Hylkäämisen päivät

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
WSOY 2017, 235s.
Suom. Taru Nyström

Elena Ferranten Hylkäämisen päivät on raju kirja. Lukiessa en voinut olla vertailematta tätä Martina Haagin kirjaan Olin niin varma meistä, sillä molemmissa lähtöasetelma on sama: aivan tavallisena arkipäivänä aviomies ilmoittaa haluavansa erota. Kummassakin kirjassa miehellä on jo uusi suhde, mutta ei alkeellisintakaan aikomusta tai halua käydä eroa läpi vaimon kanssa.

Ferranten kirjassa Olga menee aivan pois tolaltaan. Arki ei pysy hallussa ja Olga on kaikin puolin hukassa. Edes lasten takia Olga ei pysty teeskentelemään, että kaikki olisi kunnossa. Mies ei ole jättänyt yhteystietojaan, eikä alkuun tunnu edes muistavan lastensa olemassaoloa.

Hylkäämisen päivät on hurja. Se on ruma ja rietas kertomus naisesta, jonka mieli hajoaa. Tunnetasolla tämä oli ristiriitainen lukukokemus: toisaalta tällaiset tunnemylläkät eivät voi jättää kylmäksi, toisaalta taas Olgan kykenemättömyys hakea tai pyytää edes alkeellista apua turhautti ja samalla etäännytti. Koko kirjassa ei tainnut olla yhtäkään hahmoa, josta olisin pitänyt. Edes perheen koira ei hellyttänyt.

Napoli-sarjaan verrattuna Hylkäämisen päivistä puuttuu lämpö, minkä toki selittää osittain jo aihepiiri. Taidokas kirja, vaikka jättikin jälkeensä lievän vastenmielisyyden tunteen.

Riskitön kokeilu

Irmeli Westermarck: Riskitön kokeilu
Stresa 2017, 110s.

Irmeli Westermarckin novellikokoelma Riskitön kokeilu on monipuolinen kokonaisuus. Kokoelman 17 novellissa liikutaan sekä kaukomailla että kotinurkissa. Napakoissa tarinoissa kurkistetaan muun muassa juuttuvaan hissiin, lähimarketin roskikseen, yökerhoon ja urheiluhallin pukuhuoneeseen.

Melko tasalaatuisesta kokoelmasta suosikikseni nousi Turnaus, jolle annan novellihaasteen konfliktipeukun. Oskua on koko pienen ikänsä kannustettu (ja painostettu) harrastusten pariin.
Salibandy on isälle paljon tärkeämpi juttu kuin Oskulle itselleen, mutta asiasta ei oikeastaan voi keskustella.

"Osku ihailee ja kadehtii Villeä, jonka kotona on rento meininki. Siellä saa chillailla tai pelata pleikkaa vaikka koko yön. Oskun vitutus kasvaa, kun hän miettii turnausta. Ainakin kaksi ottelua olisi pakko pelata, mutta jos päästään finaaliin, tulisi vähintään kuusi. Koko päivä menisi hallilla, eikä kavereita ehtisi tavata yhtään."

Oskun isä on niin hirveä, että Turnausta lukiessa teki mieli hakea Osku meille asumaan.

Westermarckin novelleissa viehätyin siihen, kuinka arkisista asioista saattaa hetkessä kasvaa vähän isompi tarina. Tai päin vastoin: joku merkittävältä tuntuva seikka onkin lopulta ihan mitätön.

Pika-arvioita

Chabouté: The Park Bench
Faber & Faber 2017, 328s.

The Park Bench on ranskalaisen Chaboutén upea mustavalkoinen sarjakuvakertomus eräästä puistonpenkistä. Penkki nököttää suuren puun juurella ja näyttelee ihmisten elämässä pientä tai suurta roolia. Se näkee rakastuneita pariskuntia, kodittomia, lapsia, vanhuksia ja eläimiä.

Minua hieman huvitti takakannen teksti, jossa Chaboutén kerrotaan debytoivan englanniksi tällä kirjalla sillä tässä ei puhuta lainkaan. Kansitekstiä ja yhtä I <3 U -kaiverrusta lukuunottamatta tarina pohjautuu täysin kuvitukseen.

Suosittelen.

Philip Reeve: Emily ja huvipuisto
(Jinks & O'Hare Funfair Repair, 2016)
Aurinko Kustannus 2017, 211s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Luin Emily ja huvipuisto -kirjan kahdestaan kuopuksen kanssa. Tykkäsimme molemmat sekä tarinasta että runsaasta kuvituksesta.

Emily asuu Huvipuisto Kuun löytötavaratoimiston yläkerrassa. Hän on reipasotteinen tyttö, joka haaveilee pääsevänsä Suikeron ja Karvatin Huvipuistohuoltoon avustajaksi. Huvipuisto on hurjan suosittu ja laitteiden huoltamisessa riittää tekemistä. Tänään huvipuistossa tuntuu olevan tavallista huomattavasti enemmän haasteita laitteiden kanssa ja tietysti juuri tänään Huvipuisto Kuuhun ilmaantuu myös nyrpeä huvipuistotarkastaja!

