Limpopon yksityisetsiväkoulu

Alexander McCall Smith: Limpopon yksityisetsiväkoulu

(The Limpopo Academy for Private Detection, 2012)

Otava 2014, 378s.

Suom. Outi Järvinen

Limpopon yksityisetsiväkoulu on jo kolmastoista suomennettu osa Mma Ramotswe tutkii-sarjaan. Olen aiemminkin todennut, ettei tätä sarjaa kannata yrittää lukea liian montaa osaa yhteen menoon vaan nauttia kirja silloin tällöin, kiireettä rentoutuen.

"[O]n tärkeää että maailmassa on vielä paikkoja, joissa ei tapahdu juuri mitään, koska sellaiset paikat muistuttavat meille, että elämä ei koostu pelkistä jännittävistä tai merkittävistä tapahtumista. Jokainen elämä tarvitsee suvantonsa, jokainen elämä tarvitsee aukeita hetkiä jolloin ei tapahdu juuri mitään, jolloin ihminen voi vain istua tuntikausia samassa paikassa ja tuijottaa paikallaan pysyviä asioita, kuten vahalehtistä aavikkokasvia tai kuivaa ruohotupasta."

Yllä oleva lainaus tiivistää hyvin Mma Ramotswe -kirjojen tunnelman ja elämänasenteen. Juuri tällaisen hötkyilemättömyyden vuoksi pidän näistä kirjoista, joissa rikoksia ei ratkota eikä rikollisia ilmianneta hirveällä tohotuksella ja suurella äänellä. Tässä osassa Naisten etsivätoimisto nro 1 saa odottamattoman vieraan, jonka tapaaminen on sekä Mma Ramotswelle että Mma Makutsille suuri ilo. Huolta aiheuttaa autokorjaamon tunnollisen apulaisen, Fanwellin pidätys ja uhkaava vankilatuomio. Mma Makutsi ja hänen miehensä Phuti Radiphuti rakennuttavat taloa ja orpokodin johtajatar joutuu ikävän juonittelun kohteeksi.

Limpopon yksityisetsiväkoulu oli erinomaista luettavaa paahtavassa auringonpaisteessa, kuopuksen nukkuessa päiväuniaan. Sivut kääntyilivät kuin itsestään ja miltei haistoin rooibosteen tuoksun. Jo nyt, pian lukemisen jälkeen, kirjan tapahtumat alkavat sekoittua aiempien osien tapahtumiin, mutta tämän miellyttävän raukean olotilan toivon kestävän pitkään.



Kirjabingo: "dekkari".

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teos 2014 (4. painos), 330s.

Teemestarin kirja on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti. Kerran sitä yritinkin lukea, mutta vaikka jo kirjan prologi ihastutti, päätin jättää lukemisen kesken ja palata asiaan paremmalla ajalla. Tämä päätös oli varmasti oikea. Luultavasti olisin pitänyt Teemestarin kirjasta joka tapauksessa, mutta sen aiheestaan huolimatta seesteinen tunnelma ansaitsee rauhallisen lukuhetken.

Teemestarin kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, aikaan jolloin juomakelpoisesta vedestä on tullut vallankäytön väline. Armeija säännöstelee vettä korkeampien tahojen määräysten mukaan, mutta juomaveden määrä on auttamatta liian pieni. Vesi on niin arvokasta, ettei sitä tuhlata liiemmin peseytymiseen tai siivoamiseen - hyvä jos sitä riittää ruoanlaittoon ja juomaksi. Norian isä on teemestari ja Noria hänen oppilaansa. Teemestarin ammatti on arvostettu ja perinteikäs ja yksi ammatin eduista on tavallista suurempi vesiannos. Tästä huolimatta komentaja Taro alkaa esittää pisteliäitä kysymyksiä Teemestarin puutarhan epäilyttävästä vehreydestä ja muutenkin pitää silmällä taloa ja sen asukkaita.

Tämän kirjan lukeminen oli silkkaa nautintoa. Itärannan käyttämä kieli on äärettömän herkkää ja kaunista, olematta silti teennäistä tai kylmää. Teemestarin kirja kuvaa tulevaisuutta, jolloin nykyaikaisesta elämästä ei enää tiedetä juuri mitään. Suuret sodat ovat tehneet tuhojaan, mutta suurimpien muutosten takana ovat ihmisten arkipäiväisten valintojen aiheuttamat muutokset: ilmasto on lämmennyt ja suuret jäätiköt sulaneet upottaen alleen suuria maa-alueita. Norian maailma on kiehtova sekoitus suomalaisuutta ja japanilaisuutta, arki yhtä aikaa kehittynyttä ja taantunutta.

"Uskon, että on mahdollista muuttaa asioiden pintakerrosta ja silti säilyttää niiden ydin koskemattomana, aivan kuten on mahdollista säilyttää pinta samankaltaisena ja kaivertaa ydin ontoksi."

