Why Not Me?

Mindy Kaling: Why Not Me?
Random House Audio 2015, 4h 57min.
Lukija: Mindy Kaling

Jonottelin Mindy Kalingin Why Not Me:tä Helmetin Overdrivesta niin pitkään, että ehdin jo unohtaa haluavani kuunnella sen. Onneksi oma lainavuoroni tuli sopivasti ennen joulua, kun vielä oli lahjatekeleitä viimeisteltävänä ja siten hyvää kuunteluaikaa kosolti tarjolla. Ei sillä, että himpun vajaa viisituntista kirjaa varten pitäisi mitenkään erityisen paljon kuunteluaikaa edes varata. Noin viisi tuntia on riittävästi. Ajatella.

Luin Kalingin aiemman kirjan kesällä 2014 ja blogitekstini perusteella viihdyin kirjan parissa mainiosti. En tiedä onko formaatilla tosiaan näin iso merkitys vai missä vika oli, mutta Why Not Me? oli paikoin niin epäkiinnostava, että ajatukseni harhailivat omilla teillään. Yksi äänikirjan puute on tietysti se, ettei siinä ole kuvia. Ainakin edellisessä kirjassa kuvia oli paljon ja jäin siihen käsitykseen, että ei niitä tämän kirjan paperiversiossa ainakaan vähemmän ole ollut.

Kalingin ääni on kirkas, mutta ei mitenkään häiritsevän terävä. Jutut vaihtelevat painosta käsikirjoitustyöhön, näyttelemiseen ja B.J. Novakiin. Mitään yhtenäistä linjaa näistä esseiden tapaisista ei taida löytyä, joten uskoisin tämän sopivan hyvin sellaiseen luku silloin toinen ensi vuonna -lukemiseen.

Vaikka Why Not Me? ei ainakaan tässä hetkessä ollut minulle erityisen mieleenpainuva kuuntelukokemus, aion jatkossakin lukea näitä julkkisten... niin, mitähän kirjoja nämä nyt ovatkaan? Eivät elämäkertoja, eivät päiväkirjoja. No, jonkin sortin kirjoja joka tapauksessa.

I Hate Fairyland vol. 1: Madly Ever After

Skottie Young: I Hate Fairyland Volume One: Madly Ever After
Image Comics 2016, 128s.

Ihastuin taannoin Skottie Youngin kuvitustyyliin Oz-sarjakuvien myötä. Olen kaivannut jotakin viihdyttävää ja huikean hienosti kuvitettua sarjakuvaa luettavakseni ja pitkällisten pähkäilyjen, Goodreads-arvioiden selailun ja Amazonin lukunäytteiden jälkeen päätin hankkia omakseni Youngin käsikirjoittaman ja piirtämän I Hate Fairyland -sarjakuvan yhteisniteiden ensimmäisen osan. (Tämän voisi varmasti ilmaista selkeämminkin, mutta juuri nyt en osaa.)

6-vuotias Gertrude on iloinen ja onnellinen tyttö, josta olisi aivan ihanaa päästä ihka oikeaan satumaahan. Mikä voisi olla sen ihanampaa, kuin maailma täynnä ihmeitä, taikuutta ja mielikuvituksellisia söpöyksiä. Gertruden toive toteutuu ja hän putoaa huoneensa lattian läpi haaveilemaansa satumaahan. Siellä matkalla kolhuja kokenut Gertrude otetaan lämpimästi vastaan.

Mikäli tyttö  haluaa palata omaan kotiinsa, se käy aivan helposti: hänen täytyy vain löytää eräs tietty avain. 27 vuotta myöhemmin etsintä jatkuu. Gertrude on ulkoisesti edelleen sama suloinen tyttö, mutta sisäisesti hän on erittäin kiukkuinen, pahasuinen ja väkivaltainen 33-vuotias, joka viihtyy mainiosti myös baaritiskillä.

