Blue Lily, Lily Blue & The Raven King

Maggie Stiefvater:
Blue Lily, Lily Blue & The Raven King

Scholastic Audio 2013 & 2016, 10h 3min + 11h 51min
Lukija: Will Patton

Nyt on kuunneltu koko Raven Cycle -sarja, vaikka mieli teki luovuttaa. Kahdesta ensimmäisestä osasta blogatessa moitinkin jo Will Pattonin lukutyyliä, enkä sopeutunut siihen näissä kahdessa viimeisessäkään.

Blue, Gansey, Ronan ja Adam jatkavat Glyndŵrin ruumiin etsintöjä ja joutuvat matkan varrella vaikka kuinka moneen yllättävään tilanteeseen. Minun oli erittäin vaikea seurata juonta, kun huomio kiinnittyi aivan liikaa Pattonin erikoisiin tulkintoihin, mutta ainakin Bluen isä löytyy ja äiti katoaa, mutta löytyy taas. Ronan oppii lisää kyvystään tuoda asioita unista ja Blue ja Gansey yrittävät piilotella rakastumistaan muilta. Jonnekin väliin tarinaa putkahtaa myös kolme ranskalaisaksentilla puhuvaa veljestä (kolmoset, jos en väärin muista) ja heidän roolinsa jäi suureksi arvoitukseksi, sillä Pattonin ranskalaisaksentti vei taas kaiken huomion.

Olisin niin hirveästi halunnut hullaantua tähän sarjaan! Tässä on tosi paljon sellaista mistä pidän ja sitten tämä lukija onnistui sössimään koko homman. Tai kuuntelijana minä annoin lukijalle liikaa "valtaa". Jos nämä joku päivä suomennetaan tai löydän nämä englanninkielisinä jostakin, niin luen uudestaan paperiversiona ja yritän unohtaa Pattonin aiheuttamat traumat.

Kooste 1/2018

Cyril Pedrosa: Equinoxes
(Les Equinoxes, 2015)
Fanfare 2016, 330s.
Kääntäjä: Joe Johnson

Nappasin tämän synkähkön opuksen sarjakuvahyllystä täynnä intoa: Cyril Pedrosan albumi! Kolme varjoa oli niin mieleenpainuva tarina, että uskoin vahvasti Equinoxesin tarjoavan yhden vuoden parhaista sarjakuvaelämyksistä.

Mutta iso pettymyshän tämä oli.
Ensinnäkään minulla ei ole oikein kunnon käsitystä edes siitä, mistä tämä sarjakuva kertoo. Tässä on eronnut mies, jonka 15-vuotias tytär on paljon äitinsä luona ja räpsii jatkuvasti valokuvia tuntemattomista ihmisistä. Lisäksi on ilmeisen syrjässä asuva vanha mies, jonka talon lähelle aletaan rakentaa lentokenttää. Lentokentän perustustöitä tehdessä yksi kaivinkoneen kuljettaja käy tutkimassa lähemmin erästä luolaa, josta löytyy kivikautisia seinämaalauksia. Joku poliitikkonainen on ilmeisesti jollakin tapaa keskeinen - ehkä jopa yhdistävä - tekijä, mutta kovin jäi hataraksi tämä kokonaisuus.

Jälleen kerran voin syyttää kielitaidon puutteita, mutta toisaalta ajattelen niinkin että hyvän sarjakuvan tarinasta voi nauttia vaikka ei osaisi lukeakaan. Että olipa outo sarjakuva. En tajunnut, en tykännyt.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa
Karisto 2017, 46s.
Kuvitus: Teemu Juhani

Lainasin Kurnivamahaisen kissan sen kivan kannen perusteella. En vilkaissutkaan takakantta, vaan luin sen iltasatuna 5-vuotiaalle kuopukselle.

Kävi ilmi, että kirja on varsin synkkä ja sisältää vahvasti alleviivatun opetuksen: ahneus ei ole hyvästä kenellekään. Hieman jännittyneenä lapsen yöunien puolesta luin kuitenkin koko tarinan kerralla ja lasta se huvitti suuresti.

