Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018, 236s.

Ennen Sivuhenkilöä minun oli tarkoitus viimeinkin lukea Saara Turusen esikoisteos, Rakkaudenhirviö. Se on ollut lukulistallani vuoden 2015 kirjamessuista asti, mutta kuten oman hyllyn kirjoille liian usein käy, sekin on aivan hiljaa ja tyynesti odottanut vuoroaan muka-kiireellisempien kirjojen kiilatessa edelle. (Olisin hyvin voinut jättää väliin yhdenkin tönkköhuonon lällykirjan ja käyttää sen ajan Rakkaudenhirviöön, mutta ehei! Väkisin tuskittelin kurjan kirjan parissa...)

Mutta Sivuhenkilöstä minun piti kertoa.

Kirjan nimettömäksi jäävä kertoja on kirjoittanut kirjan, joka julkaistaan eräänä keväänä. Noin vuoden ajan lukija pääsee seuraamaan kirjailijan elämää, joka kiertyy luonnollisestikin oman teoksen menestyksen tai menestymättömyyden ympärille. Lukeeko sitä kukaan? Toivottavasti kaikki lukevat sen! Alun ylpeys muuttuu vuoden mittaan melkein vastahakoisuudeksi. Toki vuoteen mahtuu muutakin kuin kirja ja sen ajatteleminen ja välillä kertoja muistelee menneitä tai pohtii vaikkapa klassikon määritelmää.

On selkeää, että teos on autofiktiota. Sitä taas on vaikeampi arvailla, missä suhteessa faktaa ja fiktiota on Sivuhenkilöön sekoiteltu. Ei sillä sekoitussuhteella kyllä ole mitään väliä, sillä pidin tästä kirjasta todella paljon. Turunen kirjoittaa taidokkaasti ja käyttää sanoja harkiten. Välillä jotakin kurjaakin kohtausta lukiessa huomasin hymyileväni tyhmästi, sillä ihastelin jotakin sanavalintaa, tekstin rytmiä tai ihan vain tarkkasilmäistä huomiota.

"Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaisteta, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan."

Melkein tuli niska kipeäksi nyökyttelystä.

Ihan näin irrallisena huomautuksena haluan mainita sen, että minulle on käynyt aivan samoin kuin kirjan kertojalle: käytin pitkään naapurikaupungissa sijainneen psykiatrisen sairaalan nimeä synonyymina kaikille samanlaisille laitoksille. Luultavasti tajusin vasta yli 20-vuotiaana, että Visala olikin vain sen yhden sairaalan nimi, eikä yleisesti kaikkien suomalaisten tiedossa.

Vaikka lukuflowni onkin ollut vähän kadoksissa ja luin Sivuhenkilöäkin verkkaiseen tahtiin, nautin ihan älyttömästi. Sivuhenkilö on ihanteellinen yhdistelmä keveyttä, huumoria, arkista ankeutta, sosiaalista kiusaantuneisuutta ja mietiskelyä. Luin kirjan viimeiset kappaleet lapsuudenkotona ja hihittelin, kun kirjailija yöpyy Puustelli-hotellissa joen rannalla. Tuskinpa kyseessä oli kotikaupungin hotelli, vaikka sekin on (ainakin osittain) joen rannalla ja ikkunoista näkyy terijoensalavat (tai hopeapajut, kuka noita talvella erottaa), mutta hauska sattuma kuitenkin. Vähän kuin olisin ollut tapahtumapaikalla.