Stephen King: Blockade Billy/Morality

Stephen King: Blockade Billy/Morality

Scribner 2010, 132s.

Postimies toi viimein pari syntymäpäivälahjakirjaa, joista toiseen, Stephen Kingin Blockade Billyyn, tartuin saman tien. Nyt en tiedä syyttäisinkö väärää lukuhetkeä (heti järjettömän vaikutuksen tehneen Roomin jälkeen) vai harhaanjohtavia adjektiiveja kirjan kansissa, mutta tämä ei aivan vastannut odotuksia. Kirjan ensimmäistä tarinaa kuvataan sanoilla "haunting story of Blockade Billy", mutta ainakaan minä en allekirjoita tätä. Paitsi sen osan, että tarina kertoo Blockade Billysta. Morality taas oli ei-lainkaan-"chilling" vaikka kannessa ihan vastakkaista väitettiin.

Blockade Billy kertoo, kuten kannen kuvankin perusteella voi päätellä, eräästä baseball-pelaajasta. Billy tulee Titans-joukkueeseen paikkaamaan loukkaantunutta pelaajaa. Billy on taitava, mutta hänessä on jotakin poikkeavaa.

Pidin Billyn tarinassa kerronnasta. Stephen King voisi kertoa vaikka kaalimadoista ja minä varmaankin hurmaantuisin. Blockade Billy ei lukeudu Kingin parhaisiin, mutta ei se huonokaan ollut. Odotin vain jotakin järkyttävää ja pelottavaa, eikä tämä ollut kumpaakaan.

Moralityssa avioparilla on jonkin verran rahahuolia. Chad tekee satunnaisia opettajansijaisuuksia ja yrittää kirjoittaa kirjaa. Nora työskentelee kotisairaanhoitajana toispuoleisesta halvauksesta toipuvalle pastori George Winstonille. Yllättäen Winston tekee Noralle kyseenalaisen tarjouksen. Nora ja Chad joutuvat miettimään, mihin kaikkeen he ovat valmiita ryhtymään rahan takia.

Moralitysta voisin sanoa oikeastaan samaa kuin Blockade Billystakin: tasokasta kerrontaa mutta tarina jätti vähän kylmäksi. Kyllä minä tätä kirjaa silti suosittelen Kingin kerronnasta pitäville, vaikka odotan että pian ilmestyvä Kuvun alla olisi vähän enemmän pelottava.

PS: Arvatkaa miten kovasti innostuin tästä eilisestä pikku-uutisesta Iltalehdessä! Että jatkoa Hohdolle, hui!

Yksi vuoden parhaista

Emma Donoghue: Room

Picador 2011, 401s.

Tässäpä kirja, joka veti hiljaiseksi.

Etukäteen olin lukenut kirjasta sen verran, että tiesin sen kertovan 5-vuotiaasta Jackista, joka asuu (ja on aina asunut) Huoneessa äitinsä kanssa. Enempää ei ehkä kannata tietääkään, jos haluaa kokea kirjan kanssa tunnemyrskyn toisensa jälkeen.

Kiinnostuin Roomista muiden blogikirjoitusten perusteella, vaikka en tosiaan yhtään arviota halunnut kokonaan lukea, etten saa tietää vahingossa liikaa. Enkä nyt halua itse kertoa itse kirjasta enempää, että joku toinen voisi yllättyä yhtä monesti kuin minä.

Jackin tarinaa lukiessa minua nauratti, välillä itkin ja yhdessä kohtaa tärisin jännityksestä niin että mies jo kyseenalaisti koko lukemisen järkevyyden. Tunneskaala oli valtavan laaja ja voimakas. Tänä vuonna luetuista kirjoista tämä herätti suurimmat tuntemukset heti Täällä pohjantähden alla -trilogian jälkeen. (Toki aivan erilaiset ja eri syistä, mutta kuitenkin.)

En osaa oikein muuta kuin henkäillä ja pohtia kirjan herättämiä ajatuksia uudestaan ja uudestaan. Tästä aiheesta olisi hyvinkin voinut kirjoittaa aivan toisenlaisen kirjan, joka ei olisi koskettanut lainkaan. Onko kenelläkään kokemuksia Donoghuen muista romaaneista? Pitäisiköhän kirjoittaa joulupukille ja toivoa jotakin niistä?

Roomista muualla, selkeämmin ja enemmän: Kirjanurkkaus, Humisevalla harjulla, Kolmas linja, Insinöörin kirjahylly,  Booking it some more.

