Why We Suck

Denis Leary: Why We Suck
Plume 2009, 240s.

Jostakin syystä minua kiehtovat tämmöiset humoristiset, hiukan omaelämäkerralliset, vaikeasti kategorioitavissa olevat kirjat. Denis Learyn Why We Suck -kirjan ostin muistaakseni siksi, että Learyn No Cure for Cancer oli minusta onnistunut kokonaisuus.

Kirjan alaotsikko "A Feel Good Guide to Staying Fat, Loud, Lazy and Stupid" on hämäystä. Jos näiden kansien välistä luulee löytävänsä mitään sen suunaistakaan, pettyy varmasti. Tai pahoittaa mielensä, sillä sen verran kovin sanoin Leary arvostelee lihavia, laiskoja ja tyhmiä ihmisiä. Eikä vain noihin lokeroihin sopivia henkilöitä, sillä Leary ei liiemmin jakele kehuja muille kuin lähimmille perheenjäsenilleen.

"Listen up, America - odds are, your kid is NOT special. Einstein? Special. Hitler? Very special. Your little jackass? Not so much. 

Will your child leave his mark on the world? Probably not. A stain, maybe. A mark - that's probably a reach."

Why We Suck on sekalainen kokoelma mietelmiä muun muassa ihmisistä, amerikkalaisuudesta ja Amerikasta, värien nimistä ja Learyn äidistä. Asenne on suorasukainen ja paikoin hyvinkin tyly. Mikäli joku kritisoiduista aiheista sattuu koskettamaan lukijaa, hän joko nauraa katketakseen tai pahoittaa mielensä. Täytyy tunnustaa, että Learyn karskit sanat esimerkiksi ulkonäöstä ja kaamosmasennuksesta kirpaisivat sen verran läheltä, että laitoin kirjan pitkiksikin jaksoiksi niin sanotusti tauolle.

Teksti toimisi varmasti loistavasti ja kirjaversiota huomattavasti paremmin Learyn itsensä lukemana äänikirjana (sellainen on luonnollisesti olemassa), samoin stand-upina. Ehkä Leary on näitä esittänytkin, en vain ole järin hyvin perillä hänen stand-up -urastaan.

Kokonaisuutena Why We Suck jätti ristiriitaisen olon. Välillä nauratti todella paljon, välillä närkästytti vielä enemmän. Kuvittelen osaavani nauraa itselleni, mutta selvästikään en ole valmis nauramaan ihan kaikelle.

Väristyksiä haudan takaa

Charlaine Harris: Väristyksiä haudan takaa
(An Ice Cold Grave, 2007)
Gummerus 2015, 278s.
Suom. Sari Kumpulainen

Stressaantuneena luen mieluiten jotakin helppoa ja viihdyttävää. Sellaista höttöä, joka ei vaadi kovin paljoa - jos ollenkaan - omaa ajattelua. Charlaine Harrisin Harper Connelly -sarja on tällä hetkellä stressilukemiston kärjessä ja satuinkin saamaan tämän uusimman luettavakseni juuri sellaisella hetkellä, kun arki heitteli ahdistavia ja ei-toivottuja yllätyksiä niskaan oikein urakalla. Joten ei muuta kuin lukemaan ja nauttimaan höpsöstä viihteestä.

Sarjan kolmannessa osassa, Väristyksiä haudan takaa, Harper on kutsuttu Pohjois-Carolinaan Doravilleen etsimään kadonnutta teinipoikaa. Paikan päällä selviää, että kadonneita on itse asiassa useampiakin. Harper tekee työnsä ja seuraavaksi Doravillen poliisilla onkin hoidettavanaan sarjamurhatutkimus. Harper ja Tolliver eivät ehdi lähteä kaupungista, kun Harperin kimppuun hyökätään ja hän joutuu sairaalaan. Jotain tuntuu olevan vialla niin sairaalassa kuin koko kaupungissakin. Sentään lempi leiskuu.