 

Näissä huonolaatuisissa kuvissa Gertrude tekee selvää zombie-fauneista 

- ja nauttii joka hetkestä.

Gertruden seikkailut ovat kaikkea muuta kuin herttaisia. Tämän albumin sivuilla virtaa veri ja aivomassat roiskuvat. Skottie Young yhdistää lähes häiritsevän taidokkaasti suloisen piirrostyylin splatteriin.

Luin I Hate Fairylandin hieman ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä kuvitus on järjettömän hienoa, mutta tällainen veren kyllästämä seikkailu ei lähtökohtaisesti ole sitä ominta genreä. Suolenpätkistä huolimatta en voinut olla nauramatta (joskin ehkä hivenen tyrmistyneesti, vähän kuin Hugleikur Dagssonin jutuille)  ja nauttimatta. Tässä tarinassa on omintakeinen idea, eikä toteutuskaan mitään tusinatasoa ole. Haluan kyllä tietää, miten Gertrudelle lopulta käy, joten jossakin vaiheessa on hankittava myös kokoelmien toinen osa.

Belgravia

Julian Fellowes: Belgravia
(Belgravia, 2016)
Otava 2016, 477s.
Suom. Markku Päkkilä

Julian Fellowesin käsikirjoittama Downton Abbey tarjosi monille laadukasta tv-viihdettä. Sarjan jälkeensä jättämää tyhjiötä voi koettaa paikata Fellowesin Belgravia-romaanilla, jossa keskeisenä näyttämönä toimii idyllisen maalaiskylän sijaan hulppea yläluokan asuinalue Belgravia.

Belgraviassa on kaikki ainekset viihdyttävään tarinaan. Siinä yhdistyvät perhesalaisuudet, luokkayhteiskunnan tarkat rajat, Lontoon laajentuminen ja tietysti 1800-luvun ajankuva. Kahta Belgraviassa asuvaa perhettä yhdistää salaisuus, josta toinen, ylhäisempi perhe ei ole edes entuudestaan tietoinen. Pian melkeinpä jokainen tahollaan punoo juoniaan ja yrittää saada asiat kääntymään itseään parhaiten palvelevalla tavalla.

Aineksia tosiaan on ja periaatteessa juonikin on ihan kelpo, mutta jotakin oleellista tästä tuntuu jäävän puuttumaan. Omasta puolestani voin todeta, että olisin todella mielelläni nauttinut tämänkin tarinan televisiosta kaikkine visuaalisine ulottuvuuksineen. Telkkarissa se juonen toisteisuuskaan ei ehkä olisi häirinnyt kovin paljoa. Osa henkilöhahmoista jäi vähän turhan ohkaisiksi ja olisin toivonut koko kirjan ajan pedatun salaisuuden lopullisen paljastumisen olevan jotenkin... näyttävämpi. Tunteikkaampi ja järisyttävämpi.

Ei Belgravia sentään huono kirja ole. Se on vähintään kolmen tähden veroinen viihdyttäjä, joka tosin etenee välillä nahkeasti. Teksti on joka tapauksessa luontevaa, eikä lukijan tarvitse turhaan päätään vaivata. Luulen, että minun kohdallani Belgravia kärsi myös vähän epäreilusti Downton Abbey -vertailusta.

Tom's Midnight Garden

Edith: Tom's Midnight Garden
(Philippa Pearce: Tom's Midnight Garden, 1958)
OUP Oxford 2016, 100s.

Joululahjaksi hankituissa kirjoissa on sellainen hyvä puoli, että toisinaan ne voi itse lukaista jo ennen pakettiin käärimistä. Tähän siskolle hankkimaani Tom's Midnight Garden -sarjakuvaan liittyy sellainen hauska tarina, että sisko oli meinannut antaa minulle tämän saman kirjan. Ei se sitten kuitenkaan antanut, koska muisti, että olen blogannut alkuperäisestä kirjasta noin vuosi sitten, enkä ollut siihen järin ihastunut. Minä en antanut omien huonojen kokemusten häiritä, vaan annoin ihastuttavan kuvituksen takia tarinalle uuden mahdollisuuden. Tai siis... päätin ilahduttaa siskoa laadukkaalla sarjakuvalla.