Monet seikat suorastaan lumosivat minut niin, etten jälkikäteen oikeastaan edes ymmärrä, mikä tästä kirjasta teki niin upean. Kieli on ehdottomasti yksi näistä seikoista, mutta ihan varmasti tässä oli jotain muutakin. Vaikka kirjan viimeiset noin 30 sivua luin onnistuneiden sukujuhlien jälkeisessä huokailun ja myhäilyn täyteisessä olotilassa, enkä osannut keskittyä lukemiseen 100 prosenttisesti, Teemestarin kirja nousee varmasti yhdeksi parhaimmista tänä vuonna luetuista kirjoista.



Kirjabingo: "pokkari".

Mikko Mallikkaan parhaat

Gunilla Bergström: Mikko Mallikkaan parhaat

(Alfons Åberg. De tre första berättelserna, 2013)

Tammi 2014, 80s.

Suom. Kaija Pakkanen

Mikko Mallikas on oiva esimerkki kirja(sarja)sta, joka on kestänyt aikaa hyvin. Minä luin lapsena mielelläni Mikko Mallikas -kirjoja ja myös omat lapseni pitivät kovasti tästä kolme ensimmäistä kirjaa sisältävästä Mikko Mallikkaan parhaat -kokoelmasta. Luimme tämän iltasatuna, yhtenä iltana. Se sopi  hyvin kaikille osapuolille, sillä tarinat ovat melko lyhyitä ja luettavaa tekstiä on vähän.

Mikko Mallikkaan parhaat sisältää kertomukset Mikko Mallikas on oikukas, Mikko Mallikas rakentaa helikopterin ja Mikko Mallikas panee töpinäksi. En muista, olenko lukenut lasten kanssa näitä aikaisemmin, mutta DVD:ltä olemme kyllä nähneet monet kerrat nämä tarinat. Lapsista olikin hauskaa seurata, miten kirjassa tapahtui juuri samoin kuin televisiossa.

Mikko Mallikas on oikukas kertoo eräästä illasta, jolloin Mikko ei tahdo mennä nukkumaan. Hän juoksuttaa isää edes takaisin tuomassa ja hakemassa milloin mitäkin, niin kauan että isä viimein nukahtaa olohuoneen lattialle.

Mikko Mallikas rakentaa helikopterin isän lukiessa lehteä. Mikko saa rakentaa mitä haluaa, kunhan ei vain käytä sahaa. Isä ei juuri hymähdyksiä enempää Mikon touhuja kommentoi, paitsi siinä vaiheessa, kun Mikko huutaa tarvitsevansa sahaa päästäkseen ulos helikopteristaan.

Aamuisin tulee helposti kiire, kun huomaamattaan ajautuu tekemään jotain muuta kuin aamupuuhia. Onneksi Mikko Mallikas panee töpinäksi, eikä lopulta tarvitse odottaa Mikkoa vaan isää.

Minuun Mikko Mallikkaassa vetoaa kaikki: kuvitus on hauska yhdistelmä piirustuksia ja kollaasitekniikkaa, teksti miellyttävää ja erityisen helppoa ääneen luettavaa. Tarinoistakin tietysti pidän, eniten siksi että ne ovat niin kovin arkisia. Mikko ja isä elävät tavallista, hyvää arkea ilman jatkuvaa laatuajan ajattelua ja extreme-elämyksiä. Kirjoissa ei myöskään korosteta isän yksinhuoltajuutta, Mikolla vain ei ole äitiä ja sillä hyvä.

Mukavia tarinoita ja kivaa katseltavaa, joita voin suositella erityisesti niille jotka muistavat Mikko Mallikkaan omasta lapsuudestaan. Nämä ovat minusta edelleen yhtä hauskoja kuin ennen.



Kirjabingo: "kirja ja elokuva".

Hääyöaie

Sophie Kinsella: Hääyöaie

(Wedding Night, 2013)

WSOY 2014, 388s.

Suom. Aila Herronen

Pidän kovasti (hyvistä) romanttisista komedioista. Olen kuitenkin laiska seuraamaan elokuvauutisia, enkä siis ole perillä siitä, mitä olisi ylipäätään tarjolla. Tästä syystä nautin romanttisen viihteen yleensä kirjan muodossa. Minulle sopivaa, ennalta-arvattavaa ja nauruhermoja kutkuttavaa höpsöttelyä osaa kirjoittaa Sophie Kinsella.

Hääyöaie alkaa hivenen kiusallisesta kohtauksesta. Väärinkäsitysten ja naisellisten oletusten vuoksi Lottie valmistautuu vastaamaan myöntävästi pitkäaikaisen poikaystävänsä kosintaan - jota ei tule. Suhde päättyy siihen ja kuinka ollakaan, teiniaikainen ensirakkaus, Ben, ottaa yllättäen yhteyttä. Lottie ja Ben huomaavat tuntevansa vetoa toisiinsa edelleen ja päättävät mennä naimisiin pikavauhtia ja pidättäytyä seksistä hääyöhön asti. Lottien katkeraa avioeroa läpikäyvä isosisko pitää Lottien avioliittoa hirveänä virheenä ja päättää estää hääyön keinoja kaihtamatta.