Väristyksiä haudan takaa oli kutakuinkin täsmälleen sitä mitä odotin. Mysteerit selviävät liiankin näppärästi ja Harper onnistuu aina olemaan pahisten jaloissa. Edellisessä osassa väläytellyt kuumat tunteet pääsivät täyteen roihuun, mutta lukijalle asti lämpöä ei riittänyt. Siinä missä Harper oli kostea kuin suolampi, tämä lukija vain hirnui kömpelöille peruslauseille, joissa lueteltiin partnerin jalkovälin erityispiirteitä kuin parhaita tuntomerkkejä ikään:

"[K]alu oli pitkä, mutta ei paksuimmasta päästä. Hänet oli ympärileikattu. Penis kaartui hieman ylöspäin. Hänen kiveksensä olivat hyvin herkät."

Nämä yksityiskohtaiset huomiot Harper tekee keskellä yötä, sähkökatkon aikana kahden peiton alla, suudellen samalla tuota kaarevapeniksistä miestä. En muista, että Harris olisi Sookie-sarjassa ollut näin tönkkö seksikohtausten kuvailija. Joko Eric Nordman teki kaikesta vähän hekumallisempaa, tai sitten Harris on tämän sarjan kohdalla päättänyt panostaa vähemmän.

Tässäkin osassa lukijaa muistutetaan useaan kertaan Harperin erikoiskyvyn alkuperästä, Harperin ja Tolliverin kurjista lapsuusvuosista ja epäonnistuneista vanhemmista sekä lukuisista salamaniskun aiheuttamista jälkioireista. Tavallaan tuollainen jatkuva kertaaminen voisi turhauttaa, mutta eipähän tarvitse noitakaan asioita muistaa/muistella, kun kaikki kyllä takuulla kerrataan vielä viimeisessäkin osassa.

Väristyksiä haudan takaa ei siis ole mitään kaunokirjallisuuden klassikkoainesta, mutta toimii vallan hyvin aivojen nollaajana.

Herra Gummi ja voimakivet

Andy Stanton: Herra Gummi ja voimakivet
(Mr Gum and the Power Crystals, 208)
Schildts & Söderströms 2015, 220s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: David Tazzyman

Jos iltasadun on tarkoitus rauhoittaa lapsi puolitorkuksiin, ei missään nimessä kannata lukea iltasatuna Andy Stantonin Herra Gummi -kirjoja.

Uusimmassa osassa, Herra Gummi ja voimakivet, Jaakko-koira sattuu kuoppaa kaivaessaan potkaisemaan Polly-tytön jalkojen juuren ikivanhan pussukan, josta löytyy kaksi satumaisen kaunista kiveä. Polly vie kivet kotiinsa ja sulkee ne korurasiaansa säilöön. Yöllä hän näkee hurjan todentuntuista unta, jossa hän huomaa kulkevansa avojaloin kivien kuiskinnan ohjaamana kohti ränsistynyttä, hylättyä tuulimyllyä. Aamulla Polly herää kivet kädessään ja jalat moskaisina, joten hän päättää rientää Vanhan Mummun luo kysymään neuvoa. Hyvin pian kuvaan astuvat myös Herra Gummi ja tosi inhottava Ville Viljami Kolmas.

Voi hyvänen aika. Andy Stanton on kirjoittanut ja Jaana Kapari-Jatta suomentanut niin viihdyttävän kirjan, ettei paremmasta väliä. Ensimmäisenä iltana emme meinanneet malttaa lopettaa lukemista ollenkaan, kun kaikkia nauratti niin paljon. Erityisen paljon kikattelimme Pollyn matkalle Vanhan Mummun luo - se kun kestää aika monta (lyhyttä) lukua. Teksti on siinä määrin ilmeikästä, että tätä ei kyllä tylsistyneinkään lukija pysty lukemaan monotonisella äänellä ja/tai eläytymättä.

Tarina on vauhdikas ja Stanton hyödyntää huolettomasti mielikuvituksen mahdollisuuksia. Jos tarinassa tarvittaisiin jotakin hyvin jykevää, kuten vaikkapa linnaa, sen voi aivan hyvin pistää paikalleen vähän myöhemminkin. Eihän kaikkea aina muista kertoa heti alkuun!

