Palermotien taivaallinen laulu

Annette Bjergfeldt: Palermotien taivaallinen laulu
Into 2022, 367s.
Suom. Outi Menna

Palermotien taivaallinen laulu oli monin tavoin ihastuttava kirja. Palermotiellä olevassa talossa asuu kolmen sukupolven väkeä ja meno on kerta kaikkiaan vinhaa. Ensinnäkin Estherin isoisä Hannibal on aikoinaan hankkinut talon suurelle rakkaudelleen, Varinkalle, joka esiintyi isänsä sirkuksessa Petrogradissa. Sirkukseen tilattiin aikoinaan elefantti, mutta saatiinkin virtahepo, joka aiheutti yhden Varinkan elämän suurimmista tragedioista. Sitten on Eva, lentoemäntä, joka rakastuu kirjekyyhkyjä kouluttavaan mieheen. Kertoja Estherillä on kaksoissisko Olga, sekä isosisko, joka ei ole kuin muut.

Bjergfeldtin tarina on kuin John Irvingiä parhaimmillan. Paitsi että karhun tilalla on virtahepo ja moottoripyörän korvaa skootteri. Kirjassa tapahtuu vaikka mitä, enkä silti osaisi piirtää tästä selkeää aikajanaa - ei sillä, että haluaisinkaan. Tarina pitää ihanasti otteessaan ja vie mukanaan mitä yllättävämpiin käänteisiin.

Riemastuttava, vaikka ei pelkästään hilpeä kirja!

Tympeät tytöt - Aikuistumisriittejä

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt
Aikuistumisriittejä
Into 2021, 160s.

 

Tympeät tytöt - Aikuistumisriittejä pääsi yllättämään isosti! Jostakin syystä luulin, että tämä sarjakuva-albumi olisi jotain teini-ikäisten angstikuvausta, mutta herranen aika, miten väärässä olin. (Eikä mulla ole aavistustakaan, mistä tämä käsitys oli peräisin.)

Riina Tanskasta voi kevyesti verrata Liv Strömquistiin, eikä hän todellakaan jää vertailussa millään tavalla heikommalle. Tanskasen kuvitustyyli on paljon monipuolisempaa, yksityiskohtaisempaa ja luultavasti osin värityksensä ansiosta lukijalle kevyempää, kuin Strömquistin tyyli.

Tympeät tytöt sisältää yhdeksän tarinaa, joissa käsitellään muun muassa raiskauksia ja uhrien syyllistämistä, meikkaamista ja kiltin tytön roolia. Vaikka asiat sinänsä ovat entuudestaan tuttuja, Tanskasen kertomana moni asia näyttää entistä selkeämmältä, niin hyvässä kuin pahassa. 

Erittäin kiinnostavaa ja puhuttelevaa luettavaa, sukupuoleen katsomatta!

Kirjontaa niille joita v*tuttaa

Mari Hyypiä: Kirjontaa niille, joita v*tuttaa
Into 2021, 112s.

 

En ole tehnyt mitään käsitöitä pitkiin aikoihin, mutta - oho, valehtelin! Virkkasin kesällä loppuun yhden pienen peiton, joka on ollut kesken jo useamman vuoden. Mutta jos sitä ei lasketa...

Joka tapauksessa Mari Hyypiän kirja Kirjontaa niille, joita v*tuttaa innosti tarttumaan kirjontavälineisiin pitkän tauon jälkeen. Mietelauseet eivät ole lemppareitani, mutta tästä kirjasta löytyy vähän töpäkämpiä lausahduksia, joista valita.  

Ihastuin heti tähän: "Vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska." Ei muuta kuin kynä käteen (ja paperia ja tussi ja viivotin, koska olen aina ollut vähän huono tässä mallien siirtämisessä kankaalle...) ja teksti tyynyliinaan. Tyynyliinan väriksi valitsin kulahtaneen harmaan ja itse kirjailun toteutin neljällä eri vaaleanpunaisen sävyllä. 

Tarkoitus oli ilahduttaa kyseisellä tyynyliinalla kaveria syntymäpäivänä, mutta annoinkin jo aiemmin, kun hän joutui urheiluvamman takia leikkaukseen ja saikulle. Oli jotenkin osuva lause ja saajakin ilahtui! :)

Pieni lastenkirjakooste

Kävi sillä lailla, että onnistuin haalimaan jostakin itselleni angiinan. Vaikka olenkin sairastanut ihmeen vähin oirein, höttöpääni jaksoi keskittyä vain lyhyisiin tarinoihin. Onneksi kirjastohyllyyn oli kasaantunut kivoja lastenkirjoja.

 

Päivi Heikkilä-Halttunen (toim.):
Häntä jäässä ja muita juttuja
Opetushallitus 2021, 264s.
Kuvitus: Tiina Konttila

Häntä jäässä ja muita juttuja on Opetushallituksen kustantama, alakoulun 3.-4. luokille suunnattu kertomuskokoelma. Tekstit ovat selkokielisiä ja aiheiltaan virkistävän vaihtelevia.

Kirjan alkupäässä on kansantarinoita. Muutama (kuten hölmöläiskertomukset) on vanhoja tuttuja, mutta sekaan mahtuu uudistettuja, vinkeitä versioita myös. Kirjan loppupuolella on kertomuksia monista eri kulttuureista.

Teksteissä käsitellään paljon kaverisuhteita ja koulumaailman juttuja, mutta mukana on myös sellaisia aiheita, joihin harvemmin törmää: yhdessä tarinassa varoitetaan (mutta ei pelotellen!) namusedistä ja -tädeistä, yhdessä kerrotaan spurguista.

Tekstit on koottu ja selkomukautettu monista lähteistä ja niiden takaa löytyy (jos oikein laskin) yhdeksän tunnettua suomalaista kirjailijaa Jukka Itkosesta Mari Möröön ja Tuula Kallioniemeen, Kreetta Onkelista Timo Parvelaan.

Kirjan on kuvittanut Tiina Konttila, ja vaikka edelleen olen näin siskona hyvin puolueellinen, niin kuvitus on tosi hyvä! Kuvista välittyy selkeästi tarinan tunnelma ja usein kuvista löytää hauskoja pieniä yksityiskohtia. Jos pitäisi valita suosikkikuva, niin se olisi sivun 188 diktaattori. :)

Tapani Bagge: Sielulinnun arvoitus
Karisto 2021, 127s.
Kuvitus: Carlos da Cruz

Apassit-sarjan viidennessä osassa Samuli, Erik, Otto, heikki, Elli ja Nelli on kutsuttu Viipuriin ratkaisemaan sielulinnun arvoitusta. Monrepos'n kartanon puistossa on tehty havaintoja valtavan suuresta, mustasta linnusta, joka on jopa hyökännyt kirjastonhoitajan kimppuun. Lapset saavat osallistua henki-istuntoon eli seanssiin, jonka aikana vaaleisiin vaatteisiin pukeutunut haamu kehottaa lapsia palaamaan kotiin mahdollisimman pian.

