Corto Maltese, Suolaisen meren balladi

Hugo Pratt: Corto Maltese, Suolaisen meren balladi

(Una ballada del mare salato, 1967)

Jalava 2014, 195s. 

(Julkaistu aiemmin nimellä Corto Maltese Etelämerellä)

Suom. Heikki Kaukoranta

Alkusanat: Marco Steiner

Valokuvat: Marco D'Anna

Ensimmäisen maailmansodan kurkistellessa nurkan takana eteläisellä Tyynellämerellä seikkaillaan merirosvojen tahdissa. Erään huvipurren haaksirikosta ainoina hengissä selvinneet serkukset, Pandora ja  Cain, ovat ajelehtineet merellä jo useamman päivän siinä vaiheessa, kun heidät pelastetaan. Pelastaja on pahamaineinen merirosvo Rasputin, joka säästää nuorten henget ainoastaan lunnasrahojen toivossa. Seuraavaksi Rasputinin laivan reitille ajelehtii lautahökötys, johon kapinaan noussut miehistö on sitonut entisen kapteeninsa Corto Maltesen. Corto ja Rasputin tekevät yhteistyötä (vaikka kummankaan luottamus toiseen ei ole kovin vahvaa) paitsi toistensa, myös saksalaisen sotalaivaston kanssa. Pääjehuna häärii salaperäinen Munkki, jonka henkilöllisyydestä liikkuu mitä epämääräisempiä huhuja.

Olen lukenut aiemmin Corto Maltese -sarjasta Kelttiläistarinoita, jossa on neljä  lyhyehköä tarinaa. Suolaisen meren balladi sen sijaan sisältää yhden pitkän seikkailun, joka etenee sopivassa tahdissa pitääkseen lukijan koko ajan otteessaan. Luinkin tämän yhden päivän aikana alusta loppuun ja viihdyin oikein hyvin. Corto Maltese on kiehtova hahmo. Hän on selvästi niin sanottu hyvis, mutta toisinaan hänen tekonsa ja valintansa ovat hivenen arveluttavia. Ei se merirosvouskaan varsinaisesti sankareitten hommaa ole.

Alkusanat tähän kirjaan on kirjoittanut Marco Steiner ja runsaista valokuvista vastaa Marco D'Anna. Sekä teksti että kuvat kuljettavat lukijan hienovaraisesti eteläiselle Tyynellemerelle kohtaamaan Rasputinin, Corto Maltesen ja monet muut. Väritys tässä albumissa on miellyttävää ja niukahko väriskaala korostaa tapahtumaympäristön tunnelmaa.

Suolaisen meren balladi tarjoaa laadukkaan seikkailun, joka tarjoaa muutakin kuin toimintaa.

Lievästi ärsyttävä norsu

David Walliams: Lievästi ärsyttävä norsu

(The Slightly Annoying Elephant, 2013)

Kustannus-Mäkelä 2015, 28s.

Suom. Raija Rintamäki

Kuvitus: Tony Ross

David Walliamsilta on suomennettu Herra Lemu ja Poika ja mekko -kirjojen lisäksi mitä mainioin kuvakirja, Lievästi ärsyttävä norsu. Tämä neliön muotoinen komea kirja on näyttävä ja houkutteleva. Etenkin takakannen maininta "Kirjan mukana ILMAINEN NORSU" herättää varmasti jokaisen potentiaalisen ostajan huomion. (Pienessä tekstissä tosin mainitaan, että oikeasti kirjan mukana ei saa oikeaa norsua, mutta kuvia norsuista sitäkin enemmän.)

