Kuplissa

Claire Castillon: Kuplissa

(Les bulles, 2010)

Gummerus 2012, 167s.

Suom. Lotta Toivanen

Claire Castillonin uusin novellikokoelma, Kuplissa, on melkoinen valikoima omalaatuisia, hulvattomia, vaivaannuttavia ja häiriintyneitäkin ihmisiä. Ikävä kyllä sieltä täältä saattaa tunnistaa myös palan itseään, vaikka sitä ei mielellään tunnustaisi. Jotkut novellit taas muistuttivat paljon tuttavia. Teki mieli lukea miehelle pätkiä ääneen ja katsoa, tuleeko sillä mieleen sama ihminen. Mutta en lukenut, koska pelkäsin, että se vastaisi: "Joo! Ihan kuin sinä!"

Lyhyet, sivun tai parin mittaiset tilannekuvat ovat ärhäköitä. Castillon ei turhia löpise, vaan menee suoraan asiaan, joka useimmiten on aika raadollinen. Osa kertomuksista naurattaa ääneen, toiset ällöttävät, mutta minua nämä kaikki viihdyttivät juuri sopivasti. Mielestäni novellit ovat aina parhaimmillaan vähitellen luettuina, mutta tämä kokoelma tuli luettua kerralla. Minuun iski vastustamaton halu nähdä, keksiikö Castillon vielä jotakin omituisempaa. (Ja kyllä hän melko nyrjähtäneitä persoonallisuuksia esittelikin.)

"Toivottavasti et vaihtanut numeroa minun takiani? - - Sinä lupasit! Lupasit, että jos rauhoittuisin, pysyisimme ystävinä! Valepukki! - - Riittää jo! Älkää antako minun juuttua tähän vastaajaan, kuka sitten olettekin, vastatkaa nyt! Olkaa kiltti ja sanokaa, minne numeronne entinen haltija on joutunut. Te tiedätte kyllä. Totelkaa! Vastatkaa! mies on minun! Mitä olette tehnyt hänelle? Antakaa hänet takaisin minulle tai tapan teidät!"

Kuplissa-kirjan kantta täytyy kehua erikseen. Kansikuvassa on kirjailija itse, vettä valuva kultakalamalja päässään. Tykkään kovasti.

"Yksi neuvo... Yritä nauttia jälkikasvusi ensimmäisistä vuosista, kuuntele tarkkaan, mitä minä sanon. Vaikka tämä on tietysti typerää, koska se tulee minun suustani. Nauti niistä! Sen jälkeen on aina kamalan pettynyt."

Lisää Kuplissa-kirjasta ainakin seuraavissa blogeissa:

Sonjan lukuhetket

Järjellä ja tunteella

Lumiomena

K-blogi, Koko lailla kirjallisesti

Ilselä

Morren maailma

Vaimo kävi lääkärissä

Kluun: Vaimo kävi lääkärissä

(Komt eev vrouw bij de dokter, 2003)

Like 2007, 344s.

Suom. Sanna van Leeuwen

Tein tutkimusmatkan omille kirjahyllyille ja nappasin sieltä luettavaksi tämän kauan lukulistalla roikkuneen kirjan. Vaikka Vaimo kävi lääkärissä on fiktiivinen kertomus, se pohjautuu kuitenkin vahvasti kirjailijan omiin kokemuksiin. Kluunin vaimo menehtyi syöpään 36-vuotiaana ja heillä oli 3-vuotias tytär.

Kirjan kertojana toimii Stijn, urallaan menestyvä nuori mies. Stijnillä ja hänen vaimollaan Carmenilla on mukava koti, molemmilla oma yritys sekä ihana tytär. Ainoa särö idyllissä tuntuu olevan Stijnin monofobia, eli sairaalloinen yksiavioisuuden pelko, joka pakottaa hänet käymään vieraissa. (Ai sun on pakko pettää! No sitten!) Kun Carmenilla sitten todetaan ärhäkkä rintasyöpä, josta parantumismahdollisuus on alle 40%, ei mikään enää tunnukaan itsestään selvältä.

Vaimo kävi lääkärissä on rehellinen ja koruton kertomus vakavasta sairaudesta. (Ja pettämisestä ja paljosta muusta.) Mikäli Stijn olisi ollut miellyttävä ihminen, olisin luultavasti itkenyt itseni kipeäksi. Nyt kirja jäi Stijniä kohtaan tuntemani vastenmielisyyden ja inhon tunteiden takia vähän liian etäiseksi. Kyllä minä silti itkeskelin, en minä sitä kiellä. Nuoren naisen sairastuminen ja lähestyvä kuolema liikuttavat varmasti kaikkia. Kluunin viljelemä musta huumori täytyy mainita erikseen, vaikka välillä kävikin mielessä, että saako tälle nyt oikeastaan nauraa. Eutanasia kuvataan sellaisena, kuin sen toivoisi aina olevankin: armollisena ja potilasta kunnioittavana tapahtumana.