Sielulinnun arvoitus on vauhdikas ja uskoisin, että pienille lukijoille myös kutkuttavan jännittävä kirja. Lapset ovat esimerkiksi yön yli vartiossa hautasaarella, jolla sielulintu on nähty. He saavat varoituksia ja kaksi heitä katoaakin kesken vartiovuoron.

Minä pidin tästä ehkä eniten siksi, että luin viime vuoden puolella Marjo Kaartisen kirjan Spiritistinen istunto, joten seanssit ja meediot (temppuineen) olivat hyvässä muistissa. Lapsi, jolle nämä aiheet olivat ihan uusia, koki kirjan jotenkin hankalaksi.

Carlos da Cruzin kuvitus ansaitsee jälleen isot kehut. Upea nelivärikuvitus on tasaveroinen tarinankertoja tekstin kanssa.

Aaron Blabey: Hurja jengi
Zombikissojen hyökkäys
Into 2021, 140s.
Suom. Annukka Kolehmainen

 

Aaron Blabeyn Hurja jengi taistelee neljännessä kirjassa zombikissoja vastaan. Hullu tiedemis, Tohtori Rubert Marmeladi, on tehnyt kaikista suloisista kissoista zombeja, jotka nyt aiheuttavat suuria ongelmia. Kissat eivät pidä vedestä, mutta lankakeriä ne rakastavat ja kaulassa olevan kellon ansiosta niiden lähestymisen voi kuulla.

Aivan keskenään Hurja jengi, tai Hyvien jätkien jengi, kuten susi niin sinnikkäästi haluaa muistuttaa, ei zombikissoja ja hullua tiedemiestä vastaan pärjää, mutta onneksi apua on tarjolla.

Hurja Jengi on käytännössä isoruutuinen sarjakuva, jossa ei miljöökuvauksiin tai muihin mietteisiin pysähdytä, vaan koko ajan porhalletaan täysillä eteenpäin. Höttöpäälle vauhtia olikin vähän liikaa, mutta lasten mielestä tämä oli jälleen kerran tosi hauska ja hyvä ja kiva ja taas hauska.

Ihme ilmat! ja Ilmastotekokirja

 

Tänä keväänä ympäri Suomea on aloittanut tai pian aloittamassa yli 90 ilmastolukupiiriä. Ilmastolukupiirien taustalta löytyy mm. Greenpeace ja Helmet-kirjastot. Lisätietoa löytyy täältä. 

Meidän ilmastolukupiirin ensimmäiset kirjat olivat Laura Ertimon Ihme ilmat! sekä Kaisa Happosen ja Karri Miettisen Ilmastotekokirja. Ajattelimme, että näillä lapsille ja nuorille suunnatuilla tietokirjoilla saisimme kenties ikään kuin pehmeän laskun rankkaan aiheeseen. 

 

Laura Ertimo: Ihme ilmat!
Into 2019, 47s.
Kuvitus: Mari Ahokoivu

Laura Ertimon Ihme ilmat! on ollut minulla lukujonossa vuoden 2019 kirjamessuista asti. Alakoululaisille ja sitä nuoremmillekin sopiva tietokirja on sivumääräänsä nähden tuhti opus.

Lotta ja Kasper ovat parhaat ystävät ja molemmat haluavat tietää enemmän ilmastonmuutoksesta: mitä se on, mikä sen aiheuttaa ja mitä sen hidastamiseksi voisi tehdä. Paikoin kirjassa on sarjakuvaosuuksia, mutta enimmäkseen mennään runsaastikuvitetuilla tietosivuilla. Lasten lisäksi kirjassa seikkailevat Ilmastokeiju ja Fossiilimenninkäinen, joista ensimmäinen kannustaa positiivisiin ilmastotekoihin ja jälkimmäinen urputtaa, ulisee ja välttelee omaa vastuutaan.

Tietoa tässä kirjassa on todella paljon. Koska oletetut lukijat ovat nuoria, kirjassa käydään tehokkaasti läpi esimerkiksi sään ja ilmaston eroja, ilmaston muutoksia kautta maapallon historian, hiilen kiertokulusta, kulutuskulttuurista ja yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuuksista.

Tieto on tarpeellista ja on hienoa, että se esitetään asiallisesti eikä lapsilukijoille turhan päiten pehmennettynä. Kirjan  runsas kuvitus on kivaa katseltavaa, mutta paikoin aukeamat ovat sekavia. Välillä tuotti todellisia vaikeuksia hoksata, missä järjestyksessä aukeaman tekstit on tarkoitettu luettavaksi. Jäin myös miettimään, miten moni lapsi ymmärtää "egologisen" sanaleikin.

Kaisa Happonen & Karri Miettinen:
Ilmastotekokirja
WSOY 2020, 149s.

Ilmastotekokirja on suunnattu suurin piirtein yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille nuorille. Kirjan ote on informatiivinen, napakka ja konkreettinen. Ilmastoahdistusta ei vähätellä, vaan tässä ymmärretään hyvin se turhautuminen, jonka vähäiseltä tuntuvat vaikutusmahdollisuudet järkyttävän suuren asian edessä voivat jopa lamaannuttaa. Mistään surkuttelevasti teoksesta ei kuitenkaan ole kyse. Päin vastoin, tästä kirjasta löytyy rutkasti konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä kaikkea kukin meistä voi tehdä. Kirjassa myös muistutetaan pitkin matkaa siitä, että pienikin ilmastoteko on hyväksi.

Ilmastotekokirja vilisee haastavia sanoja, mutta teksti on niin sulavaa, että sanojen merkityksen kyllä ymmärtää helpohkosti. Kirjaan on haastateltu ilmastovaikuttajia ja muita aktiiveja, muun muassa presidentti Tarja Halosta. Ehkä kiinnostavinta oli lukea Madventuresista tuttujen Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin pitkää haastattelua, jossa käytiin läpi matkustamista ja sen ilmastovaikutuksia. Haastattelun sävy on rakentava ja ongelmia ratkova ja siitä saa vinkkejä ilmastoystävälliseen matkusteluun.

