Ihmepoika

Elias Koskimies: Ihmepoika

Gummerus 2014, 191s.

Elias Koskimiehen omaelämäkerrallinen romaani, Ihmepoika, tupsahti postilaatikkoon eilen. Aloitin sen lukemisen jo matkalla postilaatikolta sisälle ja luin kirjan viimeiset sivut illalla kuopusta nukuttaessa.

Ihmepoika alkaa kesäkuusta 1988. 14-vuotias poika istuu lastenhuoneen lattialla tutkimassa Suosikin Madonna-aukeamaa, haaveilemassa loistokkaasta tulevaisuudesta New Yorkissa. Edessä on unelmien kesä kavereiden kanssa: teinidramatiikkaa, kännejä, tupakkaa, ylipitkiä kirjeitä ja ehkä liftaamista naapurikaupunkiinkin. Mutta kun poika poistuu lehtensä äärestä, hän löytää olohuoneen sohvalta sammaltaen puhuvan ja harmahtavan isän. Isän äkillinen sairastuminen ei pelkästään pysäytä, se vaikuttaa paljon rajummin.

Nimeämättömäksi jäävä päähenkilö on erilainen kuin muut pojat. Hänellä on iso pää, vähän pituutta ja hammasraudat, mutta erilaisuus on jotain kokonaisvaltaisempaa ja sellaisen erilaisuuden julkituominen vanhoillisella pikkupaikkakunnalla Pohjois-Pohjanmaalla vaatii valtavasti rohkeutta. Samalla kun koko perhe yrittää sopeutua uuteen elämäntilanteeseen, pojan täytyy uskaltaa tulla omaksi itsekseen.

Tästä kirjasta on valtavan vaikea kirjoittaa, sillä en tahdo löytää oikeita sanoja kuvaamaan kirjaa tai lukukokemustakaan. Ihmepoika on valtavan surullinen ja koskettava, mutta myös huvittava. Etenkin teinien suhdekiemurat ja yleinen sekoilu aiheutti myötähäpeää ja epäuskon pyrskähdyksiä. Ja nämä lempinimet! Tamppooni ja Pökäle ovat nuorten puheissa yhtä luontevia nimivalintoja kuin mikä tahansa almanakasta löytyvä Jussi tai Saara.

Ihmepoika on lyhyydestään huolimatta juuri oikean pituinen. Siitä ei puutu mitään oleellista, eikä mitään todellakaan voisi karsia pois. Tästäkin huolimatta jäin kaipaamaan jatkoa. Olisin mielelläni lukenut lisää niin pojan kuin perheenkin elämästä.

Mikäli lukuaikaa on rajallisesti ja haluaa lukea jotakin sujuvaa mutta sisältörikasta, suosittelen vilpittömästi Ihmepoikaa. Kannattaa ehkä ottaa särkylääkettä jo etukäteen, mikäli lukijalla on taipumusta itkupäänsärkyyn.

Jeppis

Tommi Liimatta: Jeppis

Like 2014, 496s.

Halusin lukea Tommi Liimatan Jeppiksen kahdesta syystä: kansikuva on nostalginen ja Jeppis eli Pietarsaari sattuu olemaan naapurikaupunki. Omaelämäkerrallisuus on toki sekin tervetullut ja mielenkiintoinen lisä kirjaan, joka sijoittuu 80-luvun koulumaailmaan.

Kirjan päähenkilö, Tommi, aloittaa koulun syksyllä -83. Kotona hän puhuu kirjakieltä, mutta kaveriseurassa puhekieli sujuu vaivatta. Kaveriporukassa vallitsee tiukka nokkimisjärjestys, jossa Tommi on noussut apujohtajaksi. Hiltska on itsestäänselvästi pomo, joka ideoi erilaisia tempauksia mutta ottaa ohjat käsiinsä vaivattomasti  myös muiden projekteissa. Koulussa kaveripiiri on eri, osaa kotikavereista ei siellä edes tervehditä, joko omasta halusta tai sen toisen toiveesta.

