Tammettu virta

Kalle Päätalo: Tammettu virta

Gummerus 1972, 573s.

(Luin toki vanhan painoksen, kun tämä uusi ilmestyy vasta syyspuolella, 

mutta vanhan painoksen kansikuvaa ei kustantajan sivuilta enää löytynyt.)

Matkani Iijoella Kalle Päätalon kanssa jatkuu. Toisen kirjan myötä olen kahlannut veteen jo polviani myöten ja aion jatkaa uimaan asti. (Kuvaannollisesti, sillä oikeasti en osaa uida.)

Kallioniemen asumus alkaa olla ahdas ja paikkaansa hakeva uuni on kuin huomaamatta oiennut ja alkanut vaipua alas päin. Kallen isä pistää toimeksi talon laajennuksen suhteen ja kaataa hirret, mutta reissu Taljakosken sahalle osoittautuu kovin takkuiseksi. Tuleehan ne kaikki lopulta sahatuksi ja uusi pirttikin nousee vihdoin viimein, vaikka monenlaista ehtii tapahtua ennen sitä. Kalle kulkee koulussa, mutta käyttää enemmän aikaa isompien poikien suosioon päästäkseen ja vähän opiskeluihin. Korttipirukin iskee näppinsä poikaan, huolimatta äiti-Riitun äänekkäistä ja selkeistä palopuheista kortinpeluuta vastaan. Höpöstelyllekin löytyy aikaa ja melkein koko kylän lapset osallistuvat savottaleikkiin, jossa Kallelle lankeaa hevosen rooli. Hemma-isän isä, Ukkeli, asettuu vuodeksi Kallioniemeen ja osallistuu talon töihin sokeudesta ja iästään huolimatta mukisematta. Arvi-sedän sängynpohjalle Huonemiehen pojan lopussa vienyt tauti osoittautuu sitkeäksi ja vaikeasti hoidettavaksi.

Monenlaista ehtii siis Tammetussa virrassa tapahtua, isoa ja pientä. On hetkiä, jolloin on pakko itkeä tirauttaa tai jännittää sydän kurkussa kirjan henkilöiden mukana, mutta huomattavasti enemmän on niitä naurun kirvoittavia kohtauksia. Päätalon kieli jatkaa samaa kepeää ja rikasta linjaansa, tarina kulkee välillä jaaritellen välillä vähän vauhdikkaammin. Toisinaan tekstistä hypähtää silmille niin suorasukaisia toteamuksia milloin kenestäkin, että on pakko pyrskähtää. Kallen setä, Kummun Kalle, oli aikoinaan otettu ottopojaksi erääseen torppaan. Torpan isännän kuoltua jäi setä-Kalle isännöimään ja ottoäiti hoiti osansa töistä niin pitkään kuin pystyi. Kummun Kalle tuntui viihtyvän poikamiehenä ja hänestä todetaankin kirjassa näin: Kun lisäksi setäni Kalle Päätalo näytti päättäneen viedä lemmenaisansa käyttämättömänä takaisin herralle ja korkeintaan kiitellä lainasta, ratkaistiin Kummun työvoimavajaus sukulaiskaupalla. Voihan lainatut lemmenaisat! Niin sopivaa ja hauskaa, että pakkohan tästä tyylistä on tykätä.

Kallen uhkapeliseikkailut ärsyttivät minua valtavasti. Turhautti, että korttirinkiin oli pakko ängetä, vaikka pelivelkoja oli vaikea saada kuitatuiksi ja ne Kallea yhtenään kiusasivat. Riitu-äiti oli jälleen ihailtavan sinnikäs ja ahkera. Hänen menoaan ei juuri raskaus tai synnytyskään hidasta. Vaikka kirjan lopussa aloin jo vähän pitkästyä (en ymmärrä miksi, sillä pääsihän Kalle mukaan ensimmäiselle savottareissulleenkin eikä muutenkaan kiinnostavista jutuista ollut pulaa), kirja tuntui loppuvan ihan kesken ja liian jännittävään paikkaan.

Tässäkin kirjassa moni asia sai muistelemaan omaa lapsuutta. Heinäntekoaikaan aikuisilla riitti töitä niittämisessä, haravoimisessa ja heinien seipäille nostamisessa, mutta me lapset saimme kuluttaa päivät kuten parhaaksi näimme. Muistan, miten sisiliskoja oli hauska seurata ja laskea, pötköttää välillä pellon reunaan pystytetyssä teltassa kuuntelemassa radiota ja hipsiä taas kohta jalkoja pistelevällä sänkipellolla. Pappa viskasi yhden heinäseipään ojan yli riu'uksi ja opasti, miten sitä käytetään ja putsataan pylly lopuksi heinäpellon sänkeen. Kesäöisin minä ja isosisko nukuttiin aitassa (ja myöhemmin jalasmökissä alapihalla), aivan kuten Kalle ja Arvi-setäkin.

Tammettu virta on edeltäjänsä tavoin runsas ja viihdyttävä. Ainoastaan tämä pieni fonttikoko ja täydet sivut aiheuttavat minulle haasteita, sillä silmäni eivät kerta kaikkiaan suostu jaksamaan tällaisen lukemista kovin pitkään. Siksipä kirjan lukeminen kesti aika kauan, koska jälleen piti lukea muita kirjoja välissä.