Runkkarin käsikirja

Ina Mikkola: Runkkarin käsikirja
Kasvata pornolukutaitoasi ja seksuaalista älykkyysosamäärääsi
Into 2020, 312s.
Kuvitus: Alessandra Bernard

Runkkarin käsikirja on reilun kokoinen tietopaketti pornosta, runkkaamisesta, seksuaalisuudesta ja seksuaalisesta itsetunnosta. Takakannessa kirjan kerrotaan sopivan kaikille, mutta se on selkeästi suunnattu nuorille aikuisille. Vaikka kirjan sisältö sinänsä voisi antaa uutta tietoa iäkkäämmillekin lukijoille, on Mikkolan kirjoitustyyli lähes luotaantyöntävää. Puhekielisyys on sinänsä ok, mutta kun lukee 300+ sivua siitä, kuinka jotkut fiilaa just tällasta jynkkymatskuu, niin ei se oikein uppoa. 

No, kun tekstin tyyliin turtui, niin saihan tämän luettua. Kirjan loppupuolen pornojutut olivat kiinnostavia, mutta olisin mielelläni lukenut enemmänkin pornon kulttuurisista eroista: mikä kiinnostaa missäkin päin maailmaa ja miksi.

Ehkä kirjan tärkeimmäksi anniksi koin sen, että siinä muistutetaan moneen kertaan omista rajoista, mutta myös siitä, ettei toisen seksuaalisia kiinnostuksen kohteita tulisi mollata. Kenenkään ei tarvitse suostua mihinkään sellaiseen, mikä ei itseä innosta, mutta toisen mieltymyksiä ei silti kuulu mollata. 

Hienoa, että näistäkin aiheista on nyt tarjolla suorapuheinen tietokirja - harmi ettei se puhe ole yleiskielistä.

Juice puhuu. Kootut muistelmat vol. II

 

Kaj Lipponen, Harri Tuominen & Waldemar Wallenius:
Juice puhuu. Kootut muistelmat vol. II
Into 2020, 324s.

Tässäpä kirja, joka tuli luettua tismalleen oikeaan aikaan. Keskittymiskykyni ei ole ollut paras mahdollinen, joten tällainen varsin lyhyin luvuin etenevä haastattelu toimi loistavasti: ei tarvinnut pinnistellä minkään laajemman juonen muistamisen kanssa tai ylipäätään pitää mielessä, mihin jäinkään.

Juice puhuu -muistelmat pohjautuvat Waldemar Walleniuksen ja Harri Tuomisen radio-ohjelmasarjan Juice 40 haastattelunauhoihin. Tekstistä on karsittu haastattelijoiden osuudet lähes kokonaan pois, mikä vaati totuttelua ensimmäistä osaa lukiessa. Tämän kirjan kohdalla tyyli oli jo käynyt tutuksi, joten mitään alkukankeutta ei ollut havaittavissa.

Ensin käsittelyyn pääsee Kuusessa ollaan -albumi ja jälleen edetään julkaisujärjestyksessä aina Radioaktiivisten marssi -singleen. Juttu - tai siis teksti - luistaa vaivattomasti ja enimmäkseen pysytään asiassa eli Leskisen tuotannossa. 

Osan kirjasta kuuntelin äänikirjana. Syy oli täysin käytännöllinen: halusin jatkaa kirjan lukemista, mutta halusin myös koota uudet vaatekaapit välittömästi, eikä jälkimmäinen olisi onnistunut kirja kourassa. Pemo Ojala oli hyvä valinta lukijaksi!

Suosittelen tätä ja aiempaakin osaa kaikille Leskisen tuotannosta kiinnostuneille.

Hurja jengi

Aaron Blabey: Hurja jengi
Kotkottajat pulassa
Into 2020, 140s.
Suom. Annukka Kolehmainen

 

 

Hurja jengi on täällä taas, vahvistuksien kera!

Susi, hai, piraija ja käärme ovat ryhtyneet hyviksiksi, mutta heidän hyvät tekonsa tulkitaan edelleen ilkeyksiksi. Susi ei kuitenkaan lannistu, vaan johdattaa vanhat ystävänsä - sekä yhden uuden - tehokanalaan pelastamaan 10 000 siivekästä.

Kotkottajat pulassa on nopealukuinen ja edeltäjänsä tavoin naurettavan hauska kirja. Se on hyvin sarjakuvamainen, sillä tekstiä on niukasti, toisin kuin kuvia. Itse asiassa teksti taitaa olla silkkaa dialogia ja äänitehosteita.

Konsepti toimii erittäin hyvin, etenkin kohdeyleisöön, eli vähemmän lukeviin alakoululaisiin.

Kavereita ei saa syödä!

Ryan T. Higgins: Kavereita ei saa syödä!
Into 2020, 40s.
Suom. Emilia Miettinen

Rakastuin tähän suloisesti kuvitettuun kuvakirjaan ensilukemalla!

Eppu on pieni Tyrannosaurus rex, joka aloittaa esikoulun. Hän järkyttyy, kun huomaa muiden eskarilaisten olevan lapsia! Ja sitten Eppu syö heidät kaikki. Mutta sylkäisee jokaisen ulos heti kun opettaja käskee. Epun on vaikea ystävystyä muiden lasten kanssa, eikä heidän toistuva syömisensä auta asiaa lainkaan. Lopulta Eppu yrittää ystävystyä luokan kultakalan kanssa, mutta siinä kohtaa tarina saakin todella yllättävän käänteen.

Kavereita ei saa syödä! on ihastuttavan hirnuttavan hauska. Luin sen ensin itse, sitten yhdessä ekaluokkalaisen kanssa ja sitten taas itsekseni. Luetutin sen myös talon muilla asukkailla ja se hihitytti ihan kaikkia. Higginsin kuvitustyyli on minusta valloittavan suloinen ja ilmeikäs. Tekstikin toimii loistavasti ja sitä on niin niukasti, että levotonkin lapsi takuulla malttaa kuunnella (tai pelaamaan hinkuva teini lukea) koko kirjan.

Minusta on virkistävää käsitellä eskariin menoa ja siihen liittyvää jännitystä näin höpsöllä tavalla. Tämä voi joillekin toimia parempana rohkaisuna, kuin realistiset kuvaukset eskariarjesta.

Hurja jengi

Aaron Blabey: Hurja jengi
Into 2020, 138s.
Suom. Annukka Kolehmainen

Olen ihastellut kirjaston ruotsinkielisellä osastolla hauskan näköistä kirjasarjaa ja vähän tuhahdellut kateudesta, kun Aaron Blabeyn The Bad Guys:eja ei ole käännetty suomeksi. Paitsi että nyt on!