Sami on yksin kotona, kun ovelta kuuluu koputus. Oven takana ei kuitenkaan ole postimiestä tai ketään kaveria, vaan jättimäinen norsu! Norsu asettuu muitta mutkitta taloksi Samin kotiin, sillä ilmeisesti Sami on adoptoinut sen. Norsu survoutuu kylpyyn käyttäen kaiken shampoon ja kastellen kaikki pyyhkeet, vaatii röyhkeästi ruokaa, omii kaukosäätimen ja rikkoopa vielä Samin upouuden pyöränkin. Norsu ei kuitenkaan yritäkään pyytää anteeksi. Kun ovelta kuuluu jälleen koputus, Samilla ei käy mielessäkään että tilanne voisi kääntyä vielä pahemmaksi. Mutta kyllä se voi.

Lievästi ärsyttävä norsu on ihanan sekopäinen kirja. Huonokäytöksinen norsu on tervetullutta vaihtelua sympaattisten eläinhahmojen valtaamaan kuvakirjamaailmaan ja onpa tarinan opetuskin harvinainen ainakin lastenkirjallisuudessa. Tietysti tämä tarina muistuttaa hyvistä käytöstavoista, mutta se varsinainen opetus on, että aina täytyy "lukea se pienellä painettu teksti".

Me tytöt

Anni Polva: Me tytöt

Karisto 2015 (4. painos) 153s.

Me tytöt on julkaistu alunperin 1946 nuortenkirjana nimellä Me tytöt opiskelimme. Olen lukenut Polvalta Tiina-kirjat ja pinon aikuisille suunnattuja romaaneja, mutta nuorille suunnattu tarina oli uusi tuttavuus.

Me tytöt on hyvin polvamainen teos. Päähenkilöinä on kaksi tyttöä, kauppaopiston viimeistä luokkaa käyvät Anja ja Maija. Tytöt ovat huonetovereita ja luonnollisesti tyystin maskuliinien viehätysvoiman ulottumattomissa. Opiskelua enemmän nuoria kiinnostaa luonnollisesti erilaiset iltamenot, joita luokka järjestää itsekin opintomatkakassaa kartuttaakseen. Läksyjä tehdään välillä koko luokan voimin, toisinaan taas vuorotellen muiden saadessa kopioida valmiit tehtävät omiin vihkoihinsa. Maija on luokan poikienkin mielestä eri reilu kaveri ja vähän huomaamatta Pekka alkaakin viedä Maijaa esimerkiksi kahveille ja saatella takaisin asunnolle. Maija on tietenkin niin epäkiinnostunut seurusteluhommista, että vasta opintojen viimeisien viikkojen aikana hänkin alkaa havahtua lämpimiin tunteisiin.

Minulle tämä oli vähän kankea lukukokemus. Tarina on paitsi ennalta-arvattava myös kielellisesti teennäisen oloinen. Tietysti tässä on varmasti tavoiteltukin 40-luvun opiskelijoiden kielenkäyttöä, mutta välillä on innostuttu hiukan liikaa. Vaikka entisaikojen opiskelijaelämään oli hauska tutustua, jäi itse tarina kovin ohkaiseksi. Lisäksi, minua on aina inhottaneet pojat, jotka yrittää väkisin lähennellä, vaikka tyttö sanoo selvästi ei! Silti jopa tämä oi niin rempseä Maija (poskelle läimäyttämisen jälkeen) alkaa melkein pyydellä anteeksi ylireagointiaan.

Ehkä odotin Me tytöiltä vähän enemmän kuin sain, etenkin romantiikkarintamalla, ja siksi olen kirjaan hiukan pettynyt. Se tarjoaa kuitenkin kohtuullisen leppoisan lukutuokion ja pilkahduksen viatonta opiskelijaelämää.

Ella ja kaverit lapsenvahteina

Timo Parvela: Ella ja kaverit lapsenvahteina

Tammi 2015, 82s.

Kuvitus: Mervi Lindman

Olin lupaillut pojille seuraavaksi iltasaduksi ensimmäistä Harry Potteria, kun kirjastoautolta sattuikin löytymään uusin (jo kuudestoista!) Ella-kirja. Vähän nihkeästi pojat suostuivat siirtämään Pottereita tuonnemmaksi, mutta hyvin pian kävi kaikille selväksi että Ella ja kaverit lapsenvahteina on kerta kaikkisen hulvaton kirja.