Kerrattakoon juonta sen verran, että Tom lähetetään sukulaispariskunnan luokse isoveljen sairastuttua tuhkarokkoon. Aluksi Tom joutuu viettämään kaiken ajan sisällä pienessä asunnossa siihen asti että selviää, onko hänkin sairastunut. Tomilla on tylsää ja ankeaa, kunnes hän eräänä yönä kuulee alakerran aulan kellon lyövän kolmetoista kertaa. Hän hiippailee hiljaa ulos tätinsä ja setänsä asunnosta, kurkistaa takapihan ovesta ulos ja hämmästyy suuresti: ankean asfalttipihan ja roskisten sijaan edessä avautuukin näkymä upeaan puutarhaan. Tom alkaa tehdä öisiä retkiä salaiseen puutarhaansa joka yö ja tutustuttuaan siellä Hattie-tyttöön ei Tom enää haikailekaan omaan kotiinsa vaan pyrkii pitkittämään sukulaisvierailua mahdollisimman paljon.

Tarina on hyvin uskollinen alkuperäisteokselle, mutta minusta tämä toimi näin sarjakuvana huomattavasti paremmin. Ehkä tässä ei varsinaisesti tapahdu kauhean paljon, mutta kuvista tunnelmat ja puuhastelut välittyvät tietysti huomattavasti nopeammin kuin kirjoitetusta tekstistä. Edithin kuvitustyyli on minusta tosi kiva: sopivasti yksityiskohtia, ei liikaa realismia ja värien käyttö toimii todella hyvin. Kirjassa vaivannut hidas tempo ja jaarittelu eivät näkyneet tässä versiossa. Erityisesti pidin siitä, ettei puutarhurin uskonnollisuus ollut sarjakuvassa niin painostavaa ja korostettua kuin alkuperäisessä versiossa.

Tom's Midnight Garden on kiva ja mielikuvitusta kutkuttava tarina, joka ainakin näin sarjakuvana miellyttää varmasti myös nuoria lukijoita.

Ghosts

Raina Telgemeier: Ghosts
Scholastic 2016, 240s.

Catrinan perhe muuttaa Pohjois-Kalifornian rannikolle, jonka edellistä kotipaikkaa viileämpi ilmasto ja suolainen merituuli ovat hyväksi Catin pikkusiskolle, Mayalle. Maya sairastaa kystistä fibroosia, joka aiheuttaa muun muassa sen, että keuhkoihin kerääntyy limaa. Cat ja Maya tutustuvat uuteen naapurustoon ja tapaavat naapurin pojan, Carlosin, joka kertoo tytöille alueella majailevan runsaasti kummituksia. Pian on Día de los Muertos, kuolleiden päivä, jolloin meksikolaisten perinteiden mukaan juhlitaan näyttävästi, iloisesti ja äänekkäästi, edesmenneitä rakkaita muistellen. Catia kummitukset hirvittävät, varsinkin kun pikkusiskon ensikohtaaminen kummitusten kanssa päättyy sairaalareissuun.

Ghosts on huolella tehtyä sarjakuvaa, jota on miellyttävää lukea. Siinä käsitellään lempeällä tavalla kuolevaisuutta, menettämisen pelkoa ja suruakin. Mutta vaikka tarina ja piirrosjälki on hiottu ajatuksen kanssa loppuun asti, kokonaisuus jäi minusta vähän pliisuksi. Oikeastaan olisin kaivannut enemmän kummitusjuttuja ja vähemmän elämän realiteetteja.

Pieni pettymys siis, mutta kyllä tämän voi lukea vielä toisenkin kerran.