Pikkuruinen tyttö tutustuu järjettömän suureen kissaan, joka on syönyt aivan kaiken: metsät, linnut, pari armeijaa ja juonut janoonsa kokonaisen lammikon. Eikä se silti ole kylläinen, vaan kissan maha kurnii koko ajan vaativammin.

Odotin tältä kirjalta huumoria ja jotain vinkeää, mutta sain varsin vanhahtavalta tuntuvan opetuksellisen kertomuksen.

Parasta kirjassa on Teemu Juhanin upea kuvitus, jota voi ihailla kuvittajan kotisivuilla. Lapsikin tykkäsi kuvituksesta, vaikka kissan kurisevaan vatsaan siirryttäessä sekä tunnelma että kuvitus olivat minusta varsin ahdistavia.

Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa
(Fortunately, the Milk... 2013)
Jalava 2017, 146s.
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Chris Riddell

Luettiin toinenkin iltasatu!
Neil Gaimanin Onneksi oli maitoa valikoitui sekin luettavaksi kannen perusteella. Chris Riddellin kuvitus on ihan hauskaa, mutta erityisesti huomion kiinnitti tämä puna-kultainen kimmeltävä tausta.

Tarina on sellainen, että perheen äiti lähtee reissuun ja seuraavana aamuna jääkaapista ei löydykään maitoa. Isä lähtee lähikauppaan ja viipyy siellä kaksi ikuisuutta. Palatessaan hänellä on kerrottavanaan varsin vauhdikas ja polveileva kertomus viipymisensä syistä.

Tässä on tosi iso fontti ja hurjan paljon kuvia, eikä lukemiseen mennyt kuin kaksi ja puoli iltasatutuokiota. Itse en ihan älyttömästi ihastunut, mutta lapsia huvitti. Vaikka Riddellin kuvitustyyli on ihan kiva, olisin mieluummin lukenut Skottie Youngin kuvittaman version.

Pierre-Yves Gabrion: Shekawati - Jumalten lapsi
(Shekawati, 1996)
Like 1998, 136s.
Suom. Ville Keynäs

Shekawatin nappasin kirjaston sarjakuvahyllystä siksi, että pikaselailulla kirjan kuvitus miellytti silmää. Vähän se on sellaista hentoista ja olisi paikoin kaivannut lisää ryhtiä, mutta kuitenkin ihan kivaa.

Noin puolivälissä albumia tajusin, että jaahas, tämäkin on jonkun sarjan avausosa. Tympi lukea loppuun asti, kun tiesi että tarinan päästessä vauhtiin se jääkin kesken. Ja niinhän se jäi, eikä jatkoa ole ainakaan helposti saatavilla.

Shekawatista uumoillaan kylänsä uutta päällikköä. Sillä välin kun Shekawati on itsekseen pyydystämässä terävähampaista kalantapaista (koska päälliköksi pääsee vain jos sellaisen saa paljain käsin kukistettua) rauhalliseen kotikylään hyökkää joukko vihollisia ja koko kylä tuhotaan. Osa kyläläisistä kuolee, osa otetaan vangeiksi.

Ja sitten kuvaan astuu lentäviä amazoneja ja joku avaruusalushomma, jonne Shekawati sädetetään ja hänelle asennetaan käteen jumalten voimat antava ranneke.

Että jos odotin jotain fantasiahenkistä seikkailua, niin kaupanpäälle sain annoksen scifiä ja oikeastaan siinä vaiheessa tarinan loppu ei enää edes hirveästi kiinnostanut.

Juan Díaz Canales: Corto Maltese- Ekvatoria
Piirrokset: Rubén Pellejero
(Equatoria, 2017)
Jalava 2018, 76s.
suom. Heikki Kaukoranta

Tuorein Corto Maltese -albumi on uusien tekijöiden toinen teos. Piirrosjälki on minun silmiini oivallista ja hyvin samanlaista kuin Hugo Prattilla.