Merkittävä käänne Tommin elämässä on se, kun kaveri tutustuttaa Kissiin. Aukeaa aivan uudenlainen maailma, tyystin toisenlainen kuin se Abban tarjoama. Heviä ei kuitenkaan voi kuunnella avoimesti vanhempien kuullen, vaan se täytyy tehdä omassa huoneessa.

Pidin Jeppiksestä todella paljon. Vaikka aloitin itse koulutaipaleeni kolmea vuotta myöhemmin kuin Tommi, enkä ole missään vaiheessa innostunut hevistä, kirja herätti monia uinuneita muistoja. Minäkin katsoin Ritari Ässää, Kasmasiinia ja myöhemmin Tarkkista, jonka "pääpahis" oli muka jotenkin tosi ihana, vaikka myöhemmin ajatellen käytös oli vain tyhmää. Aku Ankan taskukirjojen välinäytökset tuntuivat hölmöiltä, mutta silti niihin kiintyi. Minä kävin pientä kyläkoulua, mutta oli meidänkin joukossamme yksi poika, jota ainakin minä pidin hevarina. Kun koulun syrjäisen kuusen juurelle ilmestyi lankunpala, johon oli punaisella kirjoitettu Kiss, kaikki tiesivät kuka sen oli sinne tuonut. Minua se lauta vähän pelotti, koska Kiss oli jotakin kiellettyä ja rajua, mutta siitä huolimatta sitä piti käydä monet kerrat katsomassa.

Kun Jeppiksen Tommi lukee lehteä, oli se sitten Tekniikan Maailma tai Suosikki, tuntuu kuin plaraisi lehteä itsekin. (No hyvä on, ehkä ei sen TM:n kohdalla, mutta Suosikin kyllä.) Minitaskarit olivat kova juttu vaikka aihe olisikin ollut tylsä ja Bees & Honeyta piti lukea puoliksi salaa ja muiden ongelmille naureskellen.

Mitään erityistä juonta tai draamankaarta Jeppiksessä ei ole, mutta se pitää silti hyvin otteessaan. Koulupoikien toilailut ovat toisinaan ihan viattomia, välillä ajattelemattomia ja toisinaan puhtaasti ilkeitä.

Uskon, että Jeppis tarjoaa mukavia hetkiä erityisesti 80-luvulla koulua käyneille, mutta se on myös mainiota ajankuvaa niille, joilla ei omakohtaisia kokemuksia (tai muistikuvia) kyseiseltä vuosikymmeneltä ole. Luonnollisesti lukukokemus on varmasti sitä kutkuttavampi, mitä paremmin aikakauden ja/tai Pietarsaaren tuntee.

Sarja kuvia

Tom of Finland: Sarja kuvia

Like 2014, 126s.

Keväällä nousi melkoinen kohu, kun Itella ilmoitti julkaisevansa syksyllä Tom of Finland -postimerkkejä. Vaikka Tom of Finlandin eli Touko Laaksosen homoeroottiset piirrokset ja sarjakuvat ovat maailmankuuluja, löytyy runsaasti niitä ihmisiä, joiden mielestä hänen työtään ei saisi arvostaa. Ei ainakaan mitenkään näkyvästi, kuten nyt tällä postimerkillä. Siinä missä joku kotimainen moraalinvartija pisti pystyyn postimerkkien julkaisemista vastustavan nettiadressin, kansainvälinen kiinnostus postimerkkejä kohtaan oli niin suuri että Itella mahdollisti näiden merkkien ennakkotilaamisen.

Runsaasti aikaisemmin julkaisematonta materiaalia sisältävä Sarja kuvia -teos on merkki siitä, että Tom of Finlandin tuotantoa osataan myös pitää arvossa. Tom of Finland aloitti homoeroottisten kuvitusten ja sarjakuvien tekemisen aikana, jolloin homous oli Suomessa rikos ja muun muassa siksi hän turvautui peitenimeen, josta tuli nopeasti erittäin tunnettu. Tom of Finlandin tyyli on omintakeinen ja se onkin vaikuttanut paljon paitsi homokulttuuriin, myös popkulttuuriin yleisemmin.