Hurja jengi koostuu herroista Susi, Hai, Käärme ja Piraija. Herra Susi on kutsunut koolle kolme muuta yleisesti pahiksena tunnettua tyyppiä, sillä hänen mielestään on aika tehdä ryhtiliike. Ei enää ilkeyksiä ja julmuuksia, vaan hyviä tekoja! Vanhoista tavoista on vain vähän hankala pyristellä eroon, etenkin jos ei oikeastaan ole itse edes toivonut mitään muutoksia, vaan mieluummin söisi kuin pelastaisi puuhun juuttuneen kissan.

Hurja jengi on hauska ja vauhdikas kirja. Se sopii erityisen hyvin niille lukijoille, jotka ovat kahlanneet Neropatit ja Kapteeni Kalsarit moneen kertaan läpi ja kaipaavat jotakin saman tapaista luettavaa. Blabeyn teksti ja kuvat ovat ilmeikkäitä ja hahmot pöhköydessään hyvin sympaattisia. Parasta on tietysti se, että sarjan seuraava osa ilmestyy suomeksi jo ensi syksynä.

Juice puhuu. Kootut muistelmat Vol.1

Kaj Lipponen, Harri Tuominen & Waldemar Wallenius:
Juice puhuu. Kootut muistelmat Vol. 1
Into 2020, 248s.

Juice puhuu on sellainen kirja, jonka lukeminen tuntuu kuuntelemiselta. Kirja onkin koottu vuosien 1989-1990 aikana tehdyistä haastatteluista, joten ei ole mikään ihme että taiteilijan ääni kuuluu. Alkuun vaati totuttelua se, että kirjassa puhuu todellakin vain Leskinen: haastattelijoiden repliikit on karsittu pois. Oletettavasti myös Leskisen puheista valtaosa on jätetty kirjan kansien ulkopuolelle, sillä 40-tuntisen haastattelun puolikkaassa olisi takuulla ollut materiaalia tuhdimpaankin kirjaan.

Kirjassa edetään periaatteessa kronologisesti Leskisen saapumisesta Tampereelle XV yö (Tauko III) -levyn julkaisemiseen asti. Mutta kuten nyt muisteloissa usein käy, yhdestä asiasta tulee mieleen joku aiempi tapahtuma ja siitä ehkä joku kolmas, joten ajallisesti pompitaan välillä kuitenkin vähän siellä täällä.

Liekö ahneutta vai mitä, mutta olisin halunnut lukea enemmän Leskisen laulujen taustoista. Vaikka levytykset käydään mukamas tarkasti läpi, kaikista kappaleista Leskinen ei (tässä kirjassa) sano välttämättä yhtään mitään.

Odotin hieman syvällisempää pohdintaa tai ylipäätään jotakin uutta tietoa, sanotaanhan takakannessakin, että kirja "perustuu leikkaamattomiin haastattelunauhoihin, joita ei koskaan aiemmin ole päässyt julkisuuteen." No, vaikka hieman petyinkin - ja myönnetään että loppua kohti jopa hieman turruin kirjan lukemiseen - Juice puhuu on joka tapauksessa kiinnostava teos. Toisenkin osan aion ehdottomasti lukea.

Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen

Risto Isomäki: Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen
Into 2019, 277s.

Risto Isomäen Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen osoittautui koukuttavaksi ja jos ei aivan rauhoittavaksi niin ainakin toivoa herättäväksi kirjaksi. Tässä teoksessa Isomäki lähestyy ilmastonmuutosta edistäviä ongelmia ratkaisukeskeisesti. Moniin ongelmakohtiin on Isomäen näkemyksen mukaan jo olemassa tai ainakin hyvää vauhtia kehitteillä teknologiaa ja suhteellisen helposti hyödynnettävää tietoa.

Isomäki käsittelee muun muassa vaateteollisuutta ilmastoystävällisempien vaatekuitujen kannalta, sähköautoja, ekologisempaa ruoantuotantoa ja ruokavaliota, sähköntuotantoa, puurakentamista sekä kehitysapua. Isomäen kirjoitustyyli on miellyttävää. Tekstiä on helppo lukea sen jutustelevan sävyn vuoksi, vaikka tiedon määrä onkin suuri. Lukijaystävällisyyttä lisää sekin, ettei lähdeviitteitä ole merkitty suoraan tekstiin. Toki tässä tavassa voi nähdä myös puutteensa, sillä jonkin yksittäisen faktan tarkistaminen pelkän lukukohtaisen lähdeluettelon pohjalta on luonnollisesti työlästä. Lisäksi lukijan on pysyteltävä skarppina etteivät faktat ja kirjoittajan omat teoriat sekoitu keskenään. Isomäen pohdinnat ovat joka tapauksessa mielenkiintoisia ja ainakin teoriatasolla varsin vakuuttavia.

Suuren tietomäärän omaksuminen on vaikeaa - ainakin minulle - joten parhaiten pysyin kärryillä kirjan alkupuolen asioissa, loppua kohti alkoi vaivata hienoinen tietoähky.

Tartuin tähän kirjaan toivoen saavani vinkkejä siihen, mitä itse voisin tehdä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. No, ihan sellaisia konsteja kirjassa ei toki tarjottu, mutta tämän luettuani oloni ei ole ilmastonmuutosta ajatellen aivan niin epätoivoinen kuin aiemmin. Paljon on tehtävissä, eikä vielä ole aivan liian myöhäistä.

Kysy astronautilta

Tim Peake: Kysy astronautilta
(Ask an Astronaut, 2017)
Into 2019, 291s.
Suom. J. Pekka Mäkelä

En muista koskaan haaveilleeni astronautin ammatista, mutta kovin mielenkiintoiselta ammatilta se on joka tapauksessa aina vaikuttanut. Tim Peake vastailee Kysy astronautilta -kirjassa yli sataan kysymykseen koskien astronautin koulutusta, avaruuslennon lähtövalmisteluita, itse lentoa, elämää avaruusasemalla ja paluuta maahan. Tämän luettuani astronauttius näyttäytyy entistä selkeämmin kiinnostavana, joskin itselleni täysin sopimattomana ammattina.

