Hyvät aikeet

 

Mari Manninen: Hyvät aikeet
Miksi autamme ja mitä siitä seuraa?
Atena 2020, 227s.

Äkkiseltään on helppo kuvitella, että auttaminen on aina hyvä asia. Mutta edes auttamisesta ei seuraa väistämättä tai pelkästään hyvää. Myös auttamisen motiiveja kannattaa pysähtyä pohtimaan. Toimittaja Mari Manninen kirjoittaa vetävästi auttamisen monista muodoista ja auttamiseen liittyvistä haasteista. Miksi romanikerjäläisen näkeminenkin saattaa ärsyttää enemmän kuin herättää autaamisenhalua - ja miksi on yksiselitteisen väärin edes puhua romanikerjäläisistä?

Hyvät aikeet käsittelee paitsi auttamisen motiiveja, myös auttamisen kulttuurisia eroja. Beninissä pyydetään apua ja avustuksia ja myöskin odotetaan hyväosaisemman auttavan. Kiinassa hyödynnetään verkostoja varsin auliisti, mutta pidetään myös tarkasti muistissa ketä on autettu, jotta "auttamistilit" voidaan myöhemmin tasata. Toiset tekevät hyväntekeväisyystyötä pelastaakseen Viipurin koirat, toiset tekevät hyväntekeväisyysmatkoja orpokoteihin.

Missä kohtaa auttaminen muuttuu ongelmaksi? Ihannetapauksessa ei tietenkään missään vaiheessa. Manninen avaa kuitenkin esimerkiksi ns. orpokotiturismia. Orpokotejakin toki voi auttaa, mutta auttajan olisi hyvä tehdä taustatyönsä huolella. Esimerkiksi jos orpokoti antaa ilman taustatutkimusta avustajan ulkoilla lasten kanssa, pitäisi hälytyskellojen soida. Ylipäätään jatkuvasti vaihtuvat aikuiset voivat olla lapsille enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Puhumattakaan siitä, että osa orpokodin lapsista ei ole orpoja laisinkaan.

Mannisen kirjoitustyyli on erittäin lukijaystävällistä. Hän pistää itsensä peliin, mikä tekee tekstistä ikään kuin helpommin nieltävää. Mikäli kirjoittaja keskittyisi kertomaan epäkohdista ja auttamisen oikeista tavoista, olisi lopputulos helposti paasaava. 

Hyvät aikeet on koukuttavaa luettavaa, joka pistää ajattelemaan. Toivottavasti myös toimimaan.

 

 

Vieraskynä: My Hero Academia

 

Kohei Horikoshi: My Hero Academia
Sangatsu Manga

Olen lueskellut jonkin verran mangaa ja tätä My Hero Academiaakin kahden ensimmäisen osan verran. Siinä missä minulle sarjan menossa mukana pysyminen tuotti haasteita, poika on tästä ihan tohkeissaan. Kahdeksatta luokkaa käyvä esikoinen on lukenut sarjan kaikki suomennetut osat, ensimmäiset useampaan otteeseen.

Nyt onkin blogini ensimmäisen vieraskynä-postauksen vuoro ja annetaan puheenvuoro - tai siis näppis - 14-vuotiaan pojan haltuun!

My Hero Academia -sarjan tarina alkaa siitä, kun uutiset kertovat vauvasta, joka hehkuu ja jolla myöhemmin havaittiin olevan supervoima jota kutsutaan oikuiksi. Tapaukset liisääntyivät, kunnes noin 80%:lla oli jonkin sortin oikku. Kaikki eivät kuitenkaan käyttäneet oikkuaan oikeudenmukaisesti. 

Sarjassa seurataan poikaa nimeltä Izuku Midoriya, joka menestyy koulussa mutta hänellä ei ole minkään sortin oikkua. Eräänä päivänä hän kuitenkin oikuttomana yrittää pelastaa luokkakaverinsa Bakugo Kacchanin, joka on kiusannut Izukua eskarista asti, roiston kynsistä, mutta tuleekin itse pelastetuksi Bakugon kanssa. Pelastajana oli sankari numero yksi, All Might. Tämän jälkeen All Might on vaikuttunut ja haluaa Izukun saavan hänen oikkunsa. 

Oma suosikki hahmoni on varmaan Izuku, koska häneen on itseni helppo samaistua. Piirrostyyli on hieno ja yksinkertainen, ei paljon yksityiskohtia mutta niitäkin on. Taisteluissa on helppo huomata mitä tapahtuu, koska piirroksissa ei ole mitään ylimääräistä taustan lisäksi. 

Parasta sarjassa on Izukun sinnikkyys ja tunteellisuus:

 jos hän ei olisi ollut sinnikäs hän ei olisi päässyt niin pitkälle. Mieleen painuvinta sarjassa on Izukun ihailu sankareita kohtaan ja hänen unelmansa tulla sankariksi numero yksi.

Laiton lapsi

 

Trevor Noah: Laiton lapsi
Atena 2020, 358s.
Suom. Jaana Iso-Markku

Katson hyvin vähän televisiota ja ilmeisesti seuraan viihdemaailman uutisiakin lähinnä silmät kiinni, sillä Trevor Noah ei ollut minulle entuudestaan tuttu nimi. Hänen muistelmateoksensa Laiton lapsi alkoi kuitenkin kiinnostaa heti kun siitä kuulin.

