Kunnes kuolen

Sini Helminen: Kunnes kuolen
Myllylahti 2024, 158s.

 

Aani on aina tiennyt kuolevansa nuorena, 17-vuotiaana. Tiede on kehittänyt systeemin, jolla jokaisen syntyvän lapsen elinpäivät ovat heti tiedossa ja kuolinpäivä tatuoidaan otsaan, kaikkien näkyville. Tavallaan päivämäärät helpottavat asioita, kun ei tarvitse pelätä kuolemaa jatkuvasti. Toisaalta, mitä mieltä on esimerkiksi opiskelussa, kun tietää ettei ehdi edes valmistua? Jotkut pitävät lyhytikäisten kouluttamista ylipäätään resurssien tuhlaamisena. Aarni tekee parhaansa, jotta hänen elämänsä olisi mielekästä vielä silloinkin, kun aikaa on vain vähän. Hän tanssii, viettää aikaa parhaan ystävänsä kanssa ja isän, sen ainoan vanhemman, joka Aarnin elämässä on läsnä.

Sini Helmisen säeromaani on ahdistava ajatusleikki. Jos aikaa olisi vähän, miten sen käyttäisi? Aanin ajatukset välittyvät lukijalle kipeinä ja tarkkoina, lannistumattomina silloinkin kun toivoa ei kaiken järjen mukaan enää ole.

Kunnes kuolen on aihepiiriltään rankka, mutta säeromaanimuotonsa ansiosta sellainen, että siihen on helppo tarttua. Sopii varmasti jo yläkoululaisille, mutta puhuttelee myös keski-ikäistä.

Mun huikea rakkaus

 

Jenny Jägerfeld: Mun huikea rakkaus
Otava 2024, 381s.
Suom. Katriina Kauppila

Sigge-sarjan viimeinen osa on aivan yhtä hurmaava kuin aiemmatkin!

Ensin kaikki Siggen elämässä näyttää tosi hyvältä: luokkaretki lähestyy ja vaikka rahaa kassasta vielä puuttuukin, luokka ryhtyy kiivaaseen loppukiriin. Sigge on ihastunut Adrianiin, joka on tosi kiva ja söpö. Kotona on samaa sekoilua kuin aina, mutta Sigge on jo tottunut aika lailla kaikkeen, jopa Krillen tasaisesti vaihtuviin projekteihin. Nyt on vuorossa realityshow.

Mutta sitten äiti alkaa puuhata muuttoa omaan asuntoon. Lasten kanssa toki, mutta pois mummon luota, ja se ei tunnu kivalta. Eikä sekään, että yksi luokkakaveri haukkuu koko ajan homoksi. Sigge kyllä tykkää pojista, mutta ei hän tällä tavalla haluaisi asiasta tiedottaa.

Jenny Jägerfeldin luomat tyypit ovat mahtavia. Rakastan Siggen pikkusiskoja, etenkin Majkenia JOLLA ON AINA PALJON KOVAÄÄNISTÄ SANOTTAVAA, VAIKKA EI OLISI PARAS HETKI! Perhedynamiikka ylipäätään on kaikista solmuistaan huolimatta lämmin ja ihana, joten vaikka menisi huonostikin, niin ainakin niitä välittäviä ihmisiä on ympärillä.

Hyvin lämminhenkinen sarja, jossa käsitellään vaikeitakin aiheita.

Paleface - Protestilaulaja

 

Miska Rantanen: Paleface - Protestilaulaja
Johnny Kniga 2024, 334s.

En tiedä, pitäiskö tämän kirjan kohalla puhua muistelmista, historiikista vai mistä, mutta ehkä sillä ei ole niin merkitystä tässä yhteydessä. Kirjassa käydään läpi Karri Miettisen elämää lapsuudesta (suurin piirtein) nykyhetkeen. Koin luontevana sen, että yksityiselämää ei hirveästi avattu, vaan varhaisten vuosien jälkeen kerronta keskittyy monitaiturin työuraan. Vai pitääkö puhua urista monikossa, kun Miettinen on tehnyt musiikin lisäksi paljon muutakin?

Teksti on helposti lähestyttävää, hyvin taustoitettua ja hyvällä tavalla jutustelevaa. Kukaan ei edes yritä toimia kaikkitietävänä kertojana, vaan tässä säilyy semmonen inhimillinen asenne. Välillä jopa moititaan tai ainakin kummastellaan omia aikaisempia puheita/tekoja, mitä saisi näkyä muistelmissa enemmänkin. Ääneen pääsevät lukuisat Miettisen läheiset perheenjäsenistä lukuisiin työkavereihin/yhteistyökumppaneihin jne. Mitään pitkiä avautumisia ei onneksi ole, keneltäkään, vaan kirjassa vallitsee hyvä ilmapiiri.