Ella ystävineen on hyvin kiintynyt opettajaansa, jonka tunteet eivät ole aivan yhtä lämpimät. Opettajan hääpäivä lähestyy ja hän on järjestänyt vaimolleen yllätykseksi kylpyläreissun. Luotettava lapsenvahti on varattu hyvissä ajoin ja viikonlopusta on tuleva yltiöromanttinen ja nautinnollinen. Paitsi että sattuneesta syystä lapsenvahti peruu tulonsa, eikä opettaja saa asiaa tietoonsa vaan tulee vahingossa antaneeksi lapsensa ja koiransa omien oppilaittensa ammattaviksi. Lukijalle on luvassa monta vauhdikasta ja hauskaa tilannetta Ellan ja kumppaneiden yrittäessä toimittaa lapset takaisin vanhemmilleen.

Ella ja kaverit lapsenvahteina nousi omaksi suosikikseni tähän mennessä luetuista Ella-kirjoista. Tässä on sopivan kova vauhti päällä koko ajan ja lapsia nauratti ihan yhtenään. Ella ja kaverit ovat hupaisia hahmoja (vaikka tosielämässä en heidän seuraansa välttämättä hakeutuisikaan), joiden tekemisistä puuttuu kaikki pahantahtoisuus. Paitsi Pukarilta, joka on vähän väliä kumauttamassa kuonoon melkeinpä ketä tahansa. Opettajaa käy vähän sääliksi, kun oppilaat eivät malta olla hänestä erossa kouluajan ulkopuolellakaan. Lapsilla on esimerkiksi tapana kokoontua opettajan liiterin taakse kokoustamaan samalla kun yksi heistä seisoo samaisen liiterin portailla raportoimassa opettajan tekemisistä. Seuraava lainaus kirvoitti meiltä kaikilta komeat naurut:

"- Opettaja lukee lehteä, Pate tiedotti. - Nyt hän kääntää sivua. Opettaja raapii niskaansa. Opettaja rypistää otsaansa. Opettaja ummisti silmänsä. Opettaja laskee lehden viereensä ja nousee tuolista. Nyt hän kävelee.
- Pate, voitko lopettaa tuon höpöttämisen? Minä yritän tässä istua omassa puutarhassani ja nauttia vähäisestä vapaa-ajastani, opettajan ääni sanoi.
- Opettaja puhuu nyt minulle, raportoi Pate. - Hän ottaa minua kädestä. Opettaja taluttaa minua jonnekin. Tämä on tosi jännää. Me menemme ehkä retkelle.
Mutta eivät he menneet, sillä juuri silloin opettaja ja Pate ilmestyivät liiterin kulman takaa."

Ella ja kaverit lapsenvahteina on sen verran lyhyt, ettei sen lukemiseen mennyt kuin kolme iltaa. Lapset olisivat tosin halunneet lukutahdin olevan tätäkin ripeämpi. Lapsenvahdeiksi en Ellaa luokkatovereineen palkkaisi, mutta mielenkiinnolla jään odottamaan, millaisia seikkailuja tulevaisuus heille tuo tullessaan.

Yksinäisyyttä kalliimpaa

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa

(Kinder Than Solitude, 2014)

Tammi 2015, 394s.

Suom. Helene Bützow

Yksinäisyyttä kalliimpaa on yksi eniten odottamistani tämän kevään uutuuskirjoista. Olen lukenut Liltä aiemmin suomennetut Kultapoika, smaragdityttö sekä Kulkurit ja niistä etenkin jälkimmäinen teki todella suuren vaikutuksen. Lin tyyli on rauhallinen ja tarkkanäköinen, paikoin jotenkin jäätävän julmakin.