Ensiplarauksella Kysy astronautilta näyttää vähän kuivakalta tekstipaljoudelta. Peake vastaa kysymyksiin laveasti, eikä kuvia juurikaan ole. Pikkuisen jännittikin, kuinka pitkä lukurupeama minulla olisikaan edessä. Mutta kappas vain, tämähän olikin todella koukuttava teos! Pienestä toistosta huolimatta teksti on niin mielenkiintoista, että sivut kääntyilivät kuin itsestään. (Toisteisuus on takuulla tarkoituksellista, sillä näin teos toimii vaikka ei lukisi koko kirjaa kannesta kanteen.)

Tiesin näköjään astronauteista nolottavan vähän. En ole tainnut koskaan pysähtyä pohtimaan astronauttien koulutusta tai sitä, mitä tekevät kaikki ne astronautit, jotka eivät ole parhaillaan avaruuslennolla tai -asemalla. Avaruusasemankin, joka Peaken tapauksessa oli kansainvälinen ISS, olen kuvitellut lilluvan jossakin vaikeasti käsitettävän korkealla, mutta noin 400 kilometrin korkeudella kiertoradallaan lentävä alus onkin lähempänä kuin Helsinki! (Ja jos mietit, niin Helsinkiin on meiltä matkaa noin 480 kilometriä.)

Voisin toki referoida kirjasta vaikka mitä mielenkiintoisia juttuja, mutta suosittelen lukemaan tämän aivan itse. Ehkä parasta kirjassa on se, että kysymyksiä ovat esittäneet monenikäiset henkilöt, eli myös lapset. Siispä kirjasta selviää myös se, kuinka avaruudessa hoidetaan vessa-asiat, jota aikuisemmat eivät ehkä olisi kehdanneet kysyä.

Kysy astronautilta on antoisaa luettavaa monenikäisille ja sopii hyvin myös vaikkapa lapsen kanssa yhdessä luettavaksi.

Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)

Emmi Jäkkö & Aleksis Salusjärvi (toim.):
Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)
Into 2019, 192s.

Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille) esittelee 45 suomalaista sankarimiestä Mikael Agricolasta Michael Monroeen ja Nils Nordenskiöldistä Tuure Boeliukseen. Joukkorahoituksella kustannetun kirjan tarinoilla on 30 kirjoittajaa, kuvittajia projektissa on ollut mukana 28.

Ensinnäkin täytyy kehaista kirjan sankarivalikoimaa. Mukana on toki ilmiselviä valintoja kuten muusikkoja, näyttelijöitä ja urheilijoita, mutta mukaan mahtuu myös muun muassa tanssijoita, paraurheilija, malli, kansanedustaja ja tutkimusmatkailija. Tässä teoksessa on todellakin otettu huomioon sankaruuden moninaisuus!

Kukin sankari saa tilaa kahden aukeaman verran. Ensimmäisellä sivulla on muotokuva, seuraavilla kahdella sivulla on kyseisen sankarin tarina ja viimeisellä sivulla sitaatti sekä lyhyt yhteenveto. Hyvin toimiva ratkaisu!

Kirjan kuvat ovat sankareiden tavoin tyyleiltään hyvin monipuolisia. Osa on liki perinteisiä muotokuvia, muutama (kiltin) pilakuvan tyylisiä, pari kollaasia ja niin edelleen. Todennäköisesti joukosta löytyy jokaista lukijaa miellyttävä piirrostyyli.

Luin nämä sankaritarinat yhdessä illassa ja seuraavaksi lykkään sen lasten luettavaksi. Vahva suositus!

Kirjan julkkareita muuten vietetään 30.3. Aleksanterinkadun Suomalaisen Kirjakaupan lippulaivamyymälässä kello 13:sta eteen päin. Lisätietoja löytyy julkkareiden Facebook-tapahtumasta.  Menkää ihmeessä paikalle, mikäli pääsette!

Rakkautta ja vasta-aineita

Anna Elina Isoaro: Rakkautta ja vasta-aineita
Into 2016, 76s.

Anna Elina Isoaron toinen runoteos, Rakkautta ja vasta-aineita, tarjosi aivan loistavaa seuraa sellaisena iltana kun perheen kaikki miehet väsähtivät puoli yhdeksään mennessä. Makasin sohvalla, nautin hiljaisuudesta ja luin runokirjallisen verran mainioita ajatuksia ja huomioita raskaudesta, synnytyksestä ja äitiyden ensihetkistä.

Isoaron ote on ihailtavan ronski ja kuitenkin koskettava. Hän ei silottele mitään, vaan läväyttää sanoiksi aika lailla kaiken sen, mitä aiheesta voi sanoa. Ihastuin jo kirjan prologiin, joka kuvaa erittäin osuvasti ja  kiihtyvällä rytmillä synnytyksen etenemisen. Yksittäisiä sanoja, tuntemuksia, tekoja, käskyjä ja lopulta:

" - - Supistus. PON-NIS-TUS!
Helpotus. Liikutus.
Ihmetys. Hämmennys.
Lempeys.
Äitiys."

Kuten todellisuudessa, ei raskaus näissä runoissakaan ole aina helppo ja etene vaivattomasti synnytykseen ja tuhisevaan vauvaan.

" - - Vielä pari viikkoa sitten taimi taivutti aurinkoon,
pikkuruinen tiuku tykytti

             tietämättäni niin kauan 

olen ollut hauta."

Runojen muodot vaihtelevat rohkeasti tarpeen mukaan. Mukana on perinteisempien runojen lisäksi muun muassa kirje joulupukille; muutamia lääkärin lausuntoja; kaksi loistavaa laulua joista toinen kuvaa lapsiperheen arkea muskaribiisin muodossa ja toinen on Lörpötys-laulun säveleen sopiva "keskustelu" äitien ja päättäjien välillä sekä sellainen muotoon kirjoitettu runo. (Pahoittelen runosanastoni puutteellisuutta. Luultavasti niille runoille, joissa teksti on aseteltu jonkin asian muotoiseksi, on olemassa ihan päteväkin nimitys.) Omaksi suosikikseni nousi kuitenkin Prisman parkkihalli -larppi, jossa pelattavana hahmona on yli 30-vuotias Heidi (tms. tavallinen nimi ikäluokassa), parin-kolmen lapsen kotiäiti. Ihan mahtava ajatus!

Ainoa miinus tulee jo toisella lukukerralla pettäneestä liimauksesta. Toivottavasti painoksen muissa kirjoissa liima pitää sivut paikoillaan useamman lukukerran verran.

Rakkautta ja vasta-aineita sopii erikoisen hyvin kaikille niille, joita vanhemmuus tavalla tai toisella koskettaa tai kiinnostaa. Ihastuin Isoaron hersyvään tyyliin, joten ehdottomasti täytyy hankkia luettavaksi hänen esikoisteoksensakin.