Mutta sitten on tämä juonihomma. Corto Maltese on matkalla Maltalle, mutta siellä riehuvan koleraepidemian takia päätyykin Aleksandriaan . Hän etsii pappiskuninkaan peiliksi nimettyä muinaista aarretta ja löytääkin sen ihmeen helposti. Tarinassa on myös kolme keskeiseksi tarkoitettua naishahmoa ja julmia sotilaita.

Minusta juoni tuntui ärsyttävän heppoiselta. Siitä ikään kuin puuttui se kantava osuus kokonaan ja albumi onkin vain epämääräinen kokoelma irrallisiksi jääviä kohtauksia. Corto Maltese itse ei hänkään tunnu olevan oikein seikkailun tasalla, vaan keskittyy möläyttelemään tylyjä kommentteja ja hankkiutumalla niiden takia vaikeuksiin.

Hyvin piirretty, mutta käsikirjoituksen osalta pettymys.

Derib: Buddy Longbow kirjasto 1, Myötä- ja vastamäessä
(Buddy Longway Intégrale 1 - Chinook pour la vie, 2010)
Apollo 2016, 222s.
Suom. Saara Pääkkönen

Buddy Longwaysta en muista kuulleeni aikaisemmin, mutta plaratessani albumia piirrostyyli näytti etäisesti tutulta ja päätin lukaista koko albumin. Kävi ilmi, että Derib on tehnyt aikoinaan Yakari-sarjakuvaa ja sitä olen ainakin jonkin verran lapsena lukenut.

Buddy Longway on turkismetsästäjä, joka työskentelee yksin. Eräältä metsästysreissulta palatessaan Buddy vapauttaa intiaaninaisen muutaman valkoihoisen miehen kynsistä ja päättää palauttaa tämän omiensa luo. Oikean intiaaniheimon löytäminen ei kuitenkaan ole aivan vaivatonta ja loppujen lopuksi Buddysta ja Chinookista tulee aviopari. Elämä Kalliovuorten kupeessa, jylhien metsien ja laajojen preerioiden keskellä on haastavaa, mutta onnellista.

Tämä Buddy Longway kirjaston ensimmäinen osa sisältää neljä ensimmäistä albumia: Chinook, Vihollinen, Kolme miestä tuli kylään ja Yksin. Tarinat ovat nopealukuisia ja piirrostyyliltään nostalgisia, varmasti nimenomaan tuon Yakari-yhteyden takia.

Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
Karisto 2017, 176s.

Teki mieli lukea hömppää ja niin tein.

Kesä kasiysi kertoo kirjastoauton kuljettajana työskentelevästä Katista, joka tunkee nenäänsä muiden asioihin ja toilailee välillä hillitymmin ja välillä vähän ronskimmin. Ensin Kati päättää etsiä työkaverilleen Mikalle heilan ja keinot ovat paitsi kömpelöitä myös tuhoon tuomittuja. Itselleen Kati uskoo löytäneensä täydellisen kumppanin grillijonosta, mies kun näyttää Modern Talkingin Thomasin ja Dieterin yhdistelmältä. Seuraavaksi ohjelmassa on festarireissu, joka tosin uhkaa hankaloitua kun bussivarausta tehdessä on sattunut pieni päivämääräkämmi.

Parasta tässä kirjassa on ajankuva, jota tosin välillä hierotaan naamaan vähän liiankin yksityiskohtaisesti. Olin niin ylpeä itsestäni kun lukiessa keksin, että Katia voisi verrata Anni Polvan tekeviin ja kommellusalttiisiin sankarittariin, mutta nyt huomasin, että samaa vertausta käytetään kirjan takakannessakin. Mitenkään uskottava tarina ei ole, mutta väliäkö tuolla kun sitä kaipaamaani helppoa viihdettä kuitenkin sain.