Kirja on vauhdikas ja täynnä koheltamista, kiusallisia ja absurdeja tilanteita. Viihdyin niin hyvin, että välillä nauroin ääneenkin, vaikka kieltämättä vitsi vähän väljähtyi tarinan venyessä hiukan liian pitkäksi. Hääyöaie ei ole järin uskottava, mutta mielestäni tällaisen kirjallisuuden ei tarvitse yrittääkään olla realistinen.

Hääyöaie (jonka nimi muuten tuntuu mukavalta lausua!) sopii erinomaisesti kevyen höpöhöpöviihteen kaipuuseen.


Kirjabingo: "Romantiikka".

Ole hyvä

Riikka Takala: Ole hyvä

Atena 2014, 152s.

Riikka Takalan romaania Ole hyvä kuvataan kustantamon sivuilla näin: "suorapuheinen ja humoristinen romaani näyttää tämän päivän Suomen, jossa elää sinnikäs usko, että kyllä hyvälle ja ahkeralle löytyy aina töitä. Ei löydy." Nämä lauseet saivat minut kiinnostumaan kirjasta, sillä oletin sen olevan hauska kertomus työpaikan löytämisen vaikeudesta. Tavallaan Ole hyvä sitä onkin, mutta ei lainkaan sillä tavalla kuin etukäteen kuvittelin.

Elli, Aava ja Viola ovat yli 40-vuotiaita, työelämästä syystä tai toisesta pois luisuneita, hyvin koulutettuja naisia. Elli on yksinhuoltaja, Aavan opiskelut ovat jämähtäneet vaiheeseen "gradua vaille valmis" ja Viola haaveilee lapsesta ja maailman pelastamisesta. Ystävykset käyvät afrotanssitunneilla, jonka anti on jokaiselle eri. Viola saa päähänsä keinon pelastaa kurssia vetävän, aina niin vakavailmeisen, afrikkalaissyntyisen Florencen elämän ja kerätä rahat voidakseen tarjota tälle sukupuolielimen korjausleikkauksen. Tiukkailmeinen Florence kun selvästi kärsii ympärileikkauksen takia. Vaikka naisten omakin toimeentulo on tiukkaa (paitsi Aavalla, jolla on rikas mies), tähän keräykseen on rahat löydettävä.

Ole hyvä jätti jälkeensä ristiriitaisen olon. Vaikka tarina olikin kirja olikin erilainen kuin odotin, pidin tarinasta ja etenkin kielestä. Sitten taas välähdyksenomaisen lyhyissä pätkissä etenevä kerronta oli väsyttävää ja joidenkin sanojen (kuten pahvikahvi) toistaminen ärsytti. Takala on koulutukseltaan dramaturgi ja mietinkin, onko tämä vaikuttanut kirjan räppivään rakenteeseen. Aion luetuttaa kirjan dramaturgiystävälläni ja kysyä asiaa häneltä. Ole hyvä käsittelee tärkeitä ja vaikeitakin asioita, mutta tuo mainittu työttömyys ei ollut ollenkaan se keskeisin aihe. Enemmänkin tämä tuntui kolmen naisen henkilökohtaisten kriisien solmukohdan kuvaukselta. Kirjan huumori ei ollut hirveän hyvin minun makuuni sopivaa. Enemmänkin koin kirjan huumorin vaivaannuttavaksi ja humoristiset tilanteet typeriksi. Löyhempi pipoiselle tämä on varmasti hauskakin lukukokemus.

"Työvoimatoimiston huoneen nurkkaan oli sijoitettu televisio, jossa eduskunta piti puheita siitä, mitä työttömille oli tehtävä, oliko heitä kannustettava vai rangaistava. Luultavasti työvoimatoimiston väki nauhoitti näitä ohjelmia, sillä täällä tuli aina eduskunnan täysistunto."

Kirjabingo: "alle 200 sivua". 

Ensimmäinen lintukirjani

Anja Baklien: Ensimmäinen lintukirjani

(Min första fågelbok, 2014)

Karisto 2014, 95s.

Suom. Elina Lustig

Anja Baklien on kirjoittanut useita lapsille suunnattuja luonto-oppaita. Suomeksi on julkaistu nyt neljä osaa, joissa käsitellään kukkia, ötököitä, metsää ja lintuja. Meillä on ollut entuudestaan Ensimmäinen ötökkäkirjani, jota on luettu paljon ja jonka kuvia on tutkittu monin verroin enemmän. Muitakin osia on luettu monesti, viimeisimpänä tätä uusinta, Ensimmäistä lintukirjaani.

Ensimmäinen lintukirjani esittelee karkeasti asuinpaikkojensa mukaan ryhmiteltyinä 19 lintulajia, joista useimmat ovat lapsillekin entuudestaan tuttuja. Linnuista kerrotaan lyhyehkösti ja helppotajuisesti, mikä on lapsille suunnatulle kirjalle vain eduksi. Monista linnuista kerrotaan hassuja tai sopivan ällöttäviä asioita, jotka jäävät lapsillekin mieleen. Tiesittekö esimerkiksi sitä, että jos lokkikoiras haluaa tehdä vaikutuksen naaraaseensa, se oksentaa tämän eteen vähän ruokaa? Kiehtovaa.

