Celeste

I. N. J. Culbard: Celeste
Self Made Hero 2014, 192s.

Lasten syysloman kunniaksi meille saapui vieraaksi flunssa. Kuten tavallista, lasten menoon jatkuva yskä ja räkäisyys ei vaikuta ainakaan hidastavasti, mutta minä olen ihan naatti. Pelkkä hengittäminen tuntuu hetkittäin vaativan kaiken keskittymiskyvyn. En jaksanut lukea keskeneräisiä kirjoja, koska ne ovat hirvittävän raskaita, joten luin Celesten, varsin hämmentävän sarjakuvan.

Celesten tarina kulkee kolmella taholla. Ray on jumissa Los Angelesin ruuhkassa, kun hän saa puhelun LAPD:lta. Kesken puhelun kaikki äänet katoavat ja Ray huomaa olevansa yksin.
Lontoon metro kuhisee väkeä, kunnes yht'äkkiä jäljellä ovatkin vain Lilly ja Aaron, kaksi toisilleen entuudestaan tuntematonta naista.
Yoshi, japanilainen sarjakuvataiteilija, menee metsään hirttäytyäkseen, mutta yritys epäonnistuu. Hetkessä syrjäinen metsä kuhisee toinen toistaan omituisempia kulkijoita.

Tarinan alku katoavine ihmisineen oli kiinnostava. Olen aina tykännyt niistä Aku Ankka -tarinoista, joissa Aku kanssaihmisiinsä tympääntyneenä toivoo, ettei tarvitsisi nähdä enää ketään ja *humps* kohta Aku jo keikaroikin laatuvaatteissa huippuravintolan pöydässä, syömässä itse laittamaansa ökyateriaa. Viimeistään illalla Aku kuitenkin tajuaa, että olisipa ankeaa ja pelottavaakin olla aivan ypöyksin ja *puff* kohta on elämä taas entisellään. Siinä missä Ankka-tarinoissa on selkeä alku, keskikohta ja loppu, Celeste on lähinnä kokoelma kummallisia kohtauksia sieltä täältä. Celestessä on selkeä ja koukuttava alku, mutta se loppu ei kyllä vakuuttanut ollenkaan. Piirrosjälki on hyvää ja tyylikästä, samoin värit toimivat. Kansikuvan yhteyttä itse tarinaan en lähde edes arvailemaan.

Haluaisin vedota flunssahömelöön olotilaan ja sanoa, että ehkä tämä selkeillä aivoilla olisi jotenkin merkittävästi ymmärrettävämpi kokonaisuus, mutta epäilen että se ei olisi totta.

Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää
Sanasato 2016, 76s.

Pekka Kytömäen toinen runokokoelma, Valo pilkkoo pimeää, on ihastuttavalla tavalla sekä omanlaisensa, että samanlainen kuin edeltäjänsä, Ei talvikunnossapitoa. Jälleen kansien välistä löytyy sekä haikuja että hieman pidempiä runoja, aiheet vaihtelevat kissoista kirjoihin ja rakkauteen. Ja muihinkin asioihin.

Jotkut huijaavat
tiensä läpi elämän
saamatta tietää,
ovatko petkuttaneet
itseään vai muita.

Odotukseni olivat luonnollisesti korkealla, eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Kytömäki käyttää edelleen sanojaan harkiten ja oivaltaen. Tunnustan, että ensimmäisellä lukukerralla olin niin innoissani, että "oikoluin" pari runoa ihan väärin. Onneksi toisella lukukerralla maltoin jo antaa sanojen puhua itse, sillä onhan tämä seuraavakin oikein luettuna aivan ihana:

Aurinko vetää
pilven eteen
sädekaihtimen.

Jos siis kaipaat helppoa mutta sisällöltään antoisaa runolukemista, suosittelen tarttumaan kumpaan tahansa Kytömäen kirjoista. Toki mieluiten molempiin.

Linnut näkevät 
muovisen perintömme.
Ihme että ne
vielä laulavat meille.

Tuonen tahto

Hanna Morre: Tuonen tahto
Osuuskumma 2016, 131s.

Hanna Morren esikoiskirja Tuonen tahto on tunnelmaltaan vahva, kiivaasti etenevä kertomus lapsen menettämisestä. Tämän lukeminen olikin aiheensa puolesta äärimmäisen ahdistavaa luettavaa, enkä siksi halunnut heittäytyä täysin tarinan vietäväksi.

Tytti ja Timo joutuvat tilanteeseen, johon kukaan ei haluaisi: heidän tyttärensä menehtyy jäädessään rattijuopon yliajamaksi keskellä suojatietä. Pariskunnan avioliitto on aina ollut täydellinen, ainakin sivusta seurattuna. On hyvät tulot, kaunis koti ja se lapsikin kruunaamassa koko komeuden. Ainon kuolema saa kuitenkin kulissit heilumaan kiivaasti.

Osasin odottaa kauhua ja yliluonnollisia juttuja, joten niihin olin varautunut. Tunnetasolla tämä taas yllätti, sillä jostain käsittämättömästä syystä kuvittelin, että tätä lukiessa korkeintaan pelottaisi. Mutta pelon lisäksi ahdisti sietämättömän paljon, kammotti ja hirvitti.