Saamelaiskiista

Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista
Into 2015, 281s.

"Saamelaiset ovat olleet erityisesti 1980-luvulta lähtein virallisesti arvostettu ja hyväksytty vähemmistä Suomessa, vuodesta 1995 myös alkuperäiskansa kansainvälisten suositusten mukaisesti. Viimeiset kaksi vuosikymmentä ovat kuitenkin osoittaneet, että kun saamelaisille on kaavailtu merkittävämpiä oikeuksia, suhtautuminen ei olekaan enää yksiselitteisen myönteistä." (s. 14)

Tartuin Veli-Pekka Lehtolan tuoreeseen Saamelaiskiista- tietokirjaan avoimin mielin. Tunnustan, että en ollut häävisti perillä saamelaisasioista entuudestaan ja ajattelin tämän olevan pätevä katsaus niin saamelaisasioiden historiaan kuin nykytilanteeseenkin.

Kyllähän Lehtola todella tietää, mistä kirjoittaa. Hän ei peittele omaa saamelaisuuttaan tai mielipidettään, (miksi pitäisikään peitellä?), mutta malttaa olla lankeamatta asiattomuuksiin. Itse asiassa sivumäärän kasvaessa aloin ihailla Lehtolan kärsivällisyyttä selittää selkeähköjä asioita uudestaan ja uudestaan.

Saamelaiset ovat Euroopan ainoa alkuperäiskansa. Tätä seikkaa harva kieltää. Silti Suomi ei ole edelleenkään ratifioinut YK:n ILO 169 sopimusta (vuodelta 1989), joka edellyttäisi valtiolta konkreettisia toimia saamelaisen elämäntavan eli kielen, kulttuurin ja toimeentulon turvaamiseksi. Suurimmaksi kiistakapulaksi on noussut saamelaisen määritelmä sekä se, mitä saamelaisten oikeus kotiseutualueensa maa- ja vesialueisiin käytännössä tarkoittaisi.

Mitä pitemmälle Saamelaiskiistaa luin, sitä turhautuneempi olo minulle tuli. Kun ILO 169 -sopimuksella ei olisi vaikutusta yksityisten maanomistajuuteen, miksi edelleen väitetään muuta? Samaten saamelaisen määritelmän vatvominen vuodesta toiseen kuulostaa omituiselta.
Minusta Saamelaiskäräjien linjaus saamelaismääritelmästä on täysin looginen ja asiallinen. Eivät saamelaiset esivanhemmat ties kuinka monen polven takaa tee ihmisestä saamelaista, kyllä siihen tarvitaan vähintään elävä kulttuuri ja kieli.

"Suomi oli 1900-luvulla Pohjoismaissa edelläkävijä saamelaishallinnon kehittäjänä, samoin kuin saamelaisuuden määrittelyn ja saamelaisia koskevien väestötutkimusten suhteen. Suomi on myös ylpeillyt pitkään saavutuksillaan ihmisoikeuksien kehittäjinä. 

Saamelaisten alkuperäiskansaoikeuksia koskeva lainsäädäntö Suomessa on kuitenkin jäätynyt. Saamelaiskäräjälaista ja ILO-sopimuksesta tehdyt ratkaisut eduskunnassa talvella 2014-2015 tarkoittavat sitä, että Suomen valtio ei toteuta perustuslakiaan eikä täytä kansainvälisiä velvoitteitaan alkuperäiskansaansa kohtaan." (s. 267-268)

On uskomatonta, miten pitkään juupas-eipäs-pallottelua on asiassa jatkettu ja näköjään aiotaan jatkaa edelleen. Kohtuutonta pitää vuosikymmeniä epätietoisuudessa niitä ihmisiä, joiden elämään ILO-sopimuksen vahvistamisella olisi merkittävästi vaikutusta.

Luettavuudeltaan Saamelaiskiista ei ole sujuvinta mahdollista tekstiä, mutta sisällöltään sitäkin antoisampaa. Erityiskiitos kuvaliitteestä, josta vastaa Suohpanterror-taiteilijaryhmä.

Pidä huolta äidistä

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

(Ommarul putakhae, 2008)

Into 2015, 218s.

Suom. Taru Salminen

Pidä huolta äidistä on sellainen kirja, josta pidin todella paljon, mutta josta en kuitenkaan täysin tykännyt. Kerron kohta, miksi.

Neljän aikuisen lapsen äiti, 69-vuotias Park So-nyo katoaa Soulin metroasemalla. Perheenjäsenet alkavat etsiä häntä, samoin virkavalta. Melko pian poliisit lopettavat aktiivisen etsimisen, mutta perheenjäsenet eivät luovuta. He jakavat lentolehtisiä, tarkistavat epävarmojakin havaintoja ja toivovat epätoivoisesti löytävänsä äidin. Samalla kukin heistä pohtii omaa suhdettaan kadonneeseen ja sitä, minkä verran he lopulta tunsivat häntä.

Pidä huolta äidistä on kirjoitettu erikoiseen muotoon. Siinä ei ole minä-kertojaa, vaan eräänlainen ulkopuolinen tarkkailija, joka ikään kuin kertoo kulloinkin keskiössä olevalle henkilölle, mitä tämä tekee ja ajattelee.

"Muutama päivä ennen kuin lähdit kotoa ja muutit kaupunkiin, äiti vei sinut torille vaateostoksille. Valitsit yksinkertaisen mekon, mutta äiti toi sinulle mekon jossa oli röyhelöitä hihoissa ja helmassa."

Tällaiseen kerrontatyyliin tottuminen vei oman aikansa ja alkuun se tuntui etäännyttävän itse tarinasta. Minulle tuosta kerronnasta tulee mielen vauvakirja: "Syntyessäsi sinulla oli ______ silmät ja ______ hiukset. Ensimmäiset päiväsi sinä _____________. jne." Äidin etsintöjä seurataan perheen tytärten, vanhimman pojan sekä aviomiehen näkökulmista. Jokainen heistä muistelee, kuinka tuli kohdelleeksi äitiä/vaimoa, joka muistojen mukaan teki aina kaikkensa perheen hyvinvoinnin eteen. Tästä kehkeytyikin seuraava kompastustkivi: loppua kohti kadonnut äiti alkoi näyttäytyä ylimaallisen uhrautuvaisena, täydellisen omistautuvana ja pyyteettömänä ihmisenä, jota kukaan, missään tai koskaan ei osannut arvostaa. Tämmöinen sädekehän kiillottaminen lienee aika luonnollistakin, mutta eiköhän siitä äidistä joku särökin olisi löytynyt.