Koko Beatles-tuotanto

Steve Turner: Koko Beatles -tuotanto. Kaikkien laulujen sanat ja syntytarinat
(The Complete Beatles Songs. The stories behind every track written by the Fab Four, 1994-2015)
Minerva 2016, 352s.
Suom. Katri Tenhola ja Jere Saarainen

Joulu pääsi yllättämään, ehkä eniten siksi että en lapsen vesirokolta pysynyt jouluvalmisteluaikataulussani. Siksipä en täällä blogissa ehtinyt toivotella hauskoja jouluja, mutta olkoon elonne hauskaa ja ihanaa kaikkina muinakin päivinä. Tontut kävivät tuomassa ison kasan paketteja, joista minä sain ihanan paljon luettavaa pääasiassa sarjakuvien muodossa. Niitä on tullut jo luettuakin, joten pitemmittä puheitta aloitan bloggaamattomien kirjojen purkamisen tästä komeasta opuksesta.

The Beatles on niitä bändejä, joiden suosio säilyy, vaikka itse bändiä ei ole ollut olemassa enää vuosikymmeniin. En muista ensikosketustani Beatlesiin, mutta teini-iässä (jälleen isosiskon opastuksella) opin tuntemaan paitsi parhaat biisit, myös kaikki perusasiat itse bändistä. Jossakin vaiheessa ahmin saatavilla olevia Beatlesin jäsenten elämäkertoja ja kuuntelin levyjäkin suurella hartaudella. Viime vuosina olen keskittynyt lähinnä lempialbumeihin, eli Rubber Soulista Abbey Roadiin.

Koko Beatles -tuotanto on muhkea ja komea teos. Se on ensimmäinen kokoelma, johon on koottu kaikki Beatlesin omat kappaleet sanoituksineen ja taustatarinoineen. Taustatarinoita on julkaistu suomeksikin jo aikaisemmin nimellä Kovan päivän kirja (Tammi, 1996), mutta tässä täydennetyssä painoksessa on mukana myös The Anthology -sarjassa julkaistut kappaleet. Lisäksi suorittamani satunnaisvertailun perusteella tässä uudessa painoksessa taustoja käsitellään huomattavasti laajemmin.

Luin tätä kirjaa pitkään ja nautiskellen. Oli mielenkiintoista lukea ensin taustoja, sitten lyriikat. Välillä oli pakko pitää musiikinkuuntelutaukoja ja tarkistaa, että olenko tosiaan kaikki nämä vuodet kuullut sanoitukset ihan väärin. (Kyllä, usein olin.) Pari kertaa sain kokea myös helpotusta siitä, että käsittämättömiksi jääneet sanoitukset ovat alunperinkin olleet enemmän tai vähemmän hölynpölyä, kuten esimerkiksi I Am the Walrusissa. Yksiin kansiin kootut lyriikat ovat hieno kulttuuriteko, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei useimmista biiseistä edes ole olemassa mitään virallisia sanoituksia (ainakaan säilyneitä sellaisia), vaan sanat ovat voineet muokkautua lopulliseen muotoonsa vasta levytysvaiheessa. Aivan täydellisiä eivät kaikki lyriikkaosuudet kuitenkaan ole. Hello Goodbye -biisin taustasta kertoessaan Turner mainitsee, että "[ä]änitteen lopussa koko yhtye laulaa "Hela, hey, aloha"." Jostakin syystä varsinaisen sanoituksen lopussa lukee kuitenkin  Heyla heba helloa. No, jotakin sen suuntaistahan siellä lauletaan, liekö tuolla niin merkittävästi väliä.

En ole mikään Beatles-tietäjä, joten tästä kirjasta löytyi minulle jonkin verran uutta tietoa. Kaikkein eniten ilahduin siitä, että viimeinkin sain lukea, millaiset Yesterdayn "alkuperäiset" sanat olivat! Olen monesti kuullut, että sävelmän löydettyään Paul McCartney rallatteli melodiaa, joka alkoi sanoilla Scrambled eggs ja tästä kirjasta löytyy tosiaan koko aamupalaluritus. Mainiota!