Meille ylimääräistä hupia tämän sarjan kohdalla tuo se, että keskimmäinen meidän perheen lapsista on nimeltään Jaakko ja lasten isoisoäitiä sanotaan Vanhaksi Mummuksi.

Ihan hirveän hauska kirja. Monesti nipotan, jos suomentajalta on lipsahtanut salama salamiksi, mutta tässä kirjassa äkäinen ukkospilvi, joka "työnsi taas salamia nenästään" tuntui itse asiassa sopivan salamoita paremmin. Laiskaa lukijaa ilahduttaa varmasti tekstin reilunkokoinen fontti, ilmava taitto ja runsaat kuvat.

JP Ahonen: Villimpi pohjola

JP Ahonen: Villimpi pohjola
Villimpi pohjola 2
Daily Hero 2007 & 2009
Villimpi pohjola: Pelinavaus
Villimpi pohjola: Kypsyyskoe
Villimpi pohjola: Lapsus
Villimpi pohjola: Valomerkki
Arktinen Banaani 2011 & 2015

Tässä jokin aika sitten alkoi facebookin etusivulle ilmestyä kavereiden tykkäämisten seurauksena tilannetietoja JP Ahosen uusimman sarjakuva-albumin, Valomerkin, ilmestymisaikatauluista yms. Olen lukenut Villimpi pohjola -sarjakuvia satunnaisesti aikaisemmin, mutta nyt tuntui olevan mainio hetki tutustua sarjaan ihan perusteellisesti.

Villimpi pohjola kuvaa kaveriporukkaa, jonka yliopisto-opinnot ovat enemmän tai vähemmän vaiheessa. Useimmilla valmistuminen alkaa olla gradusta kiinni, mutta Otolta puuttuu kyllä reippaasti ihan niitä opintopisteitäkin. Rontti keskittyy opiskeluja enemmän naisseikkailuihin, Anna taas tutustuu mielellään paikalliseen miestarjontaan. Muusa ja Ukko ovat hitaasti aikuistuva pariskunta, Minna taas synkähkö nörtti.

Itse en ole opiskellut yliopistossa tai viettänyt nestepainotteista sinkkuopiskelijaelämää, joten mitään nostalgisia tunteita tai suurempia samastumismahdollisuuksia Villimpi pohjola ei minulle tarjoa. Mutta, sen verran paljon olen yliopistomeiningeistä kuullut ja lukenut, että mitään uskottavuusongelmia ei päässyt syntymään. Helpointa oli sujahtaa äitiyden tuomiin haasteisiin.

Oli mielenkiintoista lukea kaikki tähänastiset albumit yhteen menoon. (Pelinavaus ei muuten ole varsinaisesti itsenäinen osa sarjaa, vaan siihen on koottu kahden ensimmäisen albumin parhaimmisto sekä muutamia ennen julkaisemattomia strippejä.) Ahosen piirrosjälki on ihailtavan hallittua jo ensimmäisessä albumissa, mutta Valomerkissä ei ole mitään epäröinnin häivääkään. Kynäkin on vaihtunut ohuempaan ja lopputulos on huomattavasti selkeämpi. Ahonen ei myöskään pelkää kokeilla uusia tyylejä (Fantom of Finland ja Ikean sohvan kasausohjeet!) tai testata, miten toimii Villimpi pohjola -versio Big Brotherista tai vaikkapa kokkiohjelmasta. Hyvin toimii!

Henkilöitä tässä sarjassa on aika paljon ja minulla oli vielä viimeisessäkin vaikeuksia tunnistaa muutamia hahmoja. Tai lähinnä sekoitin jonkun satunnaisen sivustaseuraajan joksikin keskeisistä hahmoista. Muutama kaveriporukan jäsen (Jaana, Topi ja Juhani) jäi myös aika vieraiksi, mutta harvoinpa oikeassakaan elämässä jokainen kaveri on yhtä keskeisessä roolissa samassa porukassa.

Huumori on sekin Ahosella hallussa. Sohvaperunan tunnistaa vaikkapa mahasta puskevista iduista ja Nukkumatilta voi ostaa unihiekkaa sillan alla. Osa stripeistä on ihan hillittömän hauskoja, mutta ei Villimpi pohjola silti pelkästään koominen ole. Mukana on vakavampia ja kipeitäkin aiheita, joita ei väkisin yritetä vääntää naurettaviksi.