Tarina on joka tapauksessa koskettava ja asetelma mielenkiintoinen. Siinä missä kadonnut äiti on aina elänyt vaatimattomasti maaseudulla, lapset ovat siirtyneet kaupunkiin ja elävät aivan toisenlaisissa puitteissa. Äiti huolehtii perinteiden noudattamisesta, mutta on samalla tavattoman ylpeä hyvin toimeentulevista lapsistaan. Pidin erityisen paljon arjen kuvauksista ja niistä äidin omista salaisuuksista, joita epilogissa paljastui.

Kokonaisuutena Pidä huoli äidistä oli hyvä tarina, mutta odotin huomattavasti enemmän tunteisiin vetoavaa lukukokemusta.

Leppoisa opas huusholliin

Saara Henriksson & Aino-Maija Leinonen: Leppoisa opas huusholliin

Into 2014, 190s.

Luin kesällä Anne te Velde-Luoman kirjan Kaaoksen kesyttäjä, jonka innoittamana olen onnistunut vähentämään taloutemme tavaramäärää. Edelleen meillä on melkein kaikkea liikaa, eikä siivousinnostusta ole riittänyt aivan tarpeeksi, joten kaipasin hiukan lisäinspiraatiota. Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen tuore Leppoisa opas huusholliin, jonka kansitekstissä lupaillaan seuraavaa: "Ryhdy siivouskapinaan! Unohda viikkosiivous ja solahda arjen virtaan, jossa paikat pysyvät kunnossa siinä sivussa" tuntui täydelliseltä motivaattorilta. Tämähän kuulostaa jo melkeinpä liian hyvältä ollakseen totta, mutta kaikki vinkit sujuvaan kodinhoitoon ovat tervetulleita.

Minusta tämä teos ei kuitenkaan onnistu lunastamaan kannessa annettua lupausta. Toki jo esipuheessa todetaan, että kirja on suunnattu erityisesti kaupungissa asuville lapsiperheille, joiden aikuiset ovat kodin ulkopuolella töissä, mikä ei päde meidän talouteen, mutta silti kyseenalaistan kirjan leppoisuuden.  Kuten Kaaoksen kesyttäjässä, tässäkin kirjassa painotetaan ylimääräisestä tavarasta luopumista. Kun tavaraa on vähemmän, koti on helpompi pitää siistinä. Siivous ei myöskään vaadi kaapillista erilaisia pesuaineita ja välineitä, vaan jo parilla pesuaineella pääsee pitkälle. (Tässä asiassa olen muuten pihiyttäni ollut jo oikeilla linjoilla: minulla on käytössä vessanpesuaine, etikka ja astianpesuaine. Ne ovat riittäneet ihan hyvin.) Tekemättömiä kotitöitä ei kannata jättää odottelemaan "oikeaa aikaa", sillä sellaista tuskin tulee. Ja harva kotihomma ylipäätään vaatii kovin paljoa aikaa, mikäli askareet tekee tehokkaasti, eikä unohdu sivuraiteille.

Kirjasta löytyy paljon käytännön vinkkejä ja niksejä siivoukseen kylpyhuoneen siivoamisesta, roskien lajitteluun, viikon ruokalistan suunnitteluun ja kahvinkeittimen puhdistamiseen. Olen siivoushommissa toisinaan aika niuho ja innoissani hinkkasin hellasta pinttynyttä likaa sokeripaloilla kirjan vinkin mukaan. 45 minuutin jälkeen tajusin, että moisessa touhussa ei ole kyllä leppoisuuden häivääkään ja lopetin. Tietysti siisteyden ylläpito on huomattavasti helpompaa silloin, kun koti on ensin siivottu perusteellisesti, mutta joku raja.

Sen lisäksi, että kirjan neuvoissa oli mielestäni leppoisuuden vastaisesti liikaa tuollaisia sokeripalan tapaisia pikkunäperrysvinkkejä, en myöskään löytänyt sitä perusajatusta jonka avulla arki rullaisi omalla painollaan. Varmasti tässä suhteessa odotinkin liikoja, koska eiväthän ne pyykit peseydy itsekseen eikä ruoka tekeydy ajatuksen voimalla. Edelleen minun on aivan itse tehtävä nuokin hommat, mutta ehkä vähitellen uskon, ettei niiden tekemiseen ole mitään vippaskonsteja.

Vaikka Leppoisa opas huusholliin ei ollutkaan nimensä veroinen, siitä löytyy kuitenkin runsaasti niitä käytännöllisiä siivousvinkkejä. Niuho minussa rakastaa sokeripaloja ja muita pikkunipotusniksejä, joten siinä mielessä kirja oli joka tapauksessa hyödyllinen. Eniten pidin siitä kohdasta, missä todettiin että kodin siisteystaso kannattaa valita sen siisteydestä eniten niuhottavan mukaan, koska silloin säästytään monilta turhilta kiistoilta.

Lapsuuden sadut ja seikkailut

Marjut Hjelt: Lapsuuden sadut ja seikkailut

Into 2014, 200s + liitteet

Lapsuuden sadut ja seikkailut on sellainen tietokirja, joka herättää vastustamattoman halun lukea satuja. Kansalliskirjaston Brummeriana-kokoelmaan pohjautuva tietokirja esittelee satukirjoja, -hahmoja, -kuvittajia ja -kirjailijoita ympäri maailman, varhaisimpien esimerkkien ollessa aina 1600-luvulta asti. Brummeriana on kansainvälisestikin merkittävä kokoelma, jonka on koonnut professori Markus Brummer-Korvenkontiola. Brummerianaan kuuluu satukirjojen lisäksi laulu- ja näytelmäkirjoja sekä erilaisia pelejä ja paperinukkeja.

"Me kaikki muistamme lapsuutemme rakkaat kirjat, joita lukemalla pääsimme seikkailuihin, toisiin taikamaailmoihin, kiinnostavan tiedon sekä mielikuvituksellisen sanankäytön ja kuvituksen pariin. Sanat, kuvat ja tarinat ovat piirtyneet mieliimme, jossa ne yhdistyvät muihin elämämme kuviin ja tarinoihin."