Sarja kuvia sisältää sarjakuvia sekä luonnoksia. Homoeroottisten sarjakuvien "juonikulku" on yhtä suoraviivainen kuin pornossa ylipäätään: oveen koputetaan, vieraat käskevät isännän riisuuntua ja sitten onkin jo täysi meno päällä. Liioitellun suurten, seisovien elinten survominen erinäisiin reikiin ei varsinaisesti viihdyttänyt minua ja kirja tulikin esipuhetta ja esittelytekstiä lukuunottamatta lähinnä plarattua läpi. 

Tom of Finlandin taidetta enemmän olenkin kiinnostuneempi miehestä itsestään. Hänestä on kirjoitettu elämäkertakin (F. Valentine Hooven III: Tom of Finland: Elämäkerta), mutta ainakaan meidän kirjastossa sitä ei ole saatavilla. Onneksi on kaukolainat, sillä tuo kirja kyllä kiinnostaa.

Täytyy muuten sanoa, että postimerkkeihin olisi löytynyt paljon, paljon paljastavampiakin kuvia. Itellan kehityspäällikkö Markku Penttinenkin on todennut, että "[m]erkkeihin valitut teokset ovat taiteilijan tuotannon sovinnaisimmasta päästä".

Pawnee. The Greatest Town in America

Leslie Knope (With Nate DiMeo and the Creative Team of Parks and Recreation): 

Pawnee. The Greatest Town in America

Hyperion 2011, 240s.

Parks and Recreation on yksi hauskimmista tv-sarjoista ikinä. Sitä katsoessa olen nauranut itseni kipeäksi, tuntenut myötähäpeää ja ihaillut kekseliästä käsikirjoittajatiimiä. Isosisko joskus vinkkasi, että tällainen Pawnee-kirjakin on olemassa ja aikani hekoteltuani idealle ostin kirjan omaksi. (Sitten hihittelin kirjan kannelle uskoakseni reilun vuoden, ennen kuin viimein luin sen.)

Pawnee. The Greatest Town in America on tietenkin puisto-osaston tehonaisen, Leslie Knopen käsialaa. Leslien ylitsevuotava rakkaus kotikaupunkiaan kohtaan näkyy ja kuuluu läpi kirjan, joka esittelee Pawneen (First in Friendship, Fourth in Obesity) parhaita puolia - ja niitä vähemmän edustavia myös.

"This book is your guide to everything we have to offer: a comprehensive look at our past, present, and future - warts and all. Every page has a wonderful Pawnee story to tell, so read the book straight through, or flip through it at random. Just don't leave it in your bathroom. I worked really hard on this, and it would bum me out to think of it just sitting on the gross floors of people's bathrooms."

Sydämelliseen tapaansa Leslie on paneutunut työhönsä täysillä ja luonnollisesti värvännyt myös puisto-osaston muita työntekijöitä kirjan tekoon. Ron Swanson on pitänyt päiväkirjaa mökkielämästä; Andy Dwyer listaa Pawneen parhaimpia keikkapaikkoja (sekä bändinsä kaikki aiemmat nimet); Ben Wyatt pohtii syitä sille, miksi hän onkaan jäänyt asumaan Pawneehen; Donna Meagle kertoo tyyliinsä erinomaisesti sopivan kummitustarinan; Chris Traeger jaarittelee omiaan ja iki-ihana April Ludgate yrittää keksiä jotain sanottavaa koulustaan.

Tämä kirja oli mahtavaa korviketta hauskalle tv-sarjalle, josta minulla taitaa muuten olla katsomatta ainakin yksi kausi. Hilpeä, hysteerinen ja täynnä sanaleikkejä.