Tässä kirjassa on panostettu erityisen paljon valokuviin. Niitä on todella runsaasti, joistakin lajeista jopa koko aukeaman kokoisia kuvia. Valokuvat ovat laadukkaita, joten lintujen tunnistaminen niiden avulla on helppoa. Jokaisen lintuesittelyn lopussa on myös itse täytettävä kohta, johon voi merkitä milloin on kyseisen lintulajin nähnyt.

Ensimmäinen lintukirjani on mainio tietokirja ja oivallinen apuväline silloin, kun haluaa opastaa lasta lintujen tunnistamisessa. Kirjassa esitellyt lajit on valikoitu hyvin, sillä vaikka harvinaisemmistakin linnuista olisi ollut kiva lukea, niiden bongaaminen olisi turhan haastavaa. Kirja tarjoaa paitsi mielenkiintoista tietoa, myös mukavaa ajanvietettä.



Kirjabingo: "kannessa eläinkuva".

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

(La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012)

Tammi 2014, 809s.

Suom. Anna-Maija Viitanen

Tähtiin kirjoitetun virheen jälkeen halusin lukea jotakin todennäköisemmin minulle sopivaa kirjallisuutta. Sveitsiläisen Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta on edellä mainitun kirjan tavoin ollut näkyvästi esillä blogeissakin ja koska minulle Tammen Keltainen kirjasto on laadun tae, päätin tarttua tähän paksukaiseen.

Marcus Goldmanin esikoisteos on ollut menestys. Toinen romaani ei vain ota syntyäkseen ja Marcus ottaa yhteyttä vanhaan opettajaansa ja ystäväänsä Harry Quebertiin. Harry kutsuu Marcuksen luokseen Auroran pikkukaupunkiin rentoutumaan ja kirjoittamaan ja Marcus ottaa tarjouksen kiitollisena vastaan. Melko pian Marcuksen vierailun jälkeen Harryn pihasta löydetään 33 vuotta sitten kadonneen 15-vuotiaan tytön ruumis. Harryn syyllisyys näyttää varmalta ja hänet pidätetään, mutta Marcus alkaa tehdä omaa tutkimustyötään todistaakseen Harryn syyttömyyden. Alkaa huimaava aikamatka kesään 1975, pikkukaupungin asukkaiden välisiin suhteisiin, salaisuuksiin, rakkauksiin ja sydänsuruihin. Eikä pieni ole kirjallisuudenkaan rooli.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on taidokas yhdistelmä lukuromaania (joka minun maailmassani tarkoittaa laadukasta, hyvin kirjoitettua kirjallisuutta) ja rikoskirjallisuutta. Henkilöitä on paljon, mutta heidät oppii tuntemaan nopeasti. Tapahtumiakin on paljon ja ajassa seilataan hallitusti edestakaisin. Kirjan rakenne on loistava: lukija imaistaan lujaan otteeseen heti ensimmäisessä kappaleessa ja jännite pysyy yllä lähes koko kirjan ajan. Marcuksen oma tutkimustyö on kyllä mielenkiintoista, mutta en pidä sitä hirveän uskottavana. Tuskin pienelläkään paikkakunnalla jaeltaisiin keskeneräisen rikostutkinnan tietoja näin löyhäkätisesti kuin Harry Quebertin tapauksessa.

"- Voi Marcus parkaa, minusta tuntuu että mitä syvemmälle tähän juttuun kaivaudut, sitä enemmän salaisuuksia nousee pintaan…"

Pitkän kirjan lukuisat henkilöt pysyvät suhteellisen hyvin hallussa ja ikään kuin puolustavat paikkaansa, mutta Marcuksen äiti tuntui irralliselta. Miksi ahtaa mukaan rasittava äiti, jonka kanssa keskusteluista muodostuu b-luokan komediaa? Juonenkäänteet ovat melko sujuvia, mutta kirjan loppupuolella homma niihin käänteisiinkin jo vähän turtui. Loppuratkaisua en arvannut etukäteen.

En rakastunut Totuuteen Harry Quebertin tapauksesta, mutta pidin siitä paljon. Jotain kertonee sekin, että normaalin lukuvauhtini ollessa noin 100 sivua päivässä,  tämän kirjan lukemiseen meni vain kaksi ja puoli päivää.

Ensiluokkaista viihdykettä!



Kirjabingo: "palkittu kirja". Totuus Harry Quebertin tapauksesta on palkittu muun muassa Ranskan akatemian suurella palkinnolla vuonna 2012.

Muumisisarukset Tove ja Lars Jansson - Muumipeikko-sarjakuvan tarina

Juhani Tolvanen: Muumisisarukset Tove ja Lars Jansson - Muumipeikko-sarjakuvan tarina

WSOY 2000, 124 + 11s.

Lukiessani muumisarjakuvia aloin kiinnostua Toven lisäksi hänen veljestään Larsista. Sarjakuvia suomentaneen Juhani Tolvasen kirjoittama kirja Muumisisarukset vaikuttikin täydelliseltä lisätiedon lähteeltä. Pistin kirjan varaukseen ja pian pääsinkin jo lukemaan.