Noah syntyi Etelä-Afrikassa vuonna 1984. Hänen äitinsä on musta ja isänsä valkoinen, minkä ei pitäisi olla iso juttu, mutta tuolloin ja tuolla todellakin oli sitä. Etelä-Afrikan laki kielsi eri rotuisten ihmisten välisen seksin, joten lisääntyminen se vasta epätoivottua olikin. Noah kirjoittaa sulavasti ja ihmeen kevyestikin kasvuvuosistaan haastavissa oloissa. Noah oli äitiään huomattavasti vaaleaihoisempi, eivätkä he näin ollen voineet näyttäytyä julkisilla paikoilla kahdestaan. Isää ei saanut kutsua isäksi muiden kuullen. Myöhemmin Noahille tuotti haasteita löytää oma paikkansa koulun eri porukoiden keskellä, sillä värilliseksi luokiteltavasta ulkonäöstään huolimatta hän identifioi itsensä mustaksi.

Trevor Noahin lapsuus on ollut monin tavoin erikoinen, erityinen ja täynnä erilaisia haasteita. Helpolla ei ole päässyt hänen äitinsäkään, Patricia Nombuyiselo Noah, joka onkin kirjassa näyttävästi esillä - ja ihan aiheesta. Patricia Noah ei tyytynyt elämään odotusten ja määräysten mukaan, vaan hän otti jo nuorena elämänsä omiin käsiinsä. 

Tätä kirjaa lukiessa piti monta kertaa pysähtyä ajattelemaan sitä, ettei kirjan tapahtumista oli kulunut kovin pitkää aikaa. On hämmentävää tajuta, ettei apartheid ole erityisen vanha juttu vaan minuakin nuoremmat ovat joutuneet elämään niiden typerien sääntöjen keskellä.

Laiton lapsi on vetävästi kirjoitettu ja taidolla suomennettu teos, joka imaisee lukijan helposti maailmaansa. Vaikka kirjassa kuvataan paljon ankeita ja kauheita asioita, Noahin kertojanääni on humoristinen. Kaikesta ei hänkään väännä vitsiä, joten huumori ei lipsahta mauttomuuden puolelle.

Kirjasta on jo tekeillä elokuva, jota jään mielenkiinnolla odottamaan.

Portugali

Cyril Pedrosa: Portugali
WSOY 2020, 261s.
Suom. Saara Pääkkönen

Simon Muchat työskentelee taideaineiden opettajana. Hän on julkaisuut pari kirjaakin, mutta viimeisimmästä on jo pitkä aika. Mikään ei inspiroi, eikä Simon ole saanut aikoihin piirrettyä mitään kelvollista. Loppuun palanut Simon ei jaksa suuremmin kriisiytyä edes parisuhteen päättymisestä: koko elämä tuntui jo valmiiksi raskaalta. Omaksi yllätyksekseen Simon lähtee serkkunsa häihin Portugaliin, vaikka ei ole ollut tekemisissä sukulaistensa aikoihin. Eikä isovanhempien kotimaahankaan ole päässyt syntymään kummoista tunnesidettä. Käy niin, että Portugali yllättää Simonin.

Portugali on jo esineenä todella kaunis. Se on kookas, jykevä ja painojälkikin on laadukasta. Pedrosan piirrostyylit pääsevät oikeuksiinsa albumissa, jossa hienoisilla piirrosjäljen eroilla ja värimaailmoilla erotetaan eri aikakaudet ja eri kertojat. Kirjan värimaailma onkin erillisen maininnan arvoinen: vaikka luin tätä ankeassa syyssäässä, kirjasta hohkasi Portugalin kesän lämpö. 

Tarinaltaan tämä sarjakuva-albumi on tavallaan tapahtumaköyhä, mutta toisaalta tässä on koko ajan jotakin meneillään. Verkkainen tahti sopii Simonin hahmoon täydellisesti, sillä eihän uupunut ihminen todennäköisesti jaksaisikaan vouhkata menemään siellä täällä.

Cyril Pedrosan Portugali on rauhoittava ja toiveikas. Se on kaunis ja lämmin ja saa kaipaamaan omaa sukua.

Noidan käsikirja: Aaveet

Christopher Maynard: Noidan käsikirja: Aaveet
Tammi 2020, 80s.
Suom. Antti Hulkkonen

Pari vuotta sitten Tammi julkaisi uudestaan Noidan käsikirjan, jota oli vaikea saada käsiinsä edes kirjastoista - kirjat kun olivat mystisesti katoilleet (todennäköisesti liian ahneiden lukijoiden matkaan). Nyt syksyllä ilmestyi Noidan käsikirjan "salattu jatko-osa", Aaveet.