Mikäli pidät Parks and Recreationista, nautit tästä kirjasta varmasti. Jos taas sarjan huumori ei nappaa (tai sarjasta ei tiedä yhtään mitään), ei tästä kirjastakaan varmasti ole iloa.

Herra Gummi ja piparipohatta

Andy Stanton: Herra Gummi ja piparipohatta

(Mr Gum and the Biscuit Billionaire, 2007)

Schildts & Söderströms 2014, 187s.

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Kuvitus: David Tazzyman

Alkuvuodesta nauraa hekottelimme iltaisin lasten kanssa Herra Gummille ensimmäisen kerran. Oli hienoa huomata, että sarjan suomentamista jatketaan näin pian, sillä tällaisia kirjoja ei osu kohdalle tarpeeksi usein. Herra Gummi ja Piparipohatta taisi hivenen kärsiä suurista ennakko-odotuksista, mutta höpsö ja vinkeä se silti on.

Piparipohatta on oikealta nimeltään Allan Raatali, pipariukko, jolla on sähköllä toimivat lihakset. Hän muuttaa Lamonen-Pulin kaupunkiin, hankkii sieltä valtavan suuren ja upean kartanon ja alkaa hankkia ystäviä jakelemalla avokätisesti rahojaan kaikille kohtaamilleen ihmisille. Polly hiukan hämmentyy Piparipohatan ystäväkäsityksestä, mutta iltahtuu Allan Raatalin juhlakutsusta niin paljon, ettei pystynyt kuvailemaan sitä sanoin. Siitä syystä hän lausuikin muutaman numeron. "12! 93! 114!" Koska Allan on peittelemättä esitellyt rahavarojaan, eivät juhlat tietenkään suju suunnitellusti, vaan Herra Gummi ja Ville Viljami ryöstävät Piparipohatan rahat. Onneksi on Polly sekä Perjantai O'vela, jotka eivät jätä uutta ystäväänsä pulaan.

Stantonin tarinointi on virkistävän omaperäistä, eikä Piparipohatta ole juonellisesti kovin erikoinen. Tai sitä se oikeastaan nimenomaan on, sillä juoni ei ole perinteisen suoraviivainen ja siisti. Tarina on kuitenkin niin sekopäinen ja hahmot niin hölmöjä, että naurua riittää.

Sanaleikkejä tässä on paljon, eivätkä kaikki välttämättä ole olleet edes käännettävissä, mutta hyvää työtä on kääntäjä Kapari-Jatta jälleen tehnyt. Tazzymanin kuvitus on ällöttävän ihanaa ja vetoaa meillä lapsiinkin mainiosti, vaikka mustavalkoista onkin.

Ihan ehdottomasti jatkamme Herra Gummin seurassa pärskähtelemistä tulevaisuudessakin, sitä mukaa kun uusia osia ehditään kääntää.

Aya, elämää Yop Cityssä

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya, elämää Yop Cityssä

(Aya de Yopougon, 2005)

Arktinen Banaani 2010. 106s.

Suom. Kirsi Kinnunen

Norsunluurannikon nuoriso viettää vauhdikasta ja vaihtelevaa elämää, aivan kuten nuoret muuallakin. Aya on kiinnostuneempi opiskelemisesta kuin pojista, vaikka ystävättäret Adjoua ja Bintou yrittävätkin parhaansa mukaan saada häntä kiinnostumaan huvittelusta. Yopougonin nuoriso kokoontuu kuhertelemaan Tuhannen tähden hotelliin, joka päivisin tunnetaan paikallisena torina. Mutta discojakin on ja niissä hetkutetaan pyllyjä kuin musiikkivideoissa ikään. Hurvittelulla on hintansa, josta on maksettava katkera hinta avioliiton muodossa.