Kolmen nuoren tiet kohtaavat, kun kahden tädin kasvattama orpo Ruyu lähetetään Pekingiin opiskelemaan. Hänet sijoitetaan perheeseen, jonka yliopistossa opiskeleva tytär Shaoai on ajautunut hankaluuksiin poliittisten mielipiteittensä ja tekojensa takia. Samassa pihapiirissä asuvat myös Moran sekä pääasiassa isovanhempiensa kasvattama Boyang. Moran ja Boyang ovat olleet läheiset ystävät aina ja Moranilla on vahva usko siihen, että he vielä jonain päivänä avioituvat. Tulevaisuus ei kuitenkaan ole ennakoitavissa ja julma rikos ajaa kolmikon lopulta täysin erilleen toisistaan.

Yksinäisyyttä kalliimpaa kulkee kahdessa aikatasossa: nykypäivässä sekä vuodessa 1989. Menneisyyden tapahtumat valkenevat lukijalle vähitellen Moranin, Boyangin ja Ruyun muistellessa kokemaansa. Tarina on ahdistava, eivätkä ihmisetkään hirveästi sympatiapisteitä kerää. Lukeminen olikin Kulkureiden tapaan vastenmielistä ja koukuttavaa: halusin tietää mitä oli tapahtunut, mutta etenkin yksi henkilöistä aiheutti paljon ahdistusta.

Lukemista häiritsi oikoluvun laatu. Aivan liian usein takkusin lauseisiin, joissa joku sana oli väärässä muodossa. Kyllähän tekstistä selvän sai, mutta ikävästi tuollaiset virheet havahduttavat ulos kirjan maailmasta.

Suomennoksesta on pakko sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin Kiinaan sijoittuvien tapahtumien pääpaikkana oli Peking. Paitsi että kirjassa puhuttiin koko ajan Beijingistä. Tämä ei sinänsä ole väärin, mutta Peking on kuitenkin vakiintunut käyttöön suomen kielessä, aivan kuten Tukholma tai Kööpenhaminakin. Toinen seikka taas oli namupapaksi käännetty sugar daddy. Sugar daddylle ei ole olemassa vakiintunutta suomen kielistä sanaa, mutta tuo namupappa herättää kyllä aivan vääränlaisia mielleyhtymiä. Ainakin minulle tulee mieleen namusedän vanhempi versio; vanha ja irstas hyväksikäyttäjä.

Itse tarina on joka tapauksessa erittäin hyvä ja taitavasti kerrottu. Ainakin minulla kesti melko kauan, ennen kuin ymmärsin kokonaisuudessaan, mitä oli tapahtunut - ja luultavasti ymmärsin myös miksi.

Lennart

Peik Lehtonen, Katja Lehtonen & Milla Paloniemi: Lennart

Like 2015, 108s.

Varmasti kaikkialla maailmassa vanhemmat kasvattavat lapsiaan varoittavia esimerkkejä hyödyntäen:

"Pipo päähän ettei aivot jäädy! Yksi nuori kerran kuoli siihen."
"Ei saa piirtää ihoon! Se kuva voi kulkea veren mukana vaikka naamaan, kuten sille-ja-sille kävi!"

Kerran Lennart söi karamellin ennen ruokaa eikä hän jaksanut syödä sen jälkeen enää ikinä mitään.

Vastaavia varoituksia riittää vaikka kuinka paljon, mutta mistä ne ovat peräisin? No tietenkin joku tuttu tai tutun tuttu on erehtynyt tekemään juuri varoitusten vastaisesti ja kärsinyt karmean kohtalon. Peik ja Katja Lehtosen tapauksessa tuo "joku tuttu" oli heidän äitinsä epäonninen työkaveri, Lennart. Lehtosilla oltiin hyvin perillä Lennartin lukuisista kuolemaan johtaneista tekemisistä, sillä perheen äiti muisti väsymättä varoitella lapsiaan milloin mistäkin. On totta kai vain luonnollista, että työkaverin toistuvat kuolemat saavat äiti-ihmisen varpailleen ja varoittelemaan lapsiaan mahdollisimman usein.