Sen verran tunsin sarjaa ennalta, että odotin vähintään "ihan kivaa" lukukokemusta, mutta kyllähän Villimpi pohjola nousee helposti "todella hyväksi". Kannatti lukea ja kannattaa varmasti lukea myös uudelleen.

The Bell

Iris Murdoch: The Bell
BBC Audiobooks 2000/2010
12h 45min
Read by Miriam Margolyes

Äänikirjarintamalla on ollut kesän ajan varsin hiljaista. Alkuvuodesta hyvin vauhtiin lähtenyt kävelyharrastus jäi kesän alussa elämän viskomien kapuloiden jalkoihin, eikä uusi liikkeelle lähteminen ole ollut helppoa.

Mutta jos olenkin kävellyt vähemmän ja harvemmin, on kuulokkeista löytynyt todella laadukasta kuunneltavaa. Iris Murdochista kiinnostuin kauan, kauan sitten Pekan kirjailijaesittelyn myötä. Murdochia on kerääntynyt omaan hyllyyn ihan perinteisinä kirjoina, mutta The Bell valikoitui ensituttavuudeksi siksi, että se oli kirjaston ainoa Murdoch-äänikirja.

The Bell alkaa todella vahvasti. Dora Greenfield on päättänyt palata takaisin aviomiehensä luo. Ei rakkaudesta, vaan pelosta. Aviomies on ottanut vastaan tutkimustyön Gloucestershiressä sijaitsevan nunnaluostarin viereisestä maallikkoyhteisöstä. Yhteisö on ensinäkemältä hyvinkin hurskas, mutta vähitellen lähes jokaisesta heistä paljastuu maallisempia puolia. Kaikki odottavat uutta kelloa saapuvaksi luostariin, mutta kellon saapuminen tuokin mukanaan odottamattomia tapahtumia.

Nautin tämän äänikirjan kuuntelemisesta aivan valtavasti. Ensinnäkin Murdoch on todella taitava tarinankertoja. Vaikka henkilöitä on paljon, keskeisimpiäkin noin kymmenen, tarina pysyy todella hyvin hallussa. Missään nimessä en väittäisi tätä juonivetoiseksi teokseksi, vaan minulle tarinan lumous syntyi nimenomaan ihmisistä ja heidän välisistään suhteista.

Toinen ilmiselvä etu The Bell -äänikirjalle on lukija, Miriam Margolyes. Hänellä on ihanteellinen ääni ja puheen rytmi. Vaikka miespuoliset henkilöt kuulostivat kaikki hämmentävän samalta, korvaa Margolyesin selkeä ääntäminen kaikki mahdolliset puutteet. Tämän on tarkoitus olla kehu: tuntui kuin olisin ollut englannin kuuntelukokeessa.

Pidin erityisen paljon kirjan tunnelmista ja kauniista luontokuvauksista. Negatiivisia tunteita herätti oikeastaan vain tietyt hahmot, Doran aviomies Paul etunenässä. The Bell oli vakuuttava ensitutustuminen Murdochiin. Tästä on hyvä jatkaa.

Ada Gootti ja hiiren haamu

Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu
(Goth Girl and the Ghost of a Mouse, 2013)
Gummerus 2015, 219
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Ada Gootti ja hiiren haamu on niin houkutteleva kirja, että se pääsi lukulistalleni jo ulkoisten avujensa perusteella. Sen verran ilahtuneita kommentteja kuulin myös kirjan sisällöstä, että päätin raivata tälle paikan iltasatujonosta, jotta pojatkin pääsisivät nauttimaan vähän erilaisesta tarinasta.

Leskeksi jääneen Lordi Gootin ainoa tytär Ada asuu hulppean suuressa, joskin paikoin ränsistyneessä Kalmatollon kartanossa. Talossa riittää palvelusväkeä, mutta seuraa Adalla ei liiemmin ole. Adalla on kyky nähdä haamuja ja osittain erään hiiren haamun avulla hänelle selviää, että Kalmatollossa on meneillään jotakin vilpillistä.