Karri Miettistä en tunne, mutta Palefacesta mulle on muodostunu kuva sanavalmiina (ylläri!), kantaa ottavana ja noin ylipäätään fiksuna tyyppinä. Uutta suomiräppiä en kuuntele syystä, jonka Miettinen osuvasti sanoittaa: "Tällä hetkellä suosittu räppi on suhteellisen simppeliä ja kieleltään kapeaa." Sanoo Miettinen muutakin, mutta mulle juuri tuo sanavarastojen niukkuus on se suurin ongelma. Vähän kuin yrittäis rakentaa legotornin kolmella palikalla: saa niistä tornin, mutta ei kovin korkeaa tai montaa erilaista.

Vanhin poika kuluttaa musiikkia ahkerasti ja vietettiinkin yks päivä mukava tuokio kaivellen cd-laatikoista lasten tädin albumi, jolla myös Paleface vierailee! Ja on tässä tullut kuunneltua The Pale Ontologist ja Helsinki-Shangri-Lakin muutaman kerran pitkästä aikaa.

Hyvällä maulla kirjoitettu teos!

Ystävyyden oppimäärä

 

Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä
Otava 2023, 256s.
Suom. Helinä Kangas

Marika Helovuo oli jokin aika sitten meidän kirjastossa vinkkaamassa vinon pinon kiinnostavia kirjoja. Tämä Gianni Sollan Ystävyyden oppimäärä kuulosti todella hyvältä. Fyysistä kirjaa en saanut käsiini, joten kuuntelin äänikirjana. Näin jälkikäteen voin todeta, että olisi ollut parempi odottaa sitä paperikirjaa, sillä äänikirjan lukijan tapa muunnella ääntään henkilöiden välillä oli häiritsevä.

Tarina itsessään oli kuitenkin juuri sitä, mitä odotinkin.
Lukutaidoton ja kampurajalkainen Davide on käytännössä asunut sikalassa. Hänen isänsä ei näe mitään tarvetta koulutukselle, joten perheessä ainoastaan tytär osaa lukea edes vähän. Davide on ystävystynyt paikallisen köysitehtailijan tyttären kanssa ja Teresa onkin onnistunut opettamaan Davidelle aakkoset sekä numeroita. On vuosi 1942 ja pieneen Tora e Piccillin kylään tuodaan Mussolinin määräyksestä joukko juutalaisia auttamaan peltotöissä. Paikalliset eivät ilahdu juutalaisten tulosta, vaikka apukädet ovatkin tarpeen. Vähän omaksikin yllätyksekseen Davide liittyy joukkoon, joka hyökkää juutalaisten kimppuun.

Davide ei kuitenkaan jatka juutalaisten piinaamista. Päin vastoin, hän tutustuu erääseen mieheen ja tämän poikaan. Mies opettaa Davidea lukemaan, mutta kun tämä selviää kotona, ongelmia alkaa kertyä entisestään.

Haluaisin sanoa, että kirjan kerronta on kaunista. Luulen kyllä että niin se olikin, mutta tämä äänikirjaformaatti ei nyt tehnyt mitään oikeutta tarinalle. Kirja ei ole pitkä, mutta kuuntelin sitä viikon, mikä on minulle pitkä aika. Tämä pätkäinen kuuntelu sai tarinan venymään ja tuntumaan pitkitetyltä, vaikka tuskin se sitä oli.

Ehkä palaan tähän joskus myöhemmin, ihan perinteisesti lukemalla.

Hohtavat

Siri Kolu: Hohtavat
Tammi 2024, 200s.

 

Odotin kovasti Siri Kolun uutta kirjaa, Hohtavat, jota kuvataan esittelytekstissä muun muassa näin: "hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta." Tämän perusteella odotin vauhdikasta maailmanlopun meininkiä. 

Vähän ennen syyslomaa asemalle saapuu juna, josta astuu ulos hohtavia. Nämä hahmot käyvät antamassa hohtavan merkin osalle ihmisistä, loput eivät hohtavia edes näe. Ani saa merkin, samoin hänen äitinsä ja pikkusiskonsa. Anin isä ja tyttöystävä jäävät kuitenkin ilman. Hohtavat ovat kertoneet, että maailmanloppu tulee viikon kuluttua. Tietysti tieto lähestyvästä tuhosta leviää nopeasti myös kaikille niille, jotka eivät saaneet merkkiä ja sinänsä sitä lähestyvän lopun aiheuttamaa ahidstusta onkin ilmassa. 

Kuitenkin Hohtavat tuntuu jotenkin tahmealta. Tarina ei oikein käynnisty, eivätkä henkilöhahmot saaneet minussa aikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Luen tunteella ja oli hyvin hämmentävää lukea näin dramaattisesta aiheesta niin, etten välittänyt yhtään siitä, mitä kenellekin tapahtuu. Ja heti perään tavallaan kumoan tämän tunteiden puuttumisen, sillä koko tästä hohtavien antamasta merkistä ja siitä, kuinka heistä puhutaan välillä enkeleinä yms. tulee tietysti uskontofiilikset, ja niitä en kaivannut ollenkaan. On valittuja ja on niitä, jotka (ehkä) voivat vielä pelastua. Ja siis, miten nämä ihmiset onnistuu vielä viimeisellä viikollaan riitaantumaan niin paljon?! Missä on rehellinen, avoin kommunikointi? Missä kiitokset, rakkaudet ja halaukset? 