Lapsuuden sadut ja seikkailut on upeasti kuvitettu ja hyvin kirjoitettu teos. Sen lukee nopeasti, mutta kuvien tutkimiseen ja omien lempisatujen muistelemiseen kuluu yllättävän paljon aikaa. Koska Brummerianaan kuuluu yli 20 000 kirjaa, ei tässä teoksessa tietenkään päästä tutustumaan kuin murto-osaan kokoelman aarteista. Marjut Hjelt on kuitenkin valinnut teokseensa upeita esimerkkejä niin kirjoista kuin kuvituksistakin, joten kokoelman upeus ei jää huomaamatta.

Luonnollisesti monet tässä teoksessa mainituista kirjoista ovat jo sen verran harvinaisia, ettei niitä ihan helposti saa kirjastostakaan luettavaksi. Minua alkoi nimittäin kiinnostaa erityisesti L. Valakiven 1940-luvulla Tarzan-kirjojen innoittamana kirjoittama seikkailukertomus, joka kertoi karhujen kasvattamasta Tarsasta. Luulen, ettei nykypäivänä moista idean kierrättämistä katsottaisi kovin hyvällä. Tarsan lisäksi haluaisin lukea Uljas Mustan alkuperäisen suomennoksen, sillä Pulska Musta kuulostaa hurjan paljon sympaattisemmalta.

Hätkähdyttävintä oli lukea siitä, kuinka Hitler valtaan noustuaan hävitti aikansa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Näiden tuhottujen kirjojen tilalle tehtailtiin paremmin Hitlerin aatteeseen sopivia, sotaa ihannoivia ja juutalaisia halveksivia kirjoja. Siis myös kuvakirjoja pienille lapsille.

Kuten jo alussa totesin, Lapsuuden sadut ja seikkailut innostaa lukemaan satuja. Olenkin jo lukenut pari omasta hyllystä löytyvää satukirjaa ja kova hinku olisi jatkaa satujen parissa mahdollisimman pian. Kaikkein eniten haluaisin lukea uudestaan Vellamon lapset, joka on yksi oman kirjakokoelmani aarteista hauraine kansipapereineen kaikkineen.

Lapsuuden sadut ja seikkailut osoittautui vielä mielenkiintoisemmaksi kuin odotinkaan ja uskon lukevani sitä vielä moneen otteeseen.

Ihmiskunnan syötävä historia

Tom Standage: Ihmiskunnan syötävä historia

(An Edible History of Humanity, 2009)

Into 2013, 251s. + liitteet

Suom. Leena Teirioja

Tom Standagen Ihmiskunnan syötävä historia tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman ihmiskunnan vaiheisiin. Tavalla tai toisella ruoka on ollut merkittävässä asemassa monissa käänteentekevissä tapahtumissa, sodista teollistumiseen jne. Vaikka tämä näppärän kokoinen (mutta harmillisen tiivisfonttinen) tietokirja käsittelee ruokaa, ei tässä kuitenkaan puhuta varsinaisesti syömisestä. Ruokaohjeita ei siis kannata näiden kansien välistä etsiä, mutta mielenkiintoisia näkökohtia löytyy sitäkin enemmän.

Olen aina kuvitellut, että maanviljelyn keksiminen on ollut yksi parhaista keksinnöistä ikinä. Takaahan maanviljelys leivän pöytää, jos nyt ei pahoja katovuosia lasketa. Viljeleminen tekee myös tarpeettomaksi ruoan perässä juoksemisen ja säästää näin ollen aikaa. Vai säästääkö? Standagen mukaan Kalaharin busmannit kulutavat ruoan metsästämiseen ja keräilyyn 12-19 viikkotyötuntia ja Tansanian hazdapaimentolaiset alle 14 tuntia. Käytännössä ruokaa etsitään pari-kolme päivää viikossa ja lopun ajan voi käyttää muihin puuhiin. Lisäksi maatalous yksipuolistaa ruokavaliota: muutaman perusviljakasvin sijaan busmannit syövät noin 75:täerilaista luonnonvaraista kasvia!

Standage kuvaa havainnollisesti viljelykasvien jalostamista. Villimaissilla ja viljellyllä maissilla ei ole juuri mitään yhteistä, niin runsaasti kasvia on vuosien mittaan muokattu. Toisaalta useimmat viljelykasvit eivät juurikaan ole muuttuneet vuosikausiin, vaan merkittävimmät muokkaukset on tehty maanviljelyn alkuaikoina.

"Kun ihminen alkoi viljellä kasveja, samalla he muokkasivat niiden genetiikkaa. Heti sen jälkeen kasvit tekivät saman ihmisille."

Maanviljelyn aloittaminen vaikutti tietysti myös yhteiskuntarakenteeseen:

"Maatalouden avulla ihmiset asettuivat aloilleen, ja sen tehostumisen myötä he jakautuivat rikkaisiin ja köyhiin, hallitsijoihin ja maanviljelijöihin"

Maya-intiaanit uskoivat, että maissi oli jumalten lihaa ja näin ollen sadonkorjuun aikaan jumalat uhrasivat itsensä taatakseen ihmisten hengissäpysymisen. Ihmisuhreja annettiinkin, "velanmaksuksi" ja jotta jumalat saisivat voimansa takaisin. Atsteekit viittasivat ihmisuhreihin jumalten tortilloina, mikä täten muistiinne ikiajoiksi jääköön.

Kirjan parhaana antina koin juuri kirjan alun sekä idän maustekauppaa koskevat osuudet. Tietysti tiesin Kolumbuksen lähteneen etsimään aiempaa lyhyempää merireittiä Intiaan, mutta vasta nyt käsitin kunnolla reissun motiivin: mausteet ja muut eksoottiset ruoka-aineet. Kun Kolumbus ei Väli-Amerikan saarilta löytänytkään kaivattuja mausteita, pisti hän sinne pystyyn sokeriruokoviljelmiä. Plantaaseille kaivattiin lisää työntekijöitä ja Kolumbus toi Afrikasta orjia. Kolumbuksen pisteet ropisivat näiden tietojen myötä erittäin alas.

Mitä lähemmäksi nykyaikaa Standage eteni, sitä vähemmän jaksoin keskittyä. Etenkin torjunta-aineiden ja säilyketölkkien kehitteleminen - niin tärkeitä ja oleellisia kuin molemmat keksinnöt ovatkin olleet - lähinnä pitkästyttivät, sillä en ole koskaan ymmärtänyt kemiaa.

Ajoittaisista keskittymisvaikeuksista huolimatta pidin Ihmiskunnan syötävästä historiasta kovasti. Kooltaan pienessä kirjassa on hurjan paljon asiaa, enimmäkseen vieläpä mielenkiintoista asiaa lukijaystävällisesti kerrottuna.