Luulen, että kirjasta on vielä enemmän iloa sellaisille lukijoille, joille kirjasto(auto)jen toimintatavat 80-luvulta ovat tuttuja.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 40. Kirjassa on lemmikkieläin

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
(Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)
WSOY 2018, 448s.
Suom. Helinä Kangas

Joskus kohdalle osuu niin hyvä kirja, että siitä on hirveän vaikea kirjoittaa blogiin. Luin Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmannen osan jo jokin aika sitten, mutta tätä tekstiä varten piti yrittää jäsennellä ajatuksia. En kylläkään onnistunut, joten luvassa on jälleen kerran epämääräinen kokoelma lukukokemusta ylistäviä lauseita.

Elena ja Lila ovat ajautuneet erilleen. Lila asuu lapsensa kanssa Enzon luona ja tekee raskasta työtä makkaratehtaassa. Elena kiertää ympäri Italiaa puhumassa romaanistaan ja valmistautuu tuleviin häihinsä. Elenan muuttaessa Firenzeen ja perustaessa perheen Lila palaa kotilähiöön. Maailmalla kuohuu, samoin Italiassa. Luokkataistelu äityy väkivallanteoiksi, naiset hakevat uutta roolia kodeissa ja yhteiskunnassa samalla kun he edelleen huolehtivat kodeista ja lapsistaan.

Edelleen ihmettelen suuresti Elenan ja Lilan ystävyyttä, joka ei muistuta ystävyyttä sellaisena kuin itse sen ymmärrän. Lila on usein tyly ja kylmä, kun taas Elena tuntuu joustavan melkein joka käänteessä.

Nautin kirjasta ihan älyttömästi lähes koko ajan. Ainoastaan Lilan yksityiskohtaiset kuvaukset IBM:n tietokonesysteemeistä pääsivät hieman pitkästyttämään vaikka sinänsä kiinnostavaa ajankuvaa olivatkin.

Kirjan loppu on sellainen, että samaan aikaan hirvittää ja ihastuttaa. Seuraavaa osaa on pakko malttaa odottaa hyvän aikaa, mutta haluaisin mieluiten heti kuulla mihin suuntaan etenkin Elenan elämä tästä eteenpäin lähtee. Ja totta kai kiinnostaa sekin, minne Lila ensimmäisen kirjan alussa katosi ja miksi.

 ---

Helmet-lukuhaaste 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

The Gigantic Beard That Was Evil

Stephen Collins: The Gigantic Beard That Was Evil
Jonathan Cape, Random House 2013, 240

Dave, kalju ja lähes karvaton Dave, on asunut ikänsä Heren saarella, jossa aivan kaikki, niin asiat kuin ihmisetkin ovat siistejä ja huoliteltuja. Dave tekee työtä jonka merkitystä ei oikein ymmärrä ja istuu illat kotonaan piirtäen ikkunastaan näkyviä asioita ja kuunnellen Banglesin Eternal Flamea uudestaan ja uudestaan. Davella on ylähuulessaan yksi karva, joka kasvaa hetkessä ennalleen sama millä tavalla sen poistaa. Edes lääkäri ei keksi syytä karvan omituiselle käytökselle. Eräänä päivänä kesken työpalaverin Davelle alkaa kasvaa parta, joka kasvaa ja kasvaa ja kasvaa...

Luulin, että Daven parta osoittautuisi pahikseksi, jolla on oma tahto. Parta on kuitenkin aivan viaton, vaikka saakin aikaan kauhua ja jopa raivoa Heren saaren muissa asukkaissa. Tarina on erikoinen ja mielikuvituksekas, mutta eniten se tuntui surulliselta.

Piirrosjälki on huoliteltua ja siistiä, mustavalkoisuudessaan tarinaan erittäin hyvin sopivaa. Tästä jäi kyllä haikea mieli.


---

Helmet-lukuhaaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani

Kiven sisässä

Sini Helminen: Kiven sisässä
Väkiveriset 2: Vuoren kirja
Myllylahti 2017, 230s.