Kolun käyttämä kieli ei ole helppoa. Teksti on maalailevaa, vihjailevaa ja vertauskuvallista. Se on kaunista, kyllä, mutta myös etäännyttävää.

Olisin halunnut tykätä Hohtavista, mutta nyt tämä tuntui liian syksyiseltä. Pimeää, ankeaa, toivotonta, synkkää, kylmää, märkää, mähmäistä.

Escape from st.Hell

Lewis Hancox: Escape from st.Hell
My trans teen life levels up
Graphix 2024, 304s.

 

Lewis Hancox jatkaa omaelämäkerrallisen sarjakuvan parissa. Escape from st.Hell:in alussa Lewis on vastikään aloittanut testosteronihoidon ja odottaa innolla yliopiston alkamista: hän pääsee viimeinkin pois st.Hell:istä ja voi aloittaa puhtaalta pöydältä.

Fyysiset muutokset tapahtuvat kuitenkin hyvin hitaasti, eikä nuorena aikuisena ole helppo kokea murrosiän tunnemyllerryksiä uudestaan. Kun vielä kotikaupungissa joutuu jatkuvasti kuulla tytöttelyä, ei ole ihmekään että turhauttaa. Uusi elämä uudessa kaupungissa on kyllä kivaa, mutta ei sielläkään helppoa ole. Lewis näkee hirveästi vaivaa ollakseen oikeanlainen mies, vaikka ei oikein tiedä, mitä se sellainen edes olisi. Opiskelutkin jäävät sivuseikaksi. Rintojen poistoleikkausta Lewis odottaa malttamattomana.

Hancox kuvaa todella yksityiskohtaisesti ja henkilökohtaisesti omaa transitiotaan mieheksi. Tässäkin kirjassa aikuinen Lewis käy välillä juttelemassa nuoremman versionsa kanssa, mikä tuo tarinaan ikään kuin levollisuutta, armollisuutta ja perspektiiviä. Näistä sarjakuvista on varmasti apua vertaistukea kaipaaville.

Mintun makuinen murha

Mari Luoma: Mintun makuinen murha
WSOY 2024, 302s.

 
Mintun makuinen murha on paitsi todella kaunis, myös erittäin viihdyttävä kirja.
Tässä oli kohdallaan ihan kaikki henkilöistä miljööseen, juonikuvioista kuvitukseen.

Olivian vanhemmat ovat kuolleet ja holhoojaksi määrätty isosetä on laittanut hänet Koreilevan Kurjen tyttökouluun. Sisäoppilaitos on kuin pieni möhkäle 1800-lukua, sillä rehtori on kieltänyt koulusta kaiken nykyaikaan viittaavan kännyköistä tietokoneisiin, telkkareista meikkeihin. Olivia rakastaa salapoliisiromaaneja ja onkin niiden vuoksi saanut liikanimen Murhatyttö. Sen enempää koulukaverit eivät Oliviaan huomiota kiinnitäkään, eikä hänellä ole yhtään ystävää.

Eräänä aamuna sisäoppilaitoksen aulassa, portaiden juurella makaa kuollut tyttö. Olivia on ensimmäisenä paikalla, eikä voi tehdä muuta kuin todeta, että yksi oppilaista on surmattu. Paikalla käväisee poliisipartio, mutta juuri sen enempää asialle ei näytetä tekevän ja siksi Olivia päättää alkaa selvittää tapausta itse. Pian kouluun ilmaantuu myös tunnettu yksityisetsivä, Isac Icarus, jonka kuolleen tytön vanhemmat ovat palkanneet selvittämään tyttärensä viimeisiä vaiheita. Olivian ja Isacin ensikohtaaminen ei ole erityisen lämmin, mutta vähän vastentahtoisesti heistä kuitenkin tulee vähän kuin työpari.

Dekkarit eivät ole minulle ominta genreä, mutta tämän tyyppinen salapoliisitouhu viehättää. Luoma onnistuu kuvaamaan tämän sulkeutuneen sisäoppilaitoksen uskottavana "aikakapselina" niin että lukija ei kyseenalaista googlaamattomuutta tai muitakaan nykyaikaisten juttujen puutetta. Itse asiassa pidin tästä vanhanaikaisuudesta niin paljon, että melkein petyin aina kun jokin asia muistutti siitä, että ei tässä mitään muinaisia aikoja kuvata.

Pidin molemmista päähenkilöistä, joskin Oliviasta merkittävästi enemmän. Jännityksellä odotan seuraavaa osaa!