa.

Allan tutustuu pikkurikolliseen Juliukseen, joutuu tekemisiin rahaa pursuavan laukun oikean omistajan kanssa ja kohta kuljetaankin jo resiinalla kohti seuraavaa paikkakuntaa. Sieltä joukkoon liittyy grilliä pitävä mies ja niin Allan ei enää olekaan karkureissullaan yksin.

Tämä Allanin ja hänen uusien ystäviensä spontaani retkeily olisi riittänyt vallan mainiosti yhden kirjan aineksiksi. Sen lisäksi kerrataan kuitenkin Allanin koko elämä, joka on hieman forresgumpmaiseen tapaan täynnä merkittäviä ihmisiä ja suuria tapahtumia. Tätä nimien viskomista ja Allanin merkittävää roolia vain lievästi kärjistäen sanottuna ihan kaikissa poliittisissa tapahtumissa en vain olisi millään jaksanut.

Hetkittäin viihdyin tämän kirjan parissa ihan hyvin, mutta enemmän oli niitä hetkiä kun lähinnä puudutti. Allan ei edes ole mitenkään sympaattinen!

Äänikirjan toteutus on ihan kohtuullinen, mutta mieluiten en kuulisi lukijan nieleskelyä. Kaipaan myös niitä pieniä, noin puolen tahdin taukoja pilkkujen ja varsinkin pisteiden kohdalle.

Pari lyhytarviota: Lost in Suomi ja Tee se itse -vauva

Olen tullut kuunnelleeksi äänikirjoja sen verran tiiviiseen tahtiin, että bloggausajan rajallisuuden vuoksi yhdistän kaksi lyhyttä uutuuskirjaa. Molemmat päätyivät kuunneltaviksi siksi, että sattuivat olemaan BookBeatin etusivulla helposti saatavilla ja molempia kohtaan tunsin vähintään kohtuullista mielenkiintoa.

Karoliina Sallinen:
Tee se itse -vauva
Bazar 2016, kesto 4h 58min.
Lukijat: Sanna Majuri ja Tuomas Tulikorpi
Kirjan kuvitus: Sanni Kariniemi

Karoliina Sallisen Tee se itse -vauva on 40 lyhyen luvun mittainen tarina eräästä raskaudesta. Usva on hieman boheemi kuvataiteiden opettaja, Juha taas erittäin järjestelmällinen toimitusjohtaja perheyrityksessä. Usva ja Juha ovat toivoneet lasta jo jonkin aikaa, mutta itse raskausaika tuo silti mukanaan tilanteita ja tunteita, joihin kumpikaan ei ole osannut varautua.

Pidin päähenkilöistä ja siitä, että kumpikin sai äänensä kuuluviin. Kummallakin on myös oma lukijansa, joten missään vaiheessa ei päässyt syntymään epäselvyyttä siitä, kumman näkökulmasta on kyse.

Tee se itse -vauva on kepeä, humoristinen ja silti ihan uskottava kuvaus ensimmäisestä raskaudesta. Minä vain taisin olla kohderyhmään kuulumaton, sillä en oikein kokenut saavani kirjasta mitään irti. Tuntui lähinnä typerältä, että mies kiusaantuu sisätutkimuksista ja vetää raskauden loppumetreillä holtittomat paniikkikännit. Plussaa kuitenkin siitä, ettei Sallinen lähde etsimään tarinalle lisätasoja vaikkapa raskausajan pakkolevosta tai komplikaatioista synnytyksessä.

Kelpo tarina, mutta ei minun juttuni.

Tim Walker: Lost in Suomi
(Lost in Finland, 2016)
S&S 2016, kesto 4h 12 min.
Suom. Maija Kauhanen
Lukija: Eino Heiskanen

Tim Walkerin Lost in Suomi: Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia kiinnosti tietysti siksi, että monen muun suomalaisen tavoin minusta on mielenkiintoista kuulla ulkomaalaisten näkemyksiä Suomesta ja sen asukkaista.

Totta kai tällaiset huomiot ovat aina kärjistettyjä yleistyksiä, mutta tämänkin seikan huomioonottaen minun  oli hyvin vaikea tunnistaa Walkerin Suomea. Walkerin kokemukset esimerkiksi kouluruokailusta ovat hämmentäviä. En ole koskaan kuullut, että oppilaita ei päästetä poistumaan ruokalasta, ennen kuin viimeinenkin ruokapala on syöty. Toki jo omina kouluaikoina toitotettiin, että ruokaa otetaan vain sen verran kuin jaksaa syödä, mutta tietysti virhearvioita tapahtuu toisinaan. (Tai pöytäkaveri saattaa puhua sukkulamadoista niin elävästi, ettei riisiä kerta kaikkiaan enää ilkeä syödä...)