Luin tässä äskettäin Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan ensimmäisen osan. Tykkäsin siitä ja tartuin innokkaasti sarjan toiseen osaan: mitenkähän Pinja sopeutuu elämään melkein-taruhahmona tässä tavallisessa maailmassa?

Mutta eipä kuulkaa selviä Pinjan seuraavat vaiheet tästä kirjasta!*
Jos joskus sarjan osa on itsenäinen jatko-osa, niin Kiven sisässä on hyvä esimerkki sellaisesta. Tässä kirjassa seurataan 9-luokkalaista Pekkoa, jonka perhe muuttaa Lammilta äkillisesti kuolleen isoäidin asuntoon Helsingin Kallioon. Isä on työtön ja äiti menestyvä lääkäri, isoveli on muuttanut opiskelujen perässä Helsinkiin (omaan asuntoonsa) jo hieman aiemmin. Pekko sulautuu uuteen kouluun helposti. Oikeammin hänet jätetään mukavasti omiin oloihinsa. Ainoastaan hieman erikoinen Tuulia-tyttö tuntuu näkevän Pekon kaiken aikaa. Viimein Pekolle viimein selviää, että hän on vuorelaisten sukua ja pystyy halutessaan tekeytymään näkymättömäksi tavallisille ihmisille, kalevalaisille.

Sitten alkaakin se vauhdikas osuus, kun Pekko tutustuu sukulaisiin, joista ei ole koskaan kuullutkaan ja saa tietää isoäitinsä kuolemasta hirvittäviä yksityiskohtia. Yläkerrassa asuva muslimityttökään ei ole aivan tavallinen tapaus.

Kiven sisässä on samalla tavalla vetävä kuin Kaarnan kätkössä. Teksti on ilmavaa ja dialogivoittoista, joten tämä oli nopeaa luettavaa. Mutta aivan kuten edellisen osan päähenkilö, myös Pekko on vähän pihalla ihan perusasioista. Että jos vaikkapa tuntematon naapuri tulee lainaamaan partakonetta, niin ei sitä nyt vain lainata, koska se on henkilökohtainen vehje. Toki Pekko on kova pelaamaan Minecraftia, mutta ei pelaamisen harrastaminen tarkoita sitä, että automaattisesti olisi sosiaalisesti kömpelö.

Alkuun tosiaan vähän harmitti, ettei tämä ollutkaan suoranaista jatkoa edelliselle osalle, mutta Pekon tarina oli oikein kiinnostava sekin.



*Tosin Pinja vilahtaa noin lauseen verran kirjan loppupuolella.

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 1. Kirjassa muutetaan

Mangaa

Arina Tanemura: Prinsessa Sakura
(Sakura-hime kaden, 2008)
Sangatsu Manga 2017, 192s.
Suom. Kim Sariola

Prinsessa Sakura on orpo nuori tyttö, joka on saanut elellä huoletonta elämää. Jo lapsena hänet on luvattu vaimoksi prinssi Ooralle ja nyt on tullut aika solmia tuo avioliitto. Sakura ja Oora eivät ole tavanneet aiemmin, eikä ensikohtaaminen sovi aivan suunnitelmien mukaan. Yhteistä säveltä ei hetkessä, tai sarjan yhdessä osassa, löydy ja kun kuvioon astuvat muinaiset hirviöt ja etenkin niiden tuhoaminen sekä ikään kuin verenperintönä saatu taikamiekka, on melkoinen soppa valmis.

Minusta tarina kuulosti mielenkiintoiselta, mutta tämän ensimmäisen osan lukemisen jälkeen taisin menettää mielenkiintoni. Tarina on sinänsä vauhdikas, mutta mielestäni huonosti koossa pysyvä. Piirrostyyli on kautta linjan tuollaista kannessa näkyvän kaltaista hentoa, ilmavaa, suurisilmäistä ja runsasta. Ajoittain tuntuikin, että tekijälle oli tärkeämpää saada piirtää mahdollisimman paljon liehukkeita, ilmavia kampauksia, suuria silmiä ja pitkiä sääriä kuin viedä tarinaa yhtään mihinkään.