Muumisisarukset taustoittaa muumisarjakuvan syntyä tarkasti. Tässä kirjassa pääsee tutustumaan nuoren Toven ensimmäiseen sarjakuvaan, Prickinas och Fabians äventyr, jonka tekijää ei osaisi arvata piirustustyylin tai tarinankaan perusteella. Myös Toven ihka ensimmäinen, Ny Tid -lehdessä julkaistu muumisarjakuva Maailmanloppu tulee! on luettavissa näiden kansien välissä.

Tolvanen kertoo Toven urakehityksestä ja siitä, kuinka pitkä prosessi muumisarjakuvien valmistelu oli. Nykyaikaista, puhekuplallista sarjakuvaa, Tovelta toivoi brittiläinen Charles Sutton, jonka kanssa Tove oli ahkerassa kirjeenvaihdossa vuoden 1952 tammikuusta alkaen. Kesti kuitenkin puoli toista vuotta, ennen kuin muumisarjakuva lanseerattiin Iso-Britanniassa. Muumisarjakuvasta tehtiin seitsenvuotinen sopimus, jonka mukaan sarjakuvaa julkaistaisiin kuutena päivänä viikossa. Sopimus oli Tovelle aluksi taloudellinen pelastus, mutta kääntyi vähitellen raskaaksi taakaksi. Lopulta Toven veli Lars otti sarjakuvanteon omille harteilleen ja onnistui hyvin täyttämään Toven saappaat sarjakuvauralla.

Muumisisarukset on oikein hyvä perusteos niille, jotka haluavat tutustua muumisarjakuvien syntyyn. Ikävä kyllä minä en kokenut saavani tästä kirjasta paljonkaan uutta tietoa. 1990-luvulla ilmestyneiden Muumipeikko-sarjakuvakirjojen alkusanoissa Tolvanen on jo kertonut monia tässäkin kirjassa kerrotuista asioista. Samoin Toven suhde muumisarjakuvaan oli minulle entuudestaan tuttu aiemmin lukemistani Tovea käsittelevistä kirjoista. Nämä asiat eivät toki sinänsä haitanneet, mutta petyin suuresti siihen, kuinka pikkuriikkiseen rooliin Lars Jansson tässä(kin) kirjassa jäi. Lars kuitenkin piirsi muumisarjakuvaa vuosia, autettuaan ensin sisartaan sarjan kääntämisessä englanniksi.

Muumisisarukset-kirjan lopussa on muun muassa Toven kirjoittama novelli Sarjakuvapiirtäjä, lista kaikista muumisarjakuvista ja niissä mainituista kirjoista sekä muumisarjakuvan kannalta tärkeiden päivämäärien lista.

Runsaasti kuvitettu perusteos muumisarjakuvista kiinnostuneille.



Kirjabingo: "lainattu kirja".

Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo

Tammi 2009, 149s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Maukka ja Väykkä -iltasatumaratonimme jatkuu. En tunnistanut sarjan ensimmäisessä osassa aivan samaa hilpeyttä ja hohtoa kuin Maukka, Väykkä ja Karhu Murhisessa, mutta ilokseni Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo osoittautui edeltäjäänsä sulavammaksi luettavaksi.

Väykkä on rakentanut Maukalle jättimäistä lumipalloa muistuttavan joulukalenterin. Ensimmäistä luukkua avatessaan Maukka tulee potkaisseeksi pois paikoiltaan palloa paikallaan pitävän pölkyn. Tästä johtuen pallo tietenkin lähtee liikkeelle kaverusten kotimäen päältä ja vyöryy - tietenkin - suoraan kylän halki tehden tuhoja kyläläisten kodeille, upotakseen lopuksi järveen. Aluksi Maukka ja Väykkä näyttävät säästyvän kyläläisten syytöksiltä, mutta lopulta totuus lumipallon alkulähteestä käy ilmi, eikä tätä uutista oteta kovin hyvin vastaan. Väykkä tulee siihen tulokseen, että parasta on nostaa talo suksille ja vaihtaa asuinpaikkaa.

Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo on kirjamuotoinen joulukalenteri. 24 lyhyttä lukua sopisivat vallan mainiosti joulukuun kiireisinäkin aamuina luettaviksi. Me toki ahnehdimme useamman luvun kerrallaan, sillä vekkuli tarina oli sen verran jännittävä, että halusimme mahdollisimman pian tietää, kuinka ystävykset tästä pinteestä selviävät.

Virpi Talvitien kuvitus on tässäkin kirjassa silmiä hivelevää ja humoristista, mieluisaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Koko aukeaman kokoisina kuvat myös pääsevät oikeuksiinsa ja ikään kuin pakottavat pysähtymään niitä tutkimaan. Tämä isojen kuvien käyttö on kuitenkin ääneen luettaessa hankalaa, sillä lapset haluaisivat katsoa kuvia samalla kun äiti lukee. Kirjan sidos ei tietenkään sovi kahden aukeaman yhtäaikaiseen aukipitämiseen ja siksipä lapset saivat tihrustaa kuvia puoliavonaisilta aukeamilta äidin yrittäessä lukea yhtä haastavissa olosuhteissa. Tätä haastetta lukuunottamatta lukeminen (ja kuunteleminen) oli kaikille osapuolille mieluista ja antoisaa. Seuraava osa, Maukka ja Väykkä rakentavat talon, onkin jo aloitettu.



