Muumipappa ja meri

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

(Pappan och havet, 1965)

WSOY 2010, 186s.

Suom. Laila Järvinen

Muumipappa ja meri on muihin muumitarinoihin verrattuna varsin alakuloinen ja jopa surumielinen. Muumipappaa nimittäin vaivaa se, että perhe tuntuu tulevan niin hyvin toimeen omillaan, ilman hänen apuaan. Pappa haluaa viedä perheen uuteen, vaativaan ympäristöön, sellaiseen paikkaan jossa kaikkien on turvauduttava papan apuun. Siten omakin olo varmasti muuttuisi paremmaksi, kun voisi tuntea olevansa korvaamaton. Perhe pakkautuu Seikkailuun ja suuntaa kaukaiselle majakkasaarelle, jota ei ole edes merkitty karttaan. Saari löytyykin, mutta majakka on sammunut. Elämä saarella on tietysti rajattua, eivätkä kaikki sopeudu karuun maisemaan. Muumimamma yrittää hoivata koti-ikäväänsä maalaamalla majakkahuoneen seiniin näkymiä Muumilaaksosta. Mutta Muumipappa tuntuu nauttivan uudenlaisesta elämäntyylistä ja ympäristöstä, vaikka meri osoittautuukin vaikeasti ymmärrettäväksi naapuriksi.

Tässä kirjassa oli hurjan paljon osuvia ajatuksia, joita voi soveltaa elämänohjeikseen. Minua viehättivät eniten Muumipapan ja Muumimamman ajatukset perhe-elämästä ja vanhemmuudesta:

"Isä huokaisi. Hän meni majakan ympäri rantakalliloille, minne kukaan ei voinut nähdä. Välistä perhe häiritsi häntä, se ei voinut pysyä asiassa. Hän mietti, olikohan muilla isillä samanlaista."
"Vahinko etteivät äiditkin saa lähteä milloin heitä huvittaa ja ruveta nukkumaan ulkosalla. Varsinkin äidit sitä toisinaan tarvitsisivat."

Kirjan tunnelma on tosiaan hiukan melankolinen. Lukiessa minulla olikin kaiken aikaa hiukan kurkkua kuristava tunne, sellainen hentoinen ahdistus. Tästä huolimatta kirja oli hirvittävän hieno ja jälleen kerran monin verroin koskettavampi kuin vastaava tarina tv-animaatiossa.