Ekologisuus tuntuu olevan Walkerille häkellyttävän uusi asia. Samaten tekstistä hohkaa kummallinen miehinen mies -asenne. Walker ihmettelee suuresti sitä, että Suomessa aikuiset miehetkin syövät nallekarkkeja ja nuorukaiset makaavat hiekkarannalla nauttimassa auringosta. En tiedä miksi, mutta jostakin syystä tämän kaltaiset huomiot ärsyttivät ihan liikaa.

Ja jos minä olen huono perustelemaan asioita, niin ei niitä hyviä perusteluja aina löydy tästä kirjastakaan. Suomi saa nimittäin moitteita noutopizzan lisäkustannuksista, joita ovat pizzan uudelleen lämmittäminen kotona (jos pizzan hakee talvipakkasessa kävellen) ja se, ettei täällä ole tapana leikata pizzaa valmiiksi. Jollakin tasolla ymmärrän, että lämmittämisestä kotiuunissa tulee hieman lisäkustannuksia, mutta ei se veitsi kyllä yhden pizzan leikkaamisesta kohtuuttomasti kulu!

Varmasti Lost in Suomi on toisille lukijoille viihdyttävää luettavaa tai kuunneltavaa, mutta minä olin Walkerin kanssa aivan eri aaltopituudella. Kielikin kuulosti jotenkin töksähtelevältä ja tarpeettoman toisteiselta, mutta en osaa sanoa johtuuko se alkuperäistekstistä vai käännöksestä.

Yhden lapsen kansa

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena 2016, kesto 6h 5min
Lukija: Pinja Flink

Huh huh.
Tiedättekö sen tunteen, kun joku kirja nostattaa palan kurkkuun ja vedet silmiin heti alkumetreillä? Tieto-Finlandialla palkittu Yhden lapsen kansa on niitä kirjoja. Mari Manninen on koonnut yksiin kansiin koskettavia, järkyttäviä ja ilahduttaviakin kertomuksia siitä, miten Kiinassa harjoitettu yhden lapsen politiikka on käytännössä vaikuttanut perheisiin. Manninen korjaa muutamia yleisiä harhakäsityksiä, kuten muun muassa luvut siitä, minkä verran lapsirajoituksilla on lopulta ollut vaikutusta väestönkasvuun. Ennen kaikkea Manninen antaa äänen perheille, mutta ei hän unohda virkamiestenkään näkökulmaa.

Yhden lapsen politiikka otettiin Kiinassa käyttöön vuonna 1979 ja siitä luovuttiin (siirtymällä kahden lapsen politiikkaan) vuonna 2015. Käytännössä oli olemassa erilaisia liennytyksiä, joiden perusteella perhe saattoi saada luvan toiseen lapseen. Ensimmäistäkään lasta ei saanut hankkia oman aikataulun mukaan, vaan raskaudelle piti hakea lupa jo etukäteen. Ehkäisyä ja aiemmin jopa naisten kuukautiskiertoa seurattiin siihen palkattujen työntekijöiden voimin. Naisilla saatettiin teettää raskaustestejä säännöllisin väliajoin ja karmeimmissa tapauksissa naisia pakotettiin abortteihin vielä raskauden loppumetreillä. Ehkäisyvälineet ovat ilmaisia, mutta aborttiluvut ovat silti hirvittävän korkeita. Kiinassa abortteja mainostetaankin melkein kuin kauneushoitoloita länsimaissa ja niihin suhtaudutaan melkein kuin hammaslääkärikäynteihin.