Kirjabingo: "kuuluu kirjasarjaan".

Mr Mercedes

Stephen King: Mr Mercedes

Hodder & Stoughton 2014, 405s.

Toivoin äitienpäivälahjaksi Stephen Kingin uusinta kirjaa, jonka mies ystävällisesti minulle ennakkoon tilasi. Kirja saapui viime viikolla ja kiilasi lukupinoni kärkeen. Englanniksi lukeminen kangerteli alkuun, mutta hyvin pian Kingin taidokas kerronta vei mukanaan ja kielivaikeudet jäi jännittävän tarinan varjoon.

Bill Hodges on eläkkeelle jäänyt rikostutkija, jonka päivät kuluvat tyhjänpäiväisiä tv-ohjelmia tuijotellen ja käsiasetta hypistellen. Brady Hartsfield on tehnyt rikoksen, josta ei jäänyt kiinni. Brady kirjoittaa tapaustaan tutkineelle Hodgesille ilkkuvan kirjeen, joka sysää liikkeelle kiihtyvällä vauhdilla etenevät tapahtumat.

Mr Mercedes on melko tyypillinen rikoksenselvittelyromaani, ainakin tällaisen vai pari dekkaria lukeneen mielestä. King on toki ujuttanut mukaan viittauksia omiin teoksiinsa sekä antanut henkilöhahmoille omalaatuisia tapoja ja piirteitä. Tyylilleen uskollisesti King pitää lukijan varpaillaan, sillä tässäkään kirjassa ei voi tuudittautua minkään laiseen "no tälle ei ainakaan voi tapahtua mitään" -harhaluuloon.

Melko pian kirjan aloitettuani aloin rinnastaa Mr Mercedeksen J. K. Rowlingin salanimellä julkaisemaan Käen kutsuun. Molemmat tahoillaan menestyneet kirjailijat ovat päätyneet kokeilemaan siipiään uuden genren alla - ja mielestäni ihan onnistuneesti. Molemmat myös ovat ilmoittaneet jatkavansa dekkarilinjalla: Rowlingin seuraava Cormoran Strike -kirja (Silkkiäistoukka) ilmestyy suomennettuna piakkoin ja King aikoo jatkaa Hodgesin seurassa vielä kahden kirjan verran. En ole innokas uusien kirjasarjojen aloittaja ja aluksi tämä sivuseikka tympäisikin.

Pidin Mr Mercedeksestä paljon. Se on koukuttava, jännittävä, ahdistava ja vaikka mitä muuta. Mielestäni King on erityisen taitava kuvaamaan ihmisten pimeitä puolia ja sitä tässä kirjassa on runsaasti, piinaavan todentuntuisesti kuvattuna. Vähempikin asioiden toistaminen olisi riittänyt ja parissa kohtaa liiallinen ennalta-arvattavuus harmitti. Tunnustan, että viimeisillä sivuilla tunsin jopa hienoista pettymystä, joka kuitenkin ehti muuttua positiiviseksi kauhuksi. Jatkoa odotan yhtä malttamattomana kuin Kingin kirjoja aina ja sitä onkin luvassa luultavasti jo ensi vuonna.




Kirjabingo: "Tänä vuonna ilmestynyt".

Fingerporin postilla

Pertti Jarla: Fingerporin postilla

Arktinen Banaani 2014, 176s.

Jos kolea ja kostea kesäsää ahdistaa, Pertti Jarlan Fingerpori piristää varmasti. Suunnittelin lukevani Fingerporin postillan nautiskellen, stripin silloin tällöin, mutta kävi niin kuin suklaata syödessä: sitä kuvittelee syövänsä vain pari palaa ja kohta hamuaakin tyhjää käärepaperia.

Fingerporin postilla sisältää hilpeän kokoelman oivaltavia uskontoteemaisia sarjakuvastrippejä. Fingerporin Jumala on vanha ja valkopartainen mies, joka ei pelkää käyttää kaikkivoipaisuuttaan vaikkapa pieneen kujeiluun. Jeesuskin vastaa ulkonäöltään sitä uskonnonkirjoista tuttua partasuuta. Useimmiten Jeesus on ystävällinen ja oikeamielinen, mutta toisinaan hänkin epäilee isäänsä tai heittäytyy herraksi.

Toki stripeissä nähdään myös monia muita Raamatusta tuttuja hahmoja, joista on pakko mainita erikseen Nooa. Hänen arkkinsa jaksaa naurattaa joka lukukerralla:

Fingerporin postillassa seikkailevat myös muun muassa paavi ja lukuisat kirkonmiehet, riivatun kissa, hopi-intiaanit ja saatananpalvojat, joiden messupaikka on joutunut jumalanpalvojien häpäisemäksi. Pidän Jarlan piirustustyylistä ja hänen huumorinsa viehättää vähintään yhtä paljon. Vaikka uskonto on aiheena riskialtis, Jarla ei ilku tai ilkeile. Sanaleikit toimivat loistavasti ja ovat parhaimmillaan silloin kun vitsi avautuu pienellä viiveellä.



