Kalle Päätalo: Kunnan jauhot
Gummerus 1973 (4. painos), 563s.
Iijoki-kimppaluvun kanssa meinasi tulla kiire, kun muut kirjat ohittelivat jatkuvasti Kunnan jauhot lukupinossa. Vähän vitkuttelin kirjan aloittamisen kanssa siksikin, että edellinen osa päättyi kovin ankeisiin tunnelmiin ja pelkäsin tämän osan olevan ahdistavaa ja raskasta luettavaa. Yllättävää kyllä, Kunnan jauhot nappaa mukaansa heti ensi sivuilla.
Kallioniemessä ollaan lujilla Hemma-isän pahenevien luulotautien ja mustasukkaisuuden sekä koko ajan hupenevien rahavarojen kanssa. Isä on keuhkotautinsa jäljiltä niin kylmissään, ettei tarkene käymään edes pihan perällä vaikka pukisi kaikki kamppeensa päälleen, mutta pahinta on kasvava synkkämielisyys ja Riitu-äidin jatkuva kyttääminen. Riitu pääsee olemaan kahdenkesken Kallen kanssa vain pieniä hetkiä vedenhakureissuillaan, mutta avannollekin Hemma ryntää heti kohta tarkastamaan, ettei Riitu pääse juonimaan selän takana. Hemma näkee "merkityksiä" joka paikassa suksien ja sauvojen asennosta pyykkien kuivumisjärjestykseen. Kallea isän mielen järkkyminen tietenkin ahdistaa ja koulupäivätkin kuluvat pelonsekaisessa sumussa jännittäen sitä, saako isä hulluuskohtauksen vai ei. Hemman paluu savottahommiin ei suju Riitun toiveiden mukaan, mutta Kalle sentään pääsee Hiltu-Jakin mukana tukin uittoon. Rahoille onkin kova tarvis ja lopulta Riitun on sinnittelyistä huolimatta nöyrryttävä pyytämään kunnalta jauhoja.
Kyllä Kunnan jauhoissa kerrotaan - tietysti - paljosta muustakin, kuin isän sairastamisesta, sen aiheuttamista haasteista ja taloudellisesta ahdingosta. Kalle esimerkiksi innostuu kavereidensa kanssa Los Angelesin olympialaisista siinä määrin, että treenaavat itsekin ahkerasti erilaisia juoksumatkoja, korkeus-, pituus- ja seiväshyppyä, kuulantyöntöä ja kiekonheittoa. Kaikki aikuiset eivät katso hyvällä poikien koikkelehtimista, mutta se ei heidän intoaan lannista. Korttipiru alkaa vähän hellittää otettaan Kallesta ja monessa muussakin suhteessa Kalle kasvaa tämän kirjan aikana paljon.
Päätalon kielen elävyys jaksaa ihastuttaa edelleen. Luultavasti tämä veikeä kieli osaltaan tekee vaikeista aiheista lukijalle vähän vähemmän ahdistavia. Monta kertaa pysähdyin ihastelemaan jotakin erikoisen osuvasti kuvattua asiaa, kuten vaikka tätä: Jakin suussa ei tahtonut olla "puheille porstuata". Sehän on hirveän hyvin sanottu! Kerronta etenee aiemmista osista tutuksi tulleeseen hiukan sahaavaan tahtiin, tekisi mieleni sanoa reaaliaikaisena, mutta se ei haitannut ollenkaan. Ylipäätään Kunnan jauhoissa pysyy jännite sopivana koko kirjan ajan siten, ettei tylsistymisen hetkiä päässyt tulemaan.
(Kirjabingoon ruksaan "Yli 500 sivua".)
Päätalon kieli jaksaa ihastuttaa. Ennen vanhaan ihmiset ovat olleet rikkaita puheenparreltaan. Monet sanonnat ovat unohtuneet. Kalle teki arvokasta työtä kootessaan kansanperinnettä.
VastaaPoistaAnonyymi, yleiskielen yleistyminen on varmaan osaltaan kaventanut erilaisten sanontojen ja sanojen määrää. Harmillisen nopeasti nuo harvemmin käytetyt sanonnat tosiaan unohtuvat.
PoistaOn uskomatonta, miten pikkutarkasti Päätalo muistaa menneitä tapahtumia ja kuinka elävästi hän kuvaa ihmisiäkin - kielestä nyt tosiaan puhumattakaan. Tuntuu hyvältä tietää, että Päätalon teoksissa riittää lukemista vielä moniksi, moniksi vuosiksi. :)
Kielen rikkaus on ehdottomasti yksi tämän sarjan koukkuja, uskallan sanoa tämän kolmen luetun kirjan tuomalla kokemuksen syvällä rintaäänellä ;) Huomaanpa kirjasta tarttuneen joitain sanontoja omaan puheeseeni, siis sen lisäksi, että kirjan murre on paikoin hyvin lähellä omaa murrettani. Höpöstely on yksi näistä "tarttuneista" sanoista, samoin kilkattaminen/kilkatus :)
VastaaPoistaVaikka Herkon sairastaminen on isossa osassa kirjassa ei Kunnan jauhot kuitenkaan ole synkkä vaan jopa valoisa, saahan Kalle ja perhe tavallaan lisää tilaa olla, elää ja hengittää.
(Tarkoitus oli kommentoida tuoreeltaan linkityksen yhteydessä, mutta en sitten näemmä muistanutkaan.)
Villasukka, näistä tosiaan tarttuu sanoja ja sanontoja omaankin puheeseen. :) Minulla oli lukiessa melkein huono omatunto, kun nautin lukemisesta ja hihittelin tasaisin väliajoin, vaikka Herkon sairastaminen ei tosiaankaan ollut mikään pikkujuttu tai naurun asia. Tuntuu huimaavalta, että tätä tarinaa/elämää riittää luettavaksi vielä vaikka useammaksi vuodeksi! :)
Poista