Yhden lapsen kansa on täynnä hätkähdyttävää ja silmiä avaavaa tietoa. Tiesin, että Kiinassa miesten ja naistenvälinen suhdeluku on vääristynyt (muistini sanoo, että 140 miestä sataa naista kohti, mutta en vanno varmaksi) ja naisista on jopa pulaa. Kaikille naimahaluisille miehille ei siis löydy vaimoa Kiinasta, vaan puoliso voidaan hakea vaikkapa naapurimaista. Sitä en tiennyt, että jos perheet kielloista huolimatta hankkivat (tai onnistuivat hankkimaan) enemmän kuin sallitun määrän lapsia, näistä lapsista piti maksaa varsin korkea sakkomaksu. Jos sakkoon ei ollut varaa, lapsi jäi ilman virallisia papereita, eikä hänellä ollut oikeutta käydä koulua tai mennä palkkatöihin. Syntyvyyden pienentyminen on aiheuttanut myös väestöpyramidin vääristymisen: vanhusten määrä työikäisiin suhteutettuna on jo nyt liian korkea.

Onneksi seassa on positiivisiakin asioita: vaikka tyttövauvoja on abortoitu, hylätty ja jopa surmattu, on yhden lapsen politiikasta ollut tytöille myös etua. Ainoasta lapsesta on haluttu pitää hyvää huolta ja tarjota tälle hyvä koulutus, oli sukupuoli kumpi tahansa, ja nykyisin myös tytöt voivat kouluttautua hyviin ammatteihin.

Yhden lapsen kansa on sujuvaa ja helppolukuista kieltä, mikä tekee lukemisesta (tai äänikirjan kyseessäollessa kuuntelemisesta) vaivatonta. Sisältö onkin sitten jo aivan eri asia. Se vaatii sulattelua vielä kirjan loputtuakin.

Siipien kantamat

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi 2007, kesto 6h 36min
Lukija: Jukka Pitkänen

Jussi Valtosen Siipien kantamat valitsin kuunneltavakseni puhtaasti siksi, että muistan sitä kehutun useissa blogeissa joitakin vuosia sitten. Sisällöstä muistin sen verran, että kyseessä on miesopettajan ja hänen oppilaansa välisestä suhteesta, joten suhtauduin tarinaan etukäteen vähän nahkeasti.

Juhani on keski-ikäinen lukion äidinkielen opettaja, eronnut, ei huollettavia. Syksyllä kouluun tulee uusi oppilas, Marianne, joka on kuin muutkin oppilaat, mutta silti aivan toisenlainen. Mariannen kanssa syntyy tasokkaita keskusteluja kirjallisuudesta ja kielestä. Vähitellen Juhani ja Marianne alkavat tavata ja myös soitella vapaa-ajallakin. Heidän välillään on selvästi jotakin tavallista opettaja-oppilas -suhdetta enemmän, jotakin syvää, aitoa ja vakavaa. Rakkauttako? Vai jotain keski-iän ja vääjäämättä lähestyvän kuoleman aiheuttamaa kriiseilyä?

Etukäteisnihkeys helpotti heti, kun selvisi, että Marianne on lähes täysi-ikäinen, eikä mikään alakoululainen. Sen jälkeen takkuilikin melkeinpä kaikki muu. Ensinnäkin Juhani ärsytti ihan kauheasti. En pitänyt hänen tavastaan olla jotenkin irrallinen: vähän ulkopuolinen muiden opettajien joukossa (jotka muuten kuvattiin vähän vauhkoina ja typerinä, kun taas Juhani näki kaikki epäkohdat ja muut, mutta eipä silti vaivautunut sanomaan mitään mistään kenellekään). Mariannekin jäi aika arvoitukselliseksi. Erityisesti olisin halunnut tietää, miten hän itse koki tunteensa Juhania kohtaan ja miltä Juhanin tunteet hänestä tuntuivat.

Siipien kantamissa tuntui olevan samantyyppistä älykkyyden ja tiedostamisen alleviivaamista kuin Valtosen Finlandia-palkitulla He eivät tiedä mitä tekevät -kirjalla. En lämpene sellaiselle, koska samalla teksti tuntuu helposti alentavan kaikkia muita.

Siipien kantamat ei ollut minun kirjani. Sentään se oli lyhyt.

Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016, kesto 4h 25min
Lukija: Eero Saarinen

Tämän vuoden Finlandia-voittaja, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, oli minulla lainassa jo keväällä. Silloin kirja jäi lukematta, mutta Finlandian jälkeen klikkasin kirjan kuunneltavakseni BookBeatista.

Akvarelleja Engelin kaupungista on Johan Carl Ludvig Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja, eli se koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Ajallisesti teos sijoittuu vuosiin 1816-1840. Engel perheineen muuttaa hyiseen Helsinkiin, jonka uudelleenrakennuskomitean arkkitehdiksi hänet on palkattu. Alunperin perheen piti viettää Suomessa vain kuusi vuotta, mutta vuosia vierähti lopulta aika monta enemmän.