Kirjabingo: sarjakuva

Maukka ja Väykkä

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä

Tammi 2009, 128s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Suurin odotuksin tartuimme lasten kanssa tähän ensimmäiseen Maukka ja Väykkä -kirjaan. Pidimme kaikki kovasti kirjasta Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen, mutta siihen verrattuna tämän kirjan lukeminen oli hidasta ja muutenkin kankeaa.

Maukka ja Väykkä ovat parhaat ystävät, vaikka ovatkin kissa ja koira. Maukka on kovin itsekeskeinen ja mukavuudenhaluinen, Väykkä taas velvollisuudentuntoinen ja muutenkin hyvin ahkera. Jos Maukka toivoo syntymäpäivälahjaksi polkupyörää, Väykkä melko varmasti sellaisen hankkii. Jos ystävykset sopivat etukäteen, ettei jouluksi hankita lahjoja, Maukka pahoittaa mielensä jos Väykkä ei sellaista oikeasti ole hankkinut.

Maukan ja Väykän touhut ovat hassuja, mutta myös sellaisia, jotka oikeasti saavat ajattelemaan. Meillä vähän turhauduttiin Maukan itsekkyyteen ja ystäväänsä aina ajattelevan Väykän puolesta tuli paha mieli. Luulen, että lukemisen takkuisuus johtui pitkälti Maukan itsekkyydestä, mutta tämä turhautuminen oli myös hyvästä, sillä nyt lapsetkin huomasivat pysähtyä miettimään, ettei moinen käytös ole kivaa. Ehkä jotakin rippeitä noista keskusteluista tarttuisi myös pitemmäksi ajaksi mieleen ja omaan käytökseen sovellettavaksi.

Kirjan viimeinen luku, Loppu ja alku, aiheutti lapsikuulijassa pelkoja. Tässä luvussa Maukka ja Väykkä makoilevat omenapuun alla ja Maukka alkaa pohtia, mitä tapahtuu sitten kun aika kuluu loppuun.

"- Entäs sitten, kun meitä ei enää ole? Maukka kuiskasi. 
- Tämä omenapuu muistaa meidät kyllä senkin jälkeen, sanoi Väykkä.
- Entä sitten, kun sitäkään ei enää ole? Maukka kysyi.
- Tuo talo muistaa meidät vielä pitkään omenapuunkin jälkeen.
- Entäs sitten, kun sekin lahoaa ja rapistuu?
- Tämä kukkula on tässä senkin jälkeen.
- Entä kun sekin kuluu sileäksi?
- Sama aurinko paistaa tähän silti.
- Entä, jos ei enää paista? Jos aurinko sammuu, onko sitten kaikki lopussa? Maukka kysyi ja sen silmät täyttyivät kyynelistä."

Sen sijaan, että lapsi olisi jäänyt tyytyväisenä nukkumaan, alkoi kamarista kuulua kiihtyvää niiskutusta ja lopulta poika tuli portaisiin itkemään. Vaadittiin hyvä tovi vierekkäin pötköttelyä sekä juttelua kuolemasta, jalkapallosta ja räästä, ennen kuin lapsi oli valmis kokeilemaan uudestaan nukkumista. Vaikka luku ei meillä ollutkaan ihanteellinen nukkumaan mennessä luettavaksi, pidin siitä, sillä tällaisista asioista on hyvä puhua lapsen kanssa. Maukka ja Väykkä tarjosi tällaiseen keskusteluun hyvän ja lempeän lähtökohdan.

Kannattaa käydä lukemassa myös Luettua elämää -blogin teksti Maukasta ja Väykästä, sillä siellä on kirjasta pidetty huomattavasti enemmän kuin meillä.



Kirjabingo: "lastenkirja".

Kunnan jauhot

Kalle Päätalo: Kunnan jauhot

Gummerus 1973 (4. painos), 563s.

Iijoki-kimppaluvun kanssa meinasi tulla kiire, kun muut kirjat ohittelivat jatkuvasti Kunnan jauhot lukupinossa. Vähän vitkuttelin kirjan aloittamisen kanssa siksikin, että edellinen osa päättyi kovin ankeisiin tunnelmiin ja pelkäsin tämän osan olevan ahdistavaa ja raskasta luettavaa. Yllättävää kyllä, Kunnan jauhot nappaa mukaansa heti ensi sivuilla.