Kerran Lennart osti mopon ja kuoli. 

Seuraavana kesänä hän osti kevytmoottoripyörän ja kuoli vielä enemmän.

Lennart on hersyvän hauska kirja! Oli hauskaa löytää kirjan sivuilta niitä varoittavia esimerkkejä, joita itsekin olen lapsena kuullut. Muutamia omaan päähän iskostettuja tapauksia (kuten vaikkapa noita postauksen alussa mainitsemiani esimerkkejä) kansien välistä ei löytynyt, mutta ehkäpä edes Lennart ei ole ehtinyt kokeilemaan ihan kaikkea.

Paloniemi on tehnyt mainiota työtä kuvituksen kanssa ja Lennart onkin pelkistettynä ihmismöykkynä sopivan hömelön näköinen tehdäkseen kaikki kirjassa mainitut tyhmyydet. Naivistinen ilme viehätti myös 2-vuotiasta, joka omi Lennartin ja etsi kuumeisesti mörköjä, joita sitten asiaan kuuluvasti ihasteli ja kauhisteli.

Lennart sopii mainiosti luettavaksi kaikille, jotka ovat joskus kuulleet jonkun epäonnisen yksilön tehneen ajattelemattoman teon ja kärsineen surulliset seuraukset välittömästi. Eli aivan kaikille.

Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia

H. P. Lovecraft: Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia

Jalava 2014, 339s.

Suom. Matti Rosvall & Markku Sadelehto

H.P. Lovecraftin koottujen teosten sarja on tuotu päätökseensä tämän kuudennen osan myötä. Olen lukenut kaksi muuta sarjan kokoelmaa ja tällä lukukokemuksella uskallan väittää Lovecraftin tyylin tulleen jo hyvinkin tutuksi. Tarinankertojana Lovecraft seurailee vähän turhankin kaavamaisesti omia polkujaan, joten varsinaisia yllätyksiä eivät nämä kertomukset tarjoa. Toki Lovecraft on ollut kauhutarinoiden suhteen uranuurtaja ja varmasti esimerkkinä ja innoituksen lähteenä lukuisille hänen jälkeensä tulleille kirjailijoille, mistä johtuen häntä on luultavasti jäljitelty myöhemmässä kauhukirjallisuudessa tahallisesti ja tahtomattakin.

Tämä osa poikkeaa aiemmista siinä, että mukana on paitsi fiktiivisiä kertomuksia, myös Lovecraftin esseitä. Suhtauduin näihin asiateksteihin melko nihkeästi, sillä voisiko jopa 100 vuotta vanhoilla esseillä olla oikein mitään annettavaa? No, useimmista esseistä en liiemmin välittänytkään, mutta laaja luennonomainen teksti Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa oli todella mielenkiintoinen ja antoisa katsaus 1800-luvun ja 1900-luvun alun kauhugenreen. Lovecraft esittelee lukuisia kirjailijoita ja teoksia, joihin olisi mielenkiintoista tutustua enemmän, mutta joita ei ole välttämättä koskaan suomennettu. Samainen teksti tarjosi myös mutkan kautta jännän viitteen tuoreempaan kirjallisuuteen, kun Lovecraft mainitsee runoilija Browningin ja hänen runonsa Childe Roland to the Dark Tower Came.

Jälkisanoissa toinen suomentajista, Markku Sadelehto, kertaa lyhyesti Lovecraftin elämän merkittävimmät tapahtumat. Haluaisin sanoa, että syntymästä kuolemaan, mutta teksti etenee järjestyksessä noin 6v. --> kuolema --> syntymä --> En tiedä, onko tämä erikoinen aikajanaratkaisu tarkoituksellinen vai vahinko, mutta minusta vähän outo joka tapauksessa.

Lukukokemuksena Hautakummun salaisuus oli sellainen kolmen tähden tapaus: lukeminen ei ollut mitenkään vastahakoista, mutta tarinoiden väleissä tuli helposti tartuttua muihin kirjoihin.