Kalle Päätalo: Huonemiehen poika
Gummerus 1972, 544s.
Kalle Päätalo on mies, jonka kirjoja en uskonut koskaan lukevani. Ennakkoluuloisesti olin tuominnut ne pitkäveteisiksi vanhempien miesten kirjoiksi. Mutta kas, yhtäkkiä sieltä ja täältä alkoi kuulua puheita, että Päätalo onkin kuulkaa kirjoittanut vallan mainioita kirjoja, joita kannattaisi lukea. Hetken jaksoin epäillä asiaa, mutta nopeastipa taas kelkkani käänsin. Intoa puhkuen odottelin Kirjavan kammarin Iijoki-kimppaluvun alkamista, haalin sarjan kirjoja omaan hyllyyni ja aloin lukea. Tätä blogitekstiä oli hirveän vaikea kirjoittaa ja huomaankin saaneeni aikaan lähinnä irrallisia ajatuksentynkiä. Mutta menköön, ei täällä ole loistettu johdonmukaisella ajattelulla aikaisemminkaan.
Huonemiehen poika alkaa Iijoen kuvauksella, joka meinasi turruttaa yksityiskohtaisuudellaan. Pian vauhti kuitenkin muuttui vallan toiseksi, eikä lukeminen ainakaan tylsää ollut. Ns. Iijoki-sarja on omaelämäkerrallinen ja luonnollisesti tämä ensimmäinen osa kertoo Päätalon lapsuudesta, syntymästä koulun alkuun. Päätalo ei sanojaan säästele vaan lavertelee ja jaarittelee ihan kaikesta ja kaikista. Vaatimattomiin oloihin syntynyt isopäinen, kierosilmäinen ja tasapainonsa kanssa ongelmissa oleva Kalle kasvaa melkoisten persoonien keskellä. Isä kulkee savotoissa, äiti pitää pystyssä kotia ja kasvattaa lapsia, kuppaakin pyydettäessä. Ja polttaa piippua. Liki kaikki tuntuvat olevan pahoja suustaan ja kielenkäyttö tuntuikin aluksi kovin roisilta. Mutta siihen kyllä tottui pian.
Päätalon kieli on rikasta. Hänen käyttämänsä murre yllätti, sillä kuvittelin että olisin ymmärtänyt murresanoja vähän paremmin. Muutama sana piti isällä suomennuttaa, kun jäivät vaivaamaan. Ongelle mentäessä Kallen Arvi-setä kaivaa muurahaispesästä motukoita syöteiksi. Ajattelin ensin niiden olevan muurahaisen toukkia, mutta Kallen tuntiessa motukoiden kylkiluut oli pakko kääntyä isän puoleen. Vieraalla kielellä lukiessa sitä osaa olla armollisempi itselleen ja tyytyy siihen, ettei jokaista sanaa tarkalleen tunne. Suomen kielen suhteen tilanne näyttäisi kuitenkin olevan vähän eri.
Olen tainnut aiemminkin mainita, että pidän kovasti uudisraivaajahenkisistä tarinoista ja sitä henkeä Huonemiehen pojassa riittää. Nuori perhe tekee väsymättä töitä saadakseen oman kodin ja jonkinlaisen toimeentulon. Helppoa ei ole muillakaan, mutta ei tämä kirja silti mitään surkuttelua ja säälinkerjuuta ole.
Huonemiehen poika osoittautui iloiseksi yllätykseksi (mikä onkin hyvä, sillä olen onnistunut haalimaan hyllyyni yhtä lukuun ottamatta kaikki sarjan kirjat) ja aion ilman muuta jatkaa matkaani Iijoella.
Kalle päätalo on minulle suuri tuntematon.. Joskus olen yritellyt aloittaa Iijoki-sarjaa, mutta.. ehkä joskus :)
VastaaPoistaMukava arvio, kirjoitit mielenkiintoisesti noista murresanoistakin :)
Kaisa Reetta, Minulle Päätalon tyyli osoittautui hurjan paljon kevyemmäksi, kuin ennakkoon kuvittelin. Hauskaa luettavaa, vaikka asiat eivät aina niin kevyitä olekaan. Kannattaa kokeilla joskus toiste uudestaan, jos innostus iskee!
VastaaPoistaMurre ja myös huumori onnistui yllättämään minutkin. Osa murresanoista menee arvauksen puolelle, mutta huumori uppoaa :) Minulla Huonemiehen poika on vielä melko vaiheessa.
VastaaPoistaPäätalo ♥! Sinulla oli siis ihan samat ennakkoluulot kuin minulla, mutta saatiinpa nenillemme oikein kunnolla. :)
VastaaPoistaMinulla on nyt kuusi Iijoki-kirjaa luettuna ja yritän tässä pitää pientä taukoa ennen seuraavaa. Mitään muuta vikaa sarjassa ei olekaan kuin se, että se sotkee tehokkaasti kaikki muut lukuaikeet...
P.S. Niin mitä ne motukat sitten oli?
Villasukka, Mulle jäi jostakin syystä erityisesti mieleen Huonemiehen pojasta sellainen lausahdus, missä Kalle odotti erästä kivaa tapahtumaa "maha hulivilisonnalla". Melkein odotan, että pääsisin itse käyttämään samaa ilmaisua ;)
VastaaPoistaPekka, Onneksi nenäni on vankkaa tekoa ja kesti hyvin tämän iskun! :) Minä yritän saada luettua kirjaston lainoja alta pois, ennen kuin tartun seuraavaan osaan. Ja jos nyt oikein ymmärsin, niin motukat ovat jonkin sortin toukkia (ehkä perhosen?), jotka elelevät muurahaisten kanssa symbioosissa. Eihän näilläkään toukilla toki kylkiluita ole, mutta ovat kuitenkin paljon jäntevämpiä ja isompia kuin muurahaisen toukat.
Pakko käydä vielä kommentoimassa noita motukoita, minä olen törmännyt niihin kotipihalla kun poistin kukkapenkin kivetystä (ja itse kukkapenkkiä) ja sitä pohjaa kaivellessa tuli vastaan juurikin tuollaisia Päätalon kuvaamia valkoisia, paksuja, jänteviä toukkia. Kun niihin koski ne käpertyivät ja olivat aika inhoja :P Taisi siis tarttua motukka-sana käyttöön. Tuo "maha hulivilisonnalla" oli hauska, samoin minua miellytti selkäkeikkanaurut ja höpöstely <3 Tammettu virta piti jo aloittaa, vaikka aikomus oli tarttua siihen vasta hiihtoloman jälkeen...
PoistaYyyyh, motukat kuulostavat aika inhottavilta! (Minä löysin kerran kukkapenkistä jonkun kiitäjän toukan, joka oli niin yököttävä, että teki mieli mennä suoraan suihkuun. Läpikuultavat suuret toukat eivät ole söpöjä.)
PoistaSelkäkeikkanaurut viehättivät minuakin! Ihanan kuvaavia sanoja muutenkin. Mulla on Tammettu virta vasta nostettuna yöpöydälle, saa nähdä milloin uskallan aloittaa. :)