Teksti on sulavalukuista, vaikka preesensiin tottuminen viekin minulta aina jonkin aikaa. Lisäksi etenkin kirjan alussa minua häiritsi asioiden ja paikkojen liian tarkka nimeäminen. Hetken tuntui, kuin kirjassa olisi tuotesijoittelua kun muun muassa Tytin käyttämä muki, kaulakoru, työpaikka ja auton huoltamo oli nimetty tarkalleen.

Kokonaisuutena Tuonen tahto on kuitenkin ehjä ja toimiva. Erityisesti pidin siitä, kuinka ne yliluonnolliset elementit hiipivät mukaan vähän kuin varkain. Kansikin on harvinaisen osuva - ja ahdistava.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa
(Speaking from Among the Bones, 2013)
Bazar 2016, 407s.
Suom. Maija Heikinheimo

Flavia de Luce -sarjan viides osa ilmestyi hiljattain suomeksi. Olen pääosin pitänyt aiemmista osista (ainoastaan kolmas kirja jostain syystä takkusi), joten tämä tuntui oikein hyvältä kirjalta lääkkeeksi viime aikoina vaivanneeseen lukujumiin. Ja kyllä kuulkaa toimi hyvin!

Bishop's Laceyn suojelupyhimyksen kuolinpäivän 500-vuotisjuhlan kunniaksi päätetään Pyhän Tancredin hauta avata. Melkein sattumalta haudan avaamista kirkon kellarissa on todistamassa myös Flavia, joka saa pienen päänsä ansiosta luoda ensimmäisen silmäyksen hautapaaden taakse. Yllättävää kyllä pyhimyksen sijaan Flavia kohtaakin kylän urkurin kuolleen katseen. Seuraa tonkimista niin hautausmaalla kuin urkuparvellakin, eikä jännityksestä ole pulaa.

Hyvin pitkästä aikaa lukeminen tuntui äärimmäisen koukuttavalta ja sulavalta. Maija Heikinheimon suomennos on erittäin miellyttävää luettavaa ja tarina itsessään kulkee vauhdikkaasti. Pidän ihan hirveästi Bishop's Laceyn kylästä ja sen persoonallisista asukkaista, erityisesti toki Flavian väsymättömästä tavasta tunkea nokkansa ihan joka paikkaan. Ihastuttavaa on myös se, kuinka Flavian on onnistunut vähitellen ansaita oma paikkansa kylän rikostutkinnassa: ei hän toki vielä ole aivan samalla tasolla kuin poliisit, mutta selvästikään häntä ei enää yritetä hiljentää ja väheksyä, kuten aiemmin.

Vaikka jokainen sarjan kirjoista toiminee uskoakseni ihan hyvin myös itsenäisenä teoksena, pidän myös taustalla kulkevasta pitempiaikaisesta tarinasta. Flavian kadonnut äiti on vahvasti läsnä, vaikka hän onkin ollut poissa jo vuosia. Buckshaw'n kartanon talousvaikeudet ja hieman vetäytyvän isän tuskailu toimeentulon ja tytärten kanssa ovat nekin mielenkiintoista luettavaa, vaikka kieltämättä myös varsin riipivää.

Loppusoinnun kaiku kalmistossa loppuu niin kutkuttavasti, että ensimmäistä kertaa tekisi mieleni lukea seuraava osa heti perään englanniksi sen sijaan, että kärsivällisesti odottaisin uutta suomennosta. Mutta ehkä silti odotan, sillä laadukasta käännöstä on aina ilo lukea.

Tuulen suku

Satu Grönroos: Tuulen suku
Atena 2016, 216s.

Kevättalvella 2012 lumouduin Satu Grönroosin esikoiskirjasta Lumen syli. Silloin toivoin Grönroosilta kovasti lisää luettavaa ja kylläpä olikin hieno yllätys törmätä hänen uutuuteensa kustantamon syyskatalogissa.

Tuulen suku on jatkoa esikoisteokselle. Helmi on kolmetoistavuotias ja muuttanut äskettäin äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa uuteen kerrostaloon. Naapurin tytön kanssa kuunnellaan Abbaa ja harjoitellaan tanssikuvioita, mutta alkavasta kesästä ei tule ollenkaan sellaista kuin Helmi kenties suunnitteli. Äiti on sairastunut ja lähtee sairaalaan kieltäen tyttöjä soittamasta. Helmi ei ole oikein perillä sen paremmin äidin sairaudesta kuin siitäkään, miten heidän tulisi pärjätä ilman äitiä. Pian asuntoon ilmestyy tummiin pukeutunut nainen, joka esittäytyy kunnan kodinhoitajaksi. Ei hänestä silti oikein ole apua ruoanlaitossa tai siivoamisessakaan, vaan nainen keskittyy enemmän omituisten kasvien kasvattamiseen parvekkeella.