Kirjailijan itsensä kuvittama kirja on todella näyttävä. Kuvia on paljon, niissä on hauskoja yksityiskohtia ja löytyypä takakannen taskusta bonuksena minikirja. Jopa kirjan sivujen selkämykset on värjätty hohtavan violetilla, joka sopii hyvin kirjan goottitunnelmaan.

Minua viehätti kirjan alkupuolella erityisesti lukuisat viittaukset muuhun kirjallisuuteen ja Kalmatollon hiukan vinksahtanut elämäntyyli. Alun perusteella odotin kuitenkin tarinalta jotain aivan muuta kuin lopulta sain. Jo nimen perusteella odotin, että tässä on nyt käsissä tarina tytöstä ja hiiren haamusta. Ishmael-hiiri jää kuitenkin ihan sivu-sivu-sivurooliin, sillä varsinaisen juonen kanssa sillä ei ole oikein mitään tekemistä.

Minusta tarina olisi kaivannut vähän enemmän vauhtia ja jotakin, mikä olisi pitänyt juonen paremmin kasassa. Nyt tuntui, että alkuperäinen idea olisi keskittynyt hiiren haamuun, mutta matkan varrella kirjailija innostuikin enemmän lasten salaisesta Ullakkokerhosta ja juonittelevasta sisäriistanvartija Nurjamaasta. Kirjan lopulla palataan taas muodon vuoksi hetkeksi hiireen, mutta itse asiassa hiiren olisi voinut aivan hyvin karsia koko kirjasta pois.

Tekstin puolesta Ada Gootti ja hiiren haamu ei tehnyt niin suurta vaikutusta kuin olin odottanut. Upea kuvitus kuitenkin paikkaa vähän keskeneräisen tarinan puutteita siinä määrin, että lukukokonaisuudesta jäi suhteellisen hyvä mieli.

Saga volume 3 & 4

 Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Volume Three & Four

Image Comics 2014

Kirjailija D. Oswald Heistin luokse vanhaan majakkaan paenneet Alana ja Marko läheisineen eivät saa nauttia kauaa rauhallisesta arjesta. Markon ex-kihlattu on heidän kintereillään, samoin palkkatappaja ja tv-päinen Prinssi Robotti IV. Seuraa yhteenottoja, täpärä pako ja asettuminen jälleen uudelle planeetalle, missä elämä näyttää hetken lähes tylsistyttävän kaavamaiselta.

Saga-sarja on kiistatta yksi parhaista lukemistani sarjakuvista. On pakko ihailla tekijöitä, jotka ovat luoneet uudenlaisen maailmankaikkeuden, joka pysyy niin hyvin hallussa. Prinssi Robotti IV:llä on tosiaan pään paikalla näyttöpääte, sellainen pyöreämuotoinen vähän kuin matkatelevisio. Kuninkaan pää taas on valtava taulutelkkari ja palvelusväen päät ovat vaatimattomia mustavalkovastaanottimia.

Henkilöitä ja tarinalinjoja Sagassa riittää, mutta vakaalla ammattitaidolla tekijät osaavat kuljettaa kutakin tarinaa luontevan tasapuolisesti. Meno on hauska sekoitus hömppää ja sotimista. Hahmot toimivat todella hyvin ja edelleen ihastelen Hazelia kertojana. Yksi parhaista puolista tässä sarjassa on se, että henkilöt eivät ole yksiselitteisen hyviä tai pahoja. Osa tekee hirveitä tekoja, mutta tekojen motiivit voivat olla yllättävänkin ymmärrettäviä.

Visuaaliselta ilmeeltään Saga on kerta kaikkiaan upea. Eivät tämän sarjan hahmot toki mitään siloposkia ole (ainakaan kaikki), mutta piirrosjälki on todella näyttävää ja nautinnollista. Vaikka kieltämättä hätkähdin, kun tajusin yhden albumin alkavan hyvin yksityiskohtaisella näkymällä Prinssi Robotti IV:n jälkeläisen syntymästä.

Loppuvuodesta pitäisi ilmestyä viides kokoelma Saga-sarjaa, joten sitä odotellessa...