Iltasatu aikuisille

Kuukausi tai pari sitten löysin ihan sattumalta uutisen närkästystä herättäneestä kuvakirjasta. Uteliaisuus heräsi heti ja muutaman googlehaun jälkeen olinkin jo vähän enemmän kärryillä siitä, mistä oikein kohistaan. Kyseessä on Adam Mansbachin kirja "Go the F**k to Sleep", jossa tavoitetaan vallan mainiosti se tuskastumisen tunne, kun lasta ei kerta kaikkiaan saa suosiolla nukkumaan. Kovasti lastenkirjan näköinen kuvitettu ja runomuotoinenteos on suunnattu aikuisille, ei missään nimessä iltasaduksi lapselle.

Go the F**k to Sleep löytyy myös youtubesta Samuel L. Jacksonin lukemana. Parempaa lukijaa en kyllä osaa kuvitellakaan, kuunnelkaa vaikka itse:

Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Otava 2011, 287s.

"Muistan äkkiä mummon kertoneen, että viimeisenä iltanaan ukki oli katsonut "Levyraatia".
- Huono ohjelma, ukki oli sanonut, vetäytynyt makuukamariin ja kuollut."

Onnen tunti oli yksi niistä syksyn uutuuskirjoista, joita odotin eniten. Pidän kovasti Härkösen selvästi omanlaisesta äänestä ja tyylistä sekä ronskista huumorista. Hänellä on myös kyky kirjoittaa vakavista asioista osuvasti mutta ilman turhaa paatosta ja säälittelyä.

Onnen tunti kertoo Tuulan ja Harrin uusioperheestä, johon kuuluu vanhempien lisäksi Tuulan 10-vuotias poika, Roope. Koska Tuula ja Harri eivät voi saada omia lapsia, Tuula alkaa miettiä sijaisperheeksi ryhtymistä. Aika nopealla tahdilla alkaakin tapahtua ja hyvin pian tarvittava PRIDE-koulutus on käyty ja heille sijoitetaan 5- ja 8-vuotiaat sisarukset, Venni ja Luke.

Kirjassa ehditään käsitellä monia vaikeita asioita lapsuuden traumoista siihen, miten kohtuuttoman pitkiä odotusajat erilaisiin terapioihin on. Sijaisvanhemmuus tuo mukanaan ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, eikä lastensuojelukaan lopulta tunnu olevan aina lapsen asialla. Tarina kaikessa kamaluudessaan on ikävä kyllä uskottava. Uskon, että Anna-Leena Härkönen on tehnyt runsaasti taustatyötä tätä kirjaa varten.

Luin Onnen tunnin vauhdilla, aloitin illalla ja lopetin aamulla. Nukuin sentään välissä. Tämä oli hyvä. Oikein hyvä. Minusta tässä ei ollut mitään liikaa, mutta mielelläni olisin seurannut sijaiskoti-elämää hiukan pidemmällekin.

Onnen tuntia on luettu ahkerasti muuallakin. Nopean googlailun tuloksena löysin kirjan ainakin näistä blogeista, saa huomauttaa, jos joku on jäänyt pois: Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Luettua ja P.S. Rakastan kirjoja.

Kummitusjuttu

Susan Hill: The Woman in Black - A Ghost Story

Penguin Books 1984, 139s.

Tämän kirjan lukemisesta minun on kiittäminen P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saraa. Laadukkaita, perinteisiä kummitusjuttuja tulee vastaan harvoin, enkä kyllä näin rumaa kirjaa olisi summassa tullut lainanneeksi. Saran kirja on uudempaa painosta ja paljon houkuttelevamman näköinen kuin tämä vanha kammotus, joka meidän kirjastosta löytyi. Tarina on joka tapauksessa hyvä. Tai kamala, koska minua pelotti monta kertaa. Enemmänkin olisin pelännyt, jos olisin uskaltanut lukea tätä ilman ylimääräisiä taukoja.

Arthur Kipps viettää rauhallista joulua perheensä kanssa. Takkatulen loimussa perheen aikuiset lapset alkavat kertoa kummitustarinoita ja haluaisivat isänsäkin kertovan sellaisen. Arthur kieltäytyy jyrkästi, sillä vuosia sitten hän on nähnyt sellaisia asioita, joita ei haluaisi muistella lainkaan. Menneet vaivaavat kuitenkin mieltä niin paljon, että Arthur päättää kirjoittaa kokemuksensa muistiin jälkipolville.

Ja miten piinaava tarina Arthurilla onkaan kerrottavanaan! On itäisen Englannin rannikolla sijaitseva pieni ja syrjäinen kylä ja vielä syrjäisempi Eel Marsh House, jonne pääsee kulkemaan ainoastaan laskuveden aikaan. Sinne nuori asianajaja Arthur lähetetään suorittamaan työtehtävää. Kyläläiset eivät halua puhua mistään Eel Marsh Houseen liittyvästä, nykyisestä tai menneestä. Syy tähän selviää Arthurille pala palalta.