Pidin päiväkirjamerkintöjen uskottavuudesta. Engelin merkinnät ovat enimmäkseen aika lyhyitä, kuten kiireiseltä mieheltä voi odottaakin. Hän keskittyy huomioissaan pääasiassa itseään ja perhettään koskeviin asioihin, eikä kovin paljoa kertaa vaikkapa tuon ajan poliittisia kiemuroita. Samat asiat koin tavallaan kirjan heikkoudeksi. 1800-luvun alkupuoden historia ei ole minulla hyvässä muistissa, joten olisin nimenomaan kaivannut hieman ajankuvausta. Myös Helsinki on minulle pitkälti vieras, joten en pystynyt kunnolla nauttimaan edes Engelin arkkitehtuurin kuvauksista.

Viikilän teksti on sellaista utuisen runollista ja hennosti maalailevaa, kuten jo tuosta kirjan nimen ensimmäisestä sanasta olisi ehkä pitänyt ymmärtää. Minä en yleensä lyyrisyydelle lämpene, eikä niin käynyt nytkään.

Lukija Eero Saarinen tekee työnsä erittäin hyvin. Luultavasti olisin kuitenkin pitänyt tästä enemmän perinteisesti luettuna, sillä nyt en hahmottanut kovin hyvin ajallisia siirtymiä.

Samoilla silmillä

Peter Franzén: Samoilla silmillä
Tammi 2013
Äänikirjan kesto 5 h 24 min
Lukija: Peter Franzén

Kuuntelin Peter Franzénin esikoisteoksen, Tumman veden päällä, äänikirjana noin puoli toista vuotta sitten. Silloin onnistuin sössimään äänikirjan siirtämisen mp3-soittimeen ja ehdin kuunnella levyt yksi ja viisi ennen kuin hoksasin virheeni. Mielenkiintoista kyllä, tekniset ongelmat hankaloittivat myös tämän kirjan kuuntelua: BookBeat-palvelussa kirja loppui reilun kolmen tunnin jälkeen. Otin yhteyttä asiakaspalveluun ja onneksi nopeasti loputkin kirjasta saatiin kuunneltavaksi.

Franzénin toinen omaelämäkerrallinen romaani, Samoilla silmillä, oli huomattavasti toiveikkaampi kuin edeltäjänsä. Nyrkkeilyharrastuksen aloittanut Pete on jo varhaisteini-iässä ja pikkusisko Suvi harjoittelee jo meikkaamista. Äiti opiskelee toisella paikkakunnalla sairaanhoitajaksi ja lapset ovat paljon kahdestaan. Isovanhemmat pitävät lapset ruokittuna ja he kokevat selvästi olevansa turvassa. Isää ei ole näkynyt aikoihin.

Kuuntelemisesta on jo sen verran paljon aikaa, etten enää muista kaikkia yksityiskohtia, mutta tässäkin kirjassa on todella upeasti välittyvä tunnelma. Franzénin ääntä on miellyttävää kuunnella ja pohjoisen murre on turvallisen kuuloista. Pete testailee hieman rajojaan, maistelee alkoholia ja tulee ryypänneeksi tolkuttomat kännitkin. Tietysti ihastumisjuttujakin alkaa olla ja etenkin eräs Tupu saa Peten sydämen sykkimään.

Peten ja Suvin isä on muuttunut hahmoista selkeästi eniten. Ei hän nytkään mikään puhdas pulmunen ole, mutta tässä kirjassa hän on hetkittäin melkein sympaattinen. Oli helpottavaa, kun kuulijan ei tarvinnut jatkuvasti varautua arvaamattoman alkoholistin väkivaltaisiin kohtauksiin.

Pidin tästä, ainakin näin äänikirjana, todella paljon. Peten haparointi aikuisuutta kohti on sellaista, mihin on helppo samaistua.