Steve Turner on vuosien mittaan haastatellut sekä tätä että aiempia painoksia varten runsaasti ihmisiä John Lennonista ja Paul McCartneysta lähtien bändin biisejä versioineisiin laulajiin ja moniin muihin bändiä läheltä seuranneisiin henkilöihin. Onpa Turner haastatellut myös Lucy in the Sky with Diamonds -biisiin innoittaneessa piirroksessa esiintynyttä Lucya sekä She's Leaving Home, Dear Prudence ja Polythene Pam -biisien esikuvia.

Erityisesti nämä laajat haastattelut huomioon ottaen en voi ymmärtää, miksi Turner ei ole haastatellut Ringo Starria eikä George Harrisonia. Asiaa ei mainita missään, joten lukija ei voi tietää, onko Turner edes pyytänyt haastatteluja vai ovatko Starr ja Harrison ehkä kieltäytyneet. Minusta tämä on todella iso puute.

Niin hieno kuin Koko Beatles -tuotanto onkin, Turnerin puolueellinen asenne on hieman häiritsevä. Lennon ja McCartney ovat selkeästi hänen suosikkejaan, kun taas suhtautuminen Starriin ja Harrisoniin on vähättelevää ja jopa alentuvaa. Harrisonin ja Starrin biisien taustoihin ei paneuduta läheskään yhtä tarkasti kuin Lennonin ja McCartneyn tuotoksiin. Turner jaksaa muistuttaa Starrin laulutaidon rajallisuudesta ja siitä, kuinka Harrisonia turhautti, kun hänen kappaleitaan oli niin vaikea saada hyväksytyksi levyille asti.

Vaikka biisit olisivat ansainneet mahdollisimman puolueettoman ja tasapuolisen esittelyn, Koko Beatles -tuotanto on tällaisenaankin oiva lisä kenen tahansa Beatles-fanin kokoelmiin.

Villit vanttuut ja vallattomat villasukat

Lumi Karmitsa: Villit vanttuut & vallattomat villasukat
Moreeni 2016, 128s.

Jos joku on ihmetellyt äänikirjojen runsasta määrää blogissani viime aikoina, voin kertoa että suurin syy on tämä Lumi Karmitsan Villit vanttuut & vallattomat villasukat -kirja. Tässä on nimittäin sellaisia ohjeita, että kirjoneuleissa harjaantumattomankin kutojan (eli neulojan) on aivan pakko päästä toteuttamaan vinkeitä malleja. Kirjoneuletta kutoessa ei voi tietenkään lukea tavallista kirjaa, joten olen hyödyntänyt kutomisajan kuuntelemalla ahkerasti äänikirjoja.

Kirjassa on 20 ohjetta, joista puolet on lapasia ja puolet sukkia. Mallit eivät tosiaan ole niitä perinteisiä kirjoneulemalleja (joissa ei toki sinänsä ole mitään vikaa), vaan näyttäviä ja ennakkoluulottomia, persoonallisia malleja. Ravelryssa voi muuten tutkia jo ennen kirjan hankkimista, millaisia luomuksia Karmitsa on kirjaansa varten ideoinut, siellä minäkin näihin ensin tutustuin. Teoksen alkusanoissa Karmitsa mainitsee, ettei ole mitenkään kokenut neuloja. Ennakkoluuloton ja omiin kykyihinsä uskova hän kyllä on ja hänen asenteestaan pitäisi kaikkien ottaa oppia! On ihan turha pelätä epäonnistumista ja tehdessä oppii kyllä.