Juonta en taaskaan halua liikoja selvitellä, sen sijaan kehun kirjan tunnelmaa. Kerronta on vähäeleistä mutta ainakin minä koin tunnelman sitäkin tiiviimmäksi. Parhaimmillaan The Woman in Black pääsisi oikeuksiinsa silloin, kun sen voisi (tai uskaltaisi) lukea yhteen menoon, mieluiten sumuisena iltana. Jossain syrjäisessä paikassa. Yksin.

Kiitos vielä Saralle tästä lukuvinkistä! :)

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Stille dager i Mixing Part)

Johnny Kniga 2011, 203s.

Suom. Outi Menna

Meillä vietetään synttäriviikkoa ja kaiken juhlavalmistelun keskellä Erlend Loen uusimmainen oli oikein sopivaa pääntyhjennyslukemista. Olen lukenut Loelta aiemmin muutamia kirjoja. Supernaiivista pidin valtavasti, Kurttilasta myös, mutta L oli lupaavan alun jälkeen kovin tuskainen luettava.

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on huvittava, mutta ei kovin mieleenpainuva kirja. Telemannit, 5-henkinen norjalaisperhe, vuokraa Saksasta, Baijerilaisesta pikkukylästä, loma-asunnon kesäksi. Siinä missä perheen äiti tutustuu innokkaasti sekä paikallisiin maisemiin että ihmisiin (mm. vuokranantaja Baderiin), dramaturgi-isä lähinnä haaveilee TV-kokki Nigella Lawsonista ja yrittää epätoivoisesti kirjoittaa näytelmää. Telemann on omituinen, rasittava ja itsekeskeinen eikä hänellä tunnu olevan minkäänlaista käsitystä tahdikkuudesta. 

Takakannessa kirjan sisältö kuvataan osuvasti: "Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on sekä taitavaa parodiaa taiteentekemisen vaikeudesta että lakoninen analyysi mielikuvitukseensa hukuttautuvan miehen sielunelämästä."

Tämän kirjan jälkeen minulle tuli sellainen olo, että en varmaan uskalla lukea Supernaiivia uudestaan. Muistot ovat tosiaan positiivisia, mutta mitä jos kirja onkin menettänyt tehonsa? Kumpi on muuttunut enemmän, minä lukijana vai Loe kirjailijana?

Myös Kirjavan kammarin Karoliina on lukenut tämän kirjan.

Rautasydän

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän

Helsinki-kirjat 2011, 221s.

Rautasydän on ollut näkyvästi esillä kirjablogeissa elokuusta lähtien. Arvioita tulvi parhaimmillaan useampia saman päivän aikana, joten kirjan nimi ja kansikuva painuivat hyvin mieleen. Anne Leinoselta en ole lukenut aiemmin mitään, Miina Supiselta sekä Liha tottelee kuria, että Apatosauruksen maan. (Ensin mainitusta tykkäsin kovasti, Apatosaurus ei ollut ihan mun juttu.)

Rautasydän on takakannen mukaan "viihdyttävä ja romanttinen romaani rikoksesta, rakkaudesta ja tunteiden sokeudesta." Ja kylläpä kirja oli kaikkea tätä, mutta jotenkin höttöisellä tavalla. Leinonen ja Supinen ovat aiemmin kirjoittaneet yhteistyönä jatkokertomuksen naistenlehteen ja mielestäni Rautasydänkin muistuttaa sellaista. Henkilöhahmot jäivät jotenkin ohuiksi ja tapahtumat ryöppysivät hirveällä vauhdilla. Liikaa kaikkea liian pienessä tilassa minun makuuni.

Tämä kirja herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Enimmäkseen en tykännyt siitä, koska oikeastaan mikään ei tuntunut uskottavalta (pieni, mutta oleellinen seikka: muutaman tuhannen asukkaan paikkakunnalla tuskin on Alkoa, sairaalasta puhumattakaan) ja varsinkin ah, niin komea-Janne oli vastenmielinen lemmenpuheineen, jotka olivat suoraan härskeistä harlekiineista. Mutta. Oli Rautasydämessä silti jotakin imua, koska sitä ei olisi malttanut jättää kesken millään. Tavallaan odotin koko ajan, että mitähän hullua seuraavaksi tapahtuu. Ennakkoon odotin jotakin vieläkin irrottelevampaa, se kun olisi sopinut Supisen tyyliin.