---

Tämä kirja pääsee mukaan maailmanvalloitukseen ja Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Alankomaat, klik.

Sarjakuvaa

Minä olen lapsesta asti lukenut ahkerasti sarjakuvia. Aku Ankka tuli suoraan kotiin melkein koko ajan ja lisää (ruokapöytä)lukemista kannettiin kirjastosta. Tutuiksi tulivat niin Asterix, Tintti, Lucky Luke (joka äännetään [lakki luke]), Piko ja Fantasio, Niilo Pielinen, Tenavat, Karvinen, Lassi ja Leevi, Umpahpah kuin Mustanaamiokin. Myöhemmin tutustuin myös Kamuihin, Jereen, Naisen kanssa -sarjaan ja Viiviin ja Wagneriin. (Todennäköisesti myös moniin muihin, mutta koska lapset kaikessa ihanuudessaan herättivät jälleen viideltä, en jaksa muistaa enempää.)

Jostain syystä en kuitenkaan ole lukenut sarjakuvaromaaneja ollenkaan. Ajattelin, että nyt on jo korkea aika laajentaa sarjakuvatietämystä ja kun muistin jossakin nähneeni Hautuukodin kannen ja kehuvia sanoja samassa paikassa, lainasin sen.

Hautuukoti - Tragikoominen perheeni on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Alison Bechdelin seksuaalisen identiteetin löytyminen, isän odottamaton kuolema ja hänen salatun seksuaalisen identiteettinsä paljastuminen ovat keskeisessä roolissa tässä kirjassa. Mahtuu tähän kyllä paljon muutakin aina autotallin yläpuolisesta arkkuvarastosta kiehtoviin klassikkoviittauksiin.

Pidin tästä valtavasti! Tekstit ja kuvat toimivat yhdessä loistavasti. Jotenkin alun jälkeen en edes ajatellut lukevani sarjakuvaromaania, vaan ihan vain mielenkiintoista tarinaa, jonka pystyin lukemaan vauhdikkaasti. Ehdottomasti täytyy etsiä kirjastosta myös Bechdelin toinen omaelämäkerrallinen teos, Lepakkoelämää.

Tästä on hyvä jatkaa sarjakuvakokemusten laajentamista. Muutaman kirjan olenkin jo kuskannut kotiin odottelemaan sopivaa lukuhetkeä.

Hautuukodista löytyy myös kunnollisia arvioita muiden blogeista, nopealla haulla löysin nämä: Booksy, Salla, anni.M ja Zephyr.

Melkoiset juhlat

Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon (Che la festa cominci)

Otava 2011, 424s.

Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Tämä kirja olisi varmasti mennyt minulta tyystin ohi, ellen olisi löytänyt sitä Valkoisen kirahvin blogista. Olen aiemmin lukenut Ammanitin kirjat Minä en pelkää, joka on yksi suosikeistani, sekä Taivaan ja maan välillä, joka oli hyvällä tavalla kauhea ja vastenmielinen.

Juhla alkakoon on täysin erilainen kuin kumpikaan aiemmin suomennetuista teoksista. Se on satiiri, joka pursuaa vinksahtanutta huumoria ja saavuttaa loppupuolella katastrofi/komediaelokuville tyypillisen kaaoksen. Tapahtumia seurataan pääasiassa kahden kertojan silmin.

Mantos on pikkuruiseksi kutistuneen Abaddonin pedot -satanistilahkon johtaja, joka haaveilee näyttävästä ja lahkon imagoa nostavasta ihmisuhrista. Vaimoltaan Mantos piilottelee lahkoharrastustaan väittämällä viettävänsä aikaa Dungeons and Dragons roolipelin parissa. Eikä se työ appiukon huonekaluliikkeessäkään aivan istu mahtavan lahkojohtajan rooliin. Toisena kertojana on itsekeskeinen kirjailija, Fabrizio Ciba, joka ei millään saa aikaan seuraavaa kirjaansa.

Molemmat kertojat päätyvät Villa Adassa järjestettäviin mittaviin juhliin, jotka eivät sujukaan aivan suunnitelmien mukaan. Oikeastaan mikään ei suju.

Jos en olisi etukäteen lukenut kirjasta mitään, olisin varmaankin pettynyt. Nyt kuitenkin osasin odottaa aiemmista tyystin poikkeavaa kirjaa ja täytyy sanoa että tämä oli hauska! Etenkin alkupuolella nauratti Mantosin kömpelöt yritykset olla uskottava satanisti, kun kotona kaapin paikan määrää kuitenkin äkäinen vaimo. Hulvaton ja röyhkeä kirja, jota voi suositella nopeaksi aivojennollaustarinaksi. Ei tosikoille.

Lukukartalta valloitan Italian.

Tästä pääset Karoliinan arvioon.