Valkoinen Toyota vei vaimoni

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni
WSOY 2014, 5h 29min
Lukija: Jukka Pitkänen

Vuoden 2015 Runeberg-palkinnon voittanut Joni Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni meinasi jäädä minulta kokonaan lukematta. Syy on nolo, mutta kerron sen kuitenkin. Kirjan nimestä nimittäin päättelin, että vaimo hyppää rakastajansa valkoiseen Toyotaan ja tarina olisi siis petetyn miehen katkeraa tilitystä. Koska sellainen tarina ei kiinnostanut ollenkaan, en vaivautunut edes lukemaan kirjan takakantta ja olin jäädä paitsi todella hyvästä kirjasta.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on hyvin omaelämäkerrallinen kertomus. Se valkoinen Toyota ei ole rakastajan menopeli vaan taksi, joka noutaa Helsinkiin sydämensiirtoleikkaukseen lähtevän Skiftesvikin vaimon. Kirjailija itse ei pääse vaimonsa tueksi, sillä hän joutuu kovien kipujen vuoksi teho-osastolle itsekin. Kehyskertomuksessa eletään epävarmoja aikoja, kun kummankaan selviytyminen ei ole varmaa. Siinä ohessa kirjailija muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan seä uraansa lehtialalla ennen ryhtymistä vapaaksi kirjailijaksi.

Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen tekee loistavaa työtä. Kuunnellessa tuntui kuin olisin ollut sairasvuoteen vieressä kuuntelemassa näitä juttuja. Vaikka tarinassa on raskaita, vaikeita ja surullisia sävyjä, kokonaisuus on silti valoisa. Siellä syvimmänkin surun hetkellä, 10-vuotiaan pojan hukkuessa, jostakin taustalta tuntuu kaikuvan kirjailijan äidin sanat ja niistä opittu asenne: "kyllä minä pärjään".

Tätä kuunnellessa olin kuin toisessa maailmassa. Naurahtelin ääneen ja välillä itkinkin. Paljon.

Olen lukenut Skiftesvikiltä muutamia kirjoja, joista muistan parhaiten esikoisteoksen, novellikokoelman Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja. Pitäisi selvästi lukea ne muutkin teokset, sillä tällaista kerrontaa on ilo lukea.

Syysprinssi

Anja Kauranen: Syysprinssi
WSOY 1996, 4h 38min
Lukija: Anja Snellman

Kuuntelin Syysprinssin äänikirjana talvisen alkutalven muuttuessa vetiseksi ja synkäksi marraskuiseksi pimeydeksi. Ajankohta osoittautui täydelliseksi tälle tarinalle nuoruuden vimmaisesta rakkaudesta.

Syysprinssin nykyajassa entiset rakastavaiset käyvät kävelyillä, joilla kirjailija kertoo heidän yhteistä tarinaansa. Psykiatrisessa sairaalassa hoidettavana olevan Syysprinssin muisti on enimmäkseen tyhjä depressioon annettujen sähköshokkihoitojen jäljiltä.

Näiden kahden, Pupun ja Lampaan, rakkaustarina on täynnä tunteita ja kiihkeyttä, kuten nuoruus muutenkin. Suhde ei ole kiiltokuvamaisen onnellinen ja idyllinen: naisella on avopuoliso, jolle on valehdeltava ja jota on petettävä, jotta Syysprinssi ja kertoja voivat olla yhdessä.

Äänikirjan lukee Anja Snellman ja tarina on vahvasti omaelämäkerrallinen. Tietenkään lukija ei voi tietää, minkä verran oikeasti koettuun on lisätty fiktiota, mutta ainakin näiden tunteiden on vaikea kuvitellakaan olevan keksittyjä. Minusta tarinassa kuuluu se rakastumisen nälkäinen ja vaikeasti - jos ollenkaan -tyydytettävissä oleva himo ja välittäminen. Myöhemmin, vuosien perästä tapahtumia muistellessa, välittyy yhä lämpö ja kiitollisuus siitä, että on saanut kokea tällaisen rakkauden.

Ei Syysprinssi silti pelkkä rakkaustarina ole. Se on myös kuohuvaa ajankuvaa 80-luvun alusta, nuorisokulttuurin murroksesta ja punkin saapumisesta Suomeen.

Minulle Syysprinssi oli pakahduttava kokemus. Se jätti jäljen, joka pysyy.

Mielikuvituspoikaystävä

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä
ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena 2016, 4h 50min
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita on kiinnostanut minua ilmestymisestään asti. Syitä on monia, mutta päällimmäisenä motiivina toimi huumori, jonka kuulin olevan hauskaa, suorasukaista ja määrällisesti runsasta.