Kallioniemessä ollaan lujilla Hemma-isän pahenevien luulotautien ja mustasukkaisuuden sekä koko ajan hupenevien rahavarojen kanssa. Isä on keuhkotautinsa jäljiltä niin kylmissään, ettei tarkene käymään edes pihan perällä vaikka pukisi kaikki kamppeensa päälleen, mutta pahinta on kasvava synkkämielisyys ja Riitu-äidin jatkuva kyttääminen. Riitu pääsee olemaan kahdenkesken Kallen kanssa vain pieniä hetkiä vedenhakureissuillaan, mutta avannollekin Hemma ryntää heti kohta tarkastamaan, ettei Riitu pääse juonimaan selän takana. Hemma näkee "merkityksiä" joka paikassa suksien ja sauvojen asennosta pyykkien kuivumisjärjestykseen. Kallea isän mielen järkkyminen tietenkin ahdistaa ja koulupäivätkin kuluvat pelonsekaisessa sumussa jännittäen sitä, saako isä hulluuskohtauksen vai ei. Hemman paluu savottahommiin ei suju Riitun toiveiden mukaan, mutta Kalle sentään pääsee Hiltu-Jakin mukana tukin uittoon. Rahoille onkin kova tarvis ja lopulta Riitun on sinnittelyistä huolimatta nöyrryttävä pyytämään kunnalta jauhoja.

Kyllä Kunnan jauhoissa kerrotaan - tietysti - paljosta muustakin, kuin isän sairastamisesta, sen aiheuttamista haasteista ja taloudellisesta ahdingosta. Kalle esimerkiksi innostuu kavereidensa kanssa Los Angelesin olympialaisista siinä määrin, että treenaavat itsekin ahkerasti erilaisia juoksumatkoja, korkeus-, pituus- ja seiväshyppyä, kuulantyöntöä ja kiekonheittoa. Kaikki aikuiset eivät katso hyvällä poikien koikkelehtimista, mutta se ei heidän intoaan lannista. Korttipiru alkaa vähän hellittää otettaan Kallesta ja monessa muussakin suhteessa Kalle kasvaa tämän kirjan aikana paljon.

Päätalon kielen elävyys jaksaa ihastuttaa edelleen. Luultavasti tämä veikeä kieli osaltaan tekee vaikeista aiheista lukijalle vähän vähemmän ahdistavia. Monta kertaa pysähdyin ihastelemaan jotakin erikoisen osuvasti kuvattua asiaa, kuten vaikka tätä: Jakin suussa ei tahtonut olla "puheille porstuata". Sehän on hirveän hyvin sanottu! Kerronta etenee aiemmista osista tutuksi tulleeseen hiukan sahaavaan tahtiin, tekisi mieleni sanoa reaaliaikaisena, mutta se ei haitannut ollenkaan. Ylipäätään Kunnan jauhoissa pysyy jännite sopivana koko kirjan ajan siten, ettei tylsistymisen hetkiä päässyt tulemaan.




(Kirjabingoon ruksaan "Yli 500 sivua".)

Is Everyone Hanging Out Without Me? (And Other Concerns)

Mindy Kaling: Is Everyone Hanging Out Without Me? (And Other Concerns)

Ebury Press 2013, 219s.

Hankin tämän Mindy Kalingin kirjan Is Everyone Hanging Out Without Me? (And Other Concerns) Goodreadsin perusteella. Jos en aivan väärin muista, tämä löytyi samalta listalta Sarah Silvermanin ja Tina Feyn kirjojen kanssa ja päätin luottaa GR:n suosituksiin. Luottamus kannatti, sillä pidin Kalingin kirjasta oikein paljon.

Is Everyone Hanging Out Without Me? (jatkossa Hanging Out) on kepeän humoristinen, itseironinen ja  positiivinen kirja. Kaling kertoo lapsuudestaan ja opiskeluajoistaan sekä uran luomisen vaikeudesta. Kirjaa ei silti voi sanoa omaelämäkerraksi, sillä Kaling harppoo asiasta toiseen huolettomasti kuin karitsa kesälaitumella. Hän ei myöskään vältä liioittelua, mikäli sen avulla saa paremmat naurut. Kaling mainitsee rakkaimmaksi harrastuksekseen erilaiset dieetit ja toteaa moneen kertaan olevansa pullukka. Kansikuvastakin kuitenkin näkee, että Kaling (kokoa 38) on kaunis ja sutjakka nuori nainen.

Hanging Out on kirjana pääasiassa viihdettä vailla mitään suurempaa, merkityksellistä sisältöä. En ole itse seurannut USA:n Officea, josta Kaling parhaiten tunnetaan, mutta tämän kirjan jälkeen olisi hauskaa nähdä millainen näyttelijä Kaling on. Kaling vaikuttaa mukavalta ihmiseltä ja olen hänen kanssaan samaa mieltä muun muassa roastien ikävyydestä:

"When I watch roasts, I actually feel physically uncomfortable, like when I see a crow feast on a squirrel that has been hit by a car but has not stopped moving yet. The self-proclaimed no-holds-barred atmosphere reminds me of signs for strip clubs on Hollywood Boulevard: "We Have Crazy Girls. They Do Anything!" We don't have to do anything. Let's bar some holds."

Hauskaa ja helppoa luettavaa, suosittelen!

PS: Lähden mukaan Le Masque Rouge-blogin  kirjabingoon ja ruksin tällä kirjalla ruudun "ostettu kirja".