Kirja on lyhyt ja kuvittelin ahmaisevani sen yhdeltä istumalta. En kuitenkaan meinannut millään saada otetta kerronnasta tai tarinastakaan ja lopulta lukemiseen tuhraantui paljon aikaa. Muistaakseni Lumen sylissä ei todellisuutta ja mielikuvitelmaa sekoitettu näin reilulla kädellä, vaan huomattavasti maltillisemmin. Olisin kaivannut tähänkin tarinaan enemmän realistisuutta. Helmi on hyvin epätasainen hahmo, jonka ajatukset ja persoonallisuuskin jäivät minulle sekaviksi. Yksikään kirjan hahmoista ei ollut oikein kiva, paitsi ehkä Helmin pikkusisko Sofia sekä alakerran mummu.

Kielellisesti Tuulen suku on kyllä vahva teos. Teksti on hiottua ja selvästi harkittua.

Vaikka Tuulen suku olikin minulle vähän pettymys, jään mielenkiinnolla odottamaan Grönroosin seuraavaa kirjaa.

Kaksi legendaa

Eoin Colfer: Legenda maailman tuhmimmasta pojasta
Legenda Pottu-Mäkisestä
WSOY 2005 & 2007, 96 & 101s.
Suom. Jaakko Kankaanpää
Kuvitus: Tony Ross

Nämä kaksi kirjaa ovat olleet meillä lainassa melkein koko kesän. Isot pojat ovat lukeneet kummankin useamman kerran ja luultavasti lukevat vielä myöhemmin uudestaankin. Koska lapset näitä kilpaa kehuivat, minäkin halusin kurkistaa, millaisista kirjoista on kyse.

Legenda Maailman tuhmimmasta pojasta kertoo Valtsusta, joka kaipaa sellaista aikuista, jolle voisi kertoa omista huolistaan. Isällä ja äidillä on tarpeeksi tekemistä veljien kanssa, mutta onneksi on ukki. Valtsu ja ukki sopivat kertovansa toisilleen kamalista kokemuksistaan kerran viikossa ja voi millaisia sattumuksia heille onkaan tapahtunut.

Legenda Pottu-Mäkisestä taas on hykerryttävä kertomus Valtsun ja tämän isoveljen Maken alkutaipaleesta kirjastonkäyttäjinä. Pottu-Mäkinen on kookas ja tiukka kirjastontäti, josta kerrotaan hirvittäviä tarinoita ja jota kaikki pelkäävät ainakin vähän.

Tykkäsin molemmista kirjoista kovasti. Pottu-Mäkisessä ihastutti se, kuinka Valtsu ja Make alun vastahakoisuudesta selvittyään vahingossa löytävät lukemisen mahtavuuden. Maailman tuhmimmassa pojassa taas pidin valtavasti viisaasta ukista ja etenkin tämän kertomasta tarinasta jalkapuolen majakanvartijan portaista.

Kerronnassa oli samaa henkeä kuin Roald Dahlin tarinoissa, vaikka tavallaan Colferin kertomukset ovatkin melko kilttejä. Tony Rossin kuvitus toimii mainiosti ja yleensä kuviin värejä kaipaavat lapset eivät moittineet mustavalkosita kuvitusta sanallakaan.

Näitä Legenda-kirjoja on vielä kolmaskin ja sen varasin juuri kirjastosta. Olen melko varma, että sekin luetaan moneen kertaan.

Sanni & Joonas, Hugo-serkku

Kalle Hakkola & Mari Ahokoivu:
Sanni & Joonas, Hugo-serkku
Kumiorava 2016, 72s.

Kalle Hakkolan ja Mari Ahokoivun Sanni & Joonas -sarjan toinen osa sattui näköpiiriini kirjastoautolla sarjakuvia selatessa. Lasten sarjakuvia, varsinkin kotimaisia, on harmillisen vähän, joten tämä tuore teos oli ilahduttava löytö.

Sanni ja Joonas asuvat Barcelonassa, missä riittää jännittäviä ja näyttäviä paikkoja seikkailuille. Joonasta ärsyttää se, ettei hän mielestään saa koskaan päättää mitä tehdään. Hetken hän mököttää itsekseen ja kohtaa Gaudin, vanhan miehen, jolla on jaettavanaan elämänkokemuksen tuomia viisauksia.

Hakkolan käsikirjoittama ja Ahokoivun kuvittama albumi on houkuttelevan näköinen. Ruutujako vaihtelee tarpeen vaatiessa ja pienimmilläänkin yksi ruutu on reilunkokoinen. Kauttaaltaan väritettyä ja enimmäkseen kuvien voimalla eteenpäin kulkevaa tarinaa on myös miellyttävä ja joutuisa lukea.

Niin hurjasti kuin pidinkin tämän albumin kuvituksesta, itse juoni on harmittavan mitäänsanomaton. En tiedä kuinka tarina uppoaa kohderyhmään, mutta minusta homma jää ylimalkaiseksi ja melkeinpä juonettomaksi. Siitä kyllä pidin kovasti, kuinka Sannin ja Joonaksen äidin raskaana olevaa puolisoa ei erikseen selitelty missään vaiheessa, vaan hän oli täysin luonteva osa perhettä.