Elämää Yop Cityssä on kuusiosaisen Aya-sarjan ensimmäinen ja (ainakin toistaiseksi) ainoa suomennettu osa. Toivon, että loputkin osat käännettäisiin pian, sillä tätä albumia oli ilo lukea. Upeasta kuvituksesta vastaa Clément Oubrerie, joka on tyylillään tavoittanut loistavasti afrikkalaisen tunnelman ja elämänmenon. Kirjan alkutekstissä Anna Gavalda kirjoittaa "Kiitos Marguerite Abouetille hänen lapsuuden ja nuoruuden muisteloistaan", mutta en onnistunut löytämään vahvistusta sille, että kyseessä olisi missään määrin Abouetin omaelämäkerrallinen teos.

Hieno sarjakuva, jolle jään nyt odottelemaan jatkoa.

Ehtoolehdon pakolaiset

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Teos 2014, 335s.

Pidin kovasti Minna Lindgrenin kirjasta Kuolema Ehtoolehdossa ja tämä jatko-osakin oli tietysti pakko saada lukea. En kiirehtinyt kirjan pariin heti sen ilmestyttyä keväällä, mutta näin ilmojen syksyynnyttyä aika tuntui sopivalta. Tämän sopivampaa lukuhetkeä tuskin olisi ollutkaan, sillä niin vaivattomasti pääsin sujahtamaan entuudestaan tuttujen vanhusten maailmaan ja uusiin haasteisiin.

Tällä kertaa Ehtoolehdon asukkaiden elämää koettelee putkiremontti, joka laajenee hallitsemattomasti täysremontiksi ja pakottaa asukkaat muuttamaan muualle. Vuokrat ja palvelumaksut toki veloitetaan normaalitaksan mukaan, vaikka Ehtoolehdossa ei kukaan enää asukaan (paitsi sinnikäs Tauno) eikä palveluita ole ollut tarjolla ikiaikoihin. Siiri, Irma, Margit sekä Anna-Liisa ja hänen miehensä Onni päättävät hankkia kimppakämpän ja sellainen järjestyykin hämmästyttävän näppärästi useita sijoitusasuntoja omistavan Onnin ansiosta. Uudenlainen arki on sekä ihanaa että haastavaa. Vanhukset joutuvat kokemaan, miten vaikeaa on saada oikea diagnoosi helposti hoidettavaan vaivaan, kuinka paljon apua - tai lähinnä haittaa - on huonosti järjestetystä kotihoidosta ja kuinka vaikeaa on saada kuolla. Etenkin, kuinka mahdottoman vaikeaa yhteiskunnalle on antaa toisen kuolla rauhassa, kauniisti. Rikossotkujakin Ehtoolehdon pakolaisissa on, mutta ne eivät taaskaan nouse pääosaan.

Ehtoolehdon pakolaiset oli edeltäjänsä tavoin hyvää viihdettä, mutta ei kaunistele mitään tai kumartele kenellekään. Hoitokodin toiminta on mautonta, remonttifirman toiminta taas luokattoman surkeaa ja ainakin osittain laitonta. Kotisairaanhoito näyttäytyy juuri niin epäkäytännöllisenä ja usein myös epäinhimillisenä, kuin millaisena se vanhuksille näyttäytyy. Hoitajat tulevat ja menevät kiivaalla tahdilla, eikä samaa työntekijää välttämättä näe toista kertaa.

Minna Lindgren on jälleen onnistuneesti tuonut esiin vanhustenhoitoon liittyviä epäkohtia, joista useimmat ovat yleisessä tiedossa, mutta joille kukaan ei tunnu tekevän mitään. Nuo epäkohdat eivät kuitenkaan tule ilmi sormella osoittaen, vaan luontevana osana vanhusten elämää.

Pidin Ehtoolehdon pakolaisista paljon, vaikka moni tosiasia turhauttikin. Rikosjuonesta en liiemmin välittänyt, etenkään siksi että homma ei kiinnostavuudestaan huolimatta oikein edennyt mihinkään ja tuli lopussakin lähinnä lakaistuksi maton alle.

Hyvää viihdettä, laadukasta sisältöä.