Aaveet on vain 80-sivuinen pieni kirjanen, jonka ulkoasu ja taitto on aivan samaa sarjaa edeltäjänsä kanssa. Sisällössä ei sen sijaan ole merkittävää päällekkäisyyttä. Kirjassa kerrotaan eri aavetyypeistä, aaveiden tehtävistä, eri puolilla maailmaa kerrotuista aavetarinoista, annetaan vinkkejä aaveen metsästykseen ja paljastetaanpa muutamia huijauksiakin. Kirjan lopussa on lyhyt sanasto, joka on kuitenkin harmillisen kömpelö. Ihanko totta hirsipuuhaamu ja tienristekysen aave pitää selittää auki sanastossa?

Siinä missä Noidan käsikirjan kummitusosuus saa minut edelleen säpsähtelemään, Aaveet lähinnä nauratti. Luulen, että koska tähän kirjaan ei ole päässyt syntymään vahvaa tunnesidettä lapsena, eikä se siksi päässyt nauttimaan minkäänlaisesta nostalgiakertoimesta, jäi koko lukukokemus valjuksi. 

Mutta vaikka tämä ei nyt saanutkaan minussa aikaan samanlaisia väristyksiä kuin odotin, niin onhan tämä silti mainio kirjanen. Toivottavasti lapset löytävät tämän ja innostuvat aaveista.

Juice puhuu. Kootut muistelmat vol. II

 

Kaj Lipponen, Harri Tuominen & Waldemar Wallenius:
Juice puhuu. Kootut muistelmat vol. II
Into 2020, 324s.

Tässäpä kirja, joka tuli luettua tismalleen oikeaan aikaan. Keskittymiskykyni ei ole ollut paras mahdollinen, joten tällainen varsin lyhyin luvuin etenevä haastattelu toimi loistavasti: ei tarvinnut pinnistellä minkään laajemman juonen muistamisen kanssa tai ylipäätään pitää mielessä, mihin jäinkään.

Juice puhuu -muistelmat pohjautuvat Waldemar Walleniuksen ja Harri Tuomisen radio-ohjelmasarjan Juice 40 haastattelunauhoihin. Tekstistä on karsittu haastattelijoiden osuudet lähes kokonaan pois, mikä vaati totuttelua ensimmäistä osaa lukiessa. Tämän kirjan kohdalla tyyli oli jo käynyt tutuksi, joten mitään alkukankeutta ei ollut havaittavissa.

Ensin käsittelyyn pääsee Kuusessa ollaan -albumi ja jälleen edetään julkaisujärjestyksessä aina Radioaktiivisten marssi -singleen. Juttu - tai siis teksti - luistaa vaivattomasti ja enimmäkseen pysytään asiassa eli Leskisen tuotannossa. 

Osan kirjasta kuuntelin äänikirjana. Syy oli täysin käytännöllinen: halusin jatkaa kirjan lukemista, mutta halusin myös koota uudet vaatekaapit välittömästi, eikä jälkimmäinen olisi onnistunut kirja kourassa. Pemo Ojala oli hyvä valinta lukijaksi!

Suosittelen tätä ja aiempaakin osaa kaikille Leskisen tuotannosta kiinnostuneille.

Spiritistinen istunto

 

Marjo Kaartinen: Spiritistinen istunto
SKS 2020, 245s.

1800-luvun lopulla Euroopassa innostuttiin magiasta, okkultismista ja vaihtoehtoisesta hengellisyydestä. Myös Suomessa otettiin varsin innokkaasti vastaan Madame d'Espérance, brittitaustainen meedio, jonka spiritistisissä istunnoissa nähtiin valkoisia, huntumaisiin vaatteisiin pukeutuneita henkiä ja koettiin tyhjästä ilmestyvien käsien kosketuksia. Aivan kaikki eivät tietenkään uskoneet Madame d'Espérancen maagisiin kykyihin, mutta Madame d'Espérance itse seisoi kykyjensä takana niin vahvasti, että salli istunnoissaan tehtävän erilaisia tarkkailuja.

Madame d'Espérancen ja hänen kaltaistensa meedioiden lisäksi liikkeellä oli myös antispiritistejä. Sellainen oli esimerkiksi tanskalaissyntyinen Faustinus Capriello, jonka esityksissä tapahtui monenlaisia käsittämättömiä asioita, mutta joita Capriello ei väittänyt yliluonnollisiksi. Päin vastoin, hän kertoi avoimesti tekevänsä vain temppuja, ei vain halunnut paljastaa kuinka hän ne toteutti.

Marjo Kaartisen Spiritistinen istunto on mielenkiintoinen kuvaus erikoisesta ilmiöstä ja aikakaudesta. Kirjan lopussa on melkein 50 sivua alaviitteitä ja laaja lähdeluettelo, eli taustatyö on tehty tarkasti. Mutta vaikka aihe kiinnosti minua todella paljon, lukeminen oli työlästä. Teksti tuntui kankealta ja takkuiselta, vaikka en missään vaiheessa saanutkaan kiinni siitä, mikä siinä töksähteli. Etenkin Madame d'Espérancesta kertova osuus vaati keskittymistä ja pinnistelyä, Faustinuksen kohdalla pääsin hetkittäin jopa tekstin imuun.

Vaikka lukukokemus olikin minulle työläs, aihe on todella kiehtova.