Rönkkönen pitää (ymmärtääkseni suosittua) Sinkkublogia, joka antaa näköjään oikein hyvä käsityksen siitä, mitä kirjakin tarjoaa. Sinkkuutta lähestytään niin lujalla vauhdilla, että oikeastaan mitään lähestymistä ei edes tapahdu, vaan heti kättelyssä ollaan sängyssä potentiaalisen panokumppanin kanssa ja käsitellään niin ruskeat tiputteluvuodot kuin äskettäinen hiivatulehduskin.

Kansien väliin, tai minun tapauksessani hieman vajaaseen viiteen tuntiin, mahtuu aika paljon seksiä, puhetta seksistä, seksin ajattelemista, seurusteluhaaveita ja -haasteita. Rönkkönen käyttää varsin luontevasti pillun ja kyrvän kaltaisia sanoja, eikä muutenkaan vaivaudu etsimään söpöjä kiertoilmauksia. Välillä niitä olisin kyllä kaivannut, sillä ajoittain tuli sellainen olo, että sanavalinnoilla ikään kuin yritetään todistella mutkatonta suhtautumista mainittuihin ruumiinosiin ja -toimintoihin mutta lopputulos kuulostikin lähinnä teini-ikäisen uhoamiselta.

Äänikirjan lukijaksi Krista Putkonen-Örn oli ehdottomasti hyvä valinta. Hänen äänensä on miellyttävän vakaa ja hivenen tumma, ja lisäksi hän heittäytyy ja eläytyy juuri sopivasti. Kuuntelukokemus oli siis oikein miellyttävä. Vaikka kirja ei ole mitenkään pitkä, sitä ei ehkä olisi kannattanut kuunnella niin pitkissä pätkissä kuin itse sitä kuuntelin. Menoon ja huumoriin nimittäin turtuu ja pitkästyykin, jos samantyylistä tekstiä kuuntelee tunteja putkeen.

Mielikuvituspoikaystävä tarjosi sekä hyviä nauruja, että väsähtänyttä hymähtelyä. Viihdyttävä kirja, mutta kannattanee nauttia sitä maltillisissa osissa ettei kapea-alainen huumori aiheuta ähkyä.

Fight Back, Toinen mahdollisuus

Pekka Hyysalo: Fight Back, Toinen mahdollisuus
Tammi 2016, 8h 54 min
Lukija: Toni Kamula

Pekka Hyysalon tarina on varmasti useimmille tuttu: nuori, lahjakas freestylehiihtäjä loukkaantui vakavasti hyppykuvauksissa Ylläksellä vuonna 2010. Hengenvaarallisen aivovamman vuoksi ennusteet eivät olleet rohkaisevia. Ei ollut ollenkaan varmaa, että Hyysalo pystyisi koskaan enää edes kommunikoimaan muiden kanssa, eikä hänen ainakaan pitänyt pystyä enää kävelemään itse. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä Hyysalo kuntoutui hämmästyttävän nopeasti ja hyvin. Jo puoli vuotta myöhemmin Hyysalo pystyi jopa kävelemään.

Fight Back -kirja kertoo Hyysalon tarinan, josta kuuluu kertojan rakkaus niin elämää kuin omaa lajiaan kohtaan. Hyysalon asenne on käsittämättömän positiivinen. Hänellä on tavoitteita ja niin paljon sinnikkyyttä ja motivaatiota, että hän luultavasti saavuttaa kaikki tavoitteensa.

Kuuntelin tämän äänikirjana BookBeat-palvelussa, johon saimme kirjamessujen bloggaritapahtumassa koodin kolmen kuukauden ilmaiseen kokeilujaksoon. BookBeat on selkeä ja helppokäyttöinen. Äänikirjojen huono puolihan on se, ettei niissä ole kuvia. No, BookBeatin eduksi osoittautui se, että käytössä on usein myös e-kirja, joten siitä pääsin katsomaan kuvatkin.

Fight Back oli liikuttavaa ja inspiroivaa kuunneltavaa. Yhdestä asiasta kyllä ärsyynnyin: aivan liian monta kertaa naisia kuvattiin vain ulkonäön verran. Poikkeuksetta naiset tuntuivat olevan uskomattoman kauniita ja viehättäviä. En tätä epäile, mutta varmasti näistä naisista olisi voinut kertoa jotain muutakin.

Joka tapauksessa Hyysalon tarinaan kannattaa tutustua. Ja ottaa siitä opikseen.