Heti kirjan saavuttua pistin puikoille hilpeät Tsiisukset. Minusta nämä ovat kerta kaikkiaan hauskat ja kutominen olikin pelkkää hihittelyä. Lopputulos on toki sillä lailla pielessä, että jostain syystä onnistuin kutomaan toisen lapasen peukaloaukosta ylöspäin aiempaa tiukempaa neuletta ja lapaset ovat keskenään vähän eri kokoiset.

Ruutuohje on todella selkeä. Tykkään siitä että ohje on värillinen, mikä tekee kuvioiden hahmottamisesta helpompaa. Suurin haaste minulle oli peukalo. Peukalokiilan jälkeen kämmenosaan nimittäin luodaan kolme uutta silmukkaa, mutta varsinaista peukalo-osaa varten samaisesta kohdasta pitäisi onnistua poimimaan yksitoista silmukkaa. Yksitoista! Ei muuten onnistunut kovin siististi se.

Seuraavaksi halusin tehdä Karmeat joulusukat, koska onhan ne nyt  tosi hienot. Näiden kanssa eteneminen tuntui todella hitaalta, vaikka silmukoita taisi olla alussa saman verran kuin Tsiisuksissakin. Ohjeen tummansininen on niin tumma, että minun näölläni ruudukkoa ei juuri erottanut ja joka välissä piti erikseen pysähtyä laskemaan, montako tummansinistä silmukkaa tähän ja tähän väliin tuleekaan. Samaten tummalla taustalla ei aina erottanut kavennusmerkkejä, mutta tämä asia on korjattu uudempiin painoksiin.

Lisäksi haastetta toi sukkapuikot, sillä näiden tekoon oli pakko käyttää sellaisia tavallisia metallipuikkoja, jotka luisuvat herkästi karkuun ja ovat muutenkin käteen huonon tuntuiset.

Lopputulos on kuitenkin näyttävä, vaikka eivät nämä minun pohkeillani jalassa hyvältä näytä. Pakkasinkin ne (käyttämättöminä) joulupakettiin hoikempijalkaiselle ihmiselle.




Viimeisimmäksi puikoilta valmistuivat Kartanon ruusut, joita ystävä ihasteli kirjaa selatessaan. Näiden tekeminen oli todella hidasta. Malli on sellainen, ettei mallikuviota juurikaan opi tehdessä, vaan ohjetta täytyy tuijottaa ihan koko ajan. Ohut lanka ja pienet puikot hidastavat myös, mutta tietysti iso silmukkamäärä sallii kuviolle enemmän yksityiskohtia ja toistoja.

Näiden sukkien kohdalla tein ensimmäistä kertaa ikinä konkreettisesti kaksinkertaiset kantapäät ja kärjet. Päällimmäisenä on taustavärillä tuollaiset sievät pitsikuviot ja alla kuviovärillä tehdyt sileät pinnat. Ensimmäisen kantapään kohdalla mokasin, enkä tajunnut vaihtaa puikkokokoa alemman, punaisen kantapään tekoon. Tajusin sen vasta kärkeä aloittaessa, enkä jaksanut enää purkaa, vaan toistin saman virheen toisenkin sukan kohdalla. Kantapäät jäivät siis vähän kömpelöiksi, mutta ehkä se ei käytössä häiritse. Sen sijaan minua häiritsevät nuo pohjaan sijoitetut kavennukset! Sukka näyttää ihan muotopuolelta, kun kantapää pullottaa tuolla tavalla.



Villit vanttuut & vallattomat villasukat on mielettömän hieno ja ihanan innostava kirja. Erityiskiitoksen ansaitsee se, että kaikki kirjan mallit on tehty helposti saatavilla olevista langoista, joten jo markettien tarjonnalla pääsee hyvään alkuun. Vinkkinä muuten niille kutojille, joilla ei ole sellaista magneettitaustaa ja viivottimia käytettävissään, että post it -lapuista on apua oikealla rivillä pysymisessä. Niistä kyllä jää vähän tahmaisuutta sivuun, joten tätä tekniikkaa ei voi käyttää lainakirjojen kanssa.