Prinsessa Sakura on 12-osainen sarja, joten yhden osan perusteella ei toki pitäisi mennä tekemään kauaskantoisia päätelmiä. Silti olen vahvasti sitä mieltä, että tämän tyyppinen manga ei ole minun makuuni.

Chiyori: Pyhäkön kulkukissat
(Jinja no mori no noraneko-kun, 2012)
Sangatsu Manga 2017, 192s.
Suom. Antti Valkama

Pyhäkön kulkukissat sisältää kolme romanttiseksi luokiteltua lyhyttarinaa. Ensimmäisessä tarinassa Nagi vanhempien eroaikeiden vuoksi pyhäkköä hoitavan enonsa luokse kesäksi. Tyttöä ei maisemanvaihdos houkuta ollenkaan, ainakaan alkuun, mutta vähitellen mieli muuttuu. Suurimpana tekijänä on luonnollisesti arvoituksellinen nuorukainen, Satsuki, joka asuu myös enon luona.

Toisessa tarinassa Akari astelee autiotaloon, jossa väitetään kummittelevan. Kummitusten sijaan hän törmää Yoo-nimiseen nuoreen mieheen ja lopun voittekin arvata.

Viimeisessä tarinassa suosittu Gaku saa tukiopetusta ahkerasti opiskelevalta Oosakalta. Oosaka pitää itseään aivan erilaisena kuin muut tytöt, mutta vähitellen hänen on pakko tunnustaa, ettei hän ehkä sittenkään ole aivan immuuni ihastumiselle.

Kaikki tarinat ovat varsin lyhyitä ja juonet oikovat loivissakin mutkissa. Tunnetasolla en päässyt yhdenkään tarinan vietäväksi, vaikka kovasti yritin. Eniten minua häiritsi kuitenkin se, että Satsuki, Yoo ja Gaku ovat kaikki tismalleen saman näköisiä.

Kyoukorin: Ace - musta vaeltaja 1
(Kuro neko Ace volume 1, 2011)
Sangatsu Manga 2017, 224s.
Suom. Suvi Mäkelä

Ace on musta kulkukissa, jonka kasvoja hallitsee pitkä arpi. Ace on muiden kissojen silmissä legenda ja häntä kunnioitetaan suuresti. Ace ei välitä hankkia ystäviä kissoista sen paremmin kuin ihmisistäkään, vaan hän haluaa kulkea yksin omia polkujaan.

Tässä kirjassa on 8 tarinaa, jotka ovat keskenään aika samanlaisia. Joku kissa-parka on pulassa ja vähän vastentahtoisesti Ace sitten auttaa tätä poloista yksilöä.

Tykkään kissoista, mutta Ace tuntui ihan älyttömän rasittavalta tapaukselta. Kauhean dramaattista ja ankeaa elämä tuommoisella erakolla, joka mieluummin on nälissään, kuin ottaa vastaan ihmisen tarjoamaa ruokaa.

Alkuteos Makoto Shinkai
Sarjakuva Ranmaru Kotone: your name. 02
(your name. 2, 2016)
Sangatsu Manga 2017, 164s.
Suom. Janne Mökkönen

Your name -sarjan toinen osa osoittautui todella vetäväksi. Taki tajuaa, ettei ole hetkeen vaihtanut paikkaa Mitsuhan kanssa. Hän yrittää tavoittaa Mitsuhaa, mutta kaikki yritykset epäonnistuvat. Lopulta Taki päättää lähteä Itomoriin paikan päälle tapaamaan Mitsuhaa. Itomori ei kuitenkaan ole lainkaan sellainen kuin Mitsuhan silmin näytti ja Taki järkyttyy suuresti.

Tarina kulkee sellaiseen suuntaan, jota en osannut lainkaan odottaa ja suunta on ihan ehdottomasti hyvä. Nyt jännitän pala kurkussa, onnistuuko Takin/Mitsuhan suunnitelma tapahtumien suunnan muuttamisesta.