Tarina on kaikin puolin vauhdikas ja kiva, ei ollenkaan liian jännittävä eikä kyllä tylsäkään. Sarah McIntyren kuvitus ansaitsee erityismaininnan, sillä pitkälti kuvituksen ansiosta lapsi jaksaa helposti kuunnella pitkähköäkin satua.

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin komerokirja
Otava 2017, 1h 42min.
Lukija: Jani Karvinen

Veera Salmen Puluboin ja Ponin komerokirja tuli kuunneltua, kun ajoimme syyslomalle mummulaan. Jos olisin ollut fiksu, olisin pakannut matkaan pienen kaiuttimen, sillä puhelimen oma kaiutin on vähän turhan voimaton kovaäänistä autoa vastaan.

Pinnistellen ääni kuitenkin riitti niin, että jokainen kuuli kuinka Ponin joulusta on tulossa kamalin ikinä. Isä ja äiti ovat lähteneet lemmenlomalle, Miisu on muuttamassa pois, ope antaa haastavan kotitehtävän loman ajaksi ja mummi haluaa viedä Ponin ja Madeleinen jouluaatoksi kodittomien joulujuhlaan. Puluboi ja Poni tekevät itselleen pakopaikan mummin vinttikomeroon, mutta jossakin lähettyvillä tuntuu majailevan myös tonttu, jolle Puluboi on pahasti allerginen.

 Komerokirja oli menestys. Lapset viihtyivät melkein koko matkat tappelematta ja kyllä minäkin tästä tarinasta pidin. Jälleen Salmi käsittelee vakavia asioita, kuten kodittomuutta, mutta ei tämä silti saarnaamiselta tuntunut.

Lukijalle erityiskehut heittäytymisestä Puluboin rooliin!

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
(Adulthood Is a Myth, 2016)
Sammakko 2017, 109s.
Suom. Aura Nurmi

Sarah Andersenin sarjakuvat ovat tulleet tutuiksi netin kautta. Andersenilla on sympaattinen piirrostyyli ja näiden sarjakuvien juttuihin on helppo samaistua.

Nopeasti lukaistava albumi on hauska, vaikka osa jutuista tuntuukin käännettynä menettäneen osan viehättävyydestään. (Käännöksessä itsessään ei tosin ole mitään vikaa.)

Pertti Jarla: Fingerporin koko kuva 4
Arktinen Banaani 2016, 128s.

Albumillinen Fingerpori-strippejä viihdyttää takuuvarmasti.
Hihittelin tyytyväisenä sekä vanhoille tutuille että aiemmin lukemattomille jutuille.
Mainio kirja.

Alkuteos: Mamoru Hosoda
Sarjakuva: Renji Asai
Sangatsu Manga 2017, 194s.
Suom. Janne Mökkönen

Poika ja peto on animaatioelokuvaan perustuva sarjakuvasarja. Tässä ensimmäisessä osassa äitinsä kuoleman jälkeen kotoaan karannut Kyuta kiinnittää kadulla huomiota erikoiseen parivaljakkoon. Seurattuaan kaapuihin puettuja hahmoja aikansa Kyuta tajuaa joutuneensa rinnakkaismaailmaan, jossa ihmisiä ei oteta lämpimästi vastaan. Kyutasta tulee Kumametsu-pedon oppilas ja näistä kahdesta kehittyykin varsin värikäs pari.

Tykkäsin tästä sarjan ensimmäisestä osasta, joka pohjustaa tarinaa juuri sopivasti. Kumametsu ei ole mitenkään perinteinen sankarihahmo, joten häneltä voi odottaa mitä tahansa. Piirrostyyli on siistiä ja hahmot selkeästi omannäköisiään. Puhekuplissa on käytetty ilahduttavan selkeää fonttia, eikä puhekupliin ole tungettu liikaa tavaraa, vaan kuvat saavat puhua omasta puolestaan.

Depressiopäiväkirjat

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017, 157s.

Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat on suoraa, rehellistä ja kaunistelematonta puhetta masennuksesta. Saastamoinen kertoo oman tarinansa siitä, kuinka mieli sairastuu ja miten älyttömän hankalaa siihen on saada apua.

Tämä kirja kannattaa lukea jos olet itse joskus ollut masentunut, joku läheisesi on/on ollut masentunut tai et tunne ketään masennusta sairastavaa/sairastanutta.

"Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi se iski silloin, kun se iski. Ihmisen mieli suojelee ihmistä itseltään kuin suo suojelee marjojaan. Antaa odottaa, että kaikki on suojaisaa ja hyvin. Minulla oli parisuhde, työpaikka ja kaikki hienosti - ja silloin mieleni päätti kertoa, että WELL ACTUALLY, muistatko vielä NÄMÄ ASIAT."

Saastamoinen kuvaa oivallisesti masentuneen mielen vääristyneitä ajatuskulkuja, jotka kuitenkin sairastuneelle itselleen ovat täysin loogisia ja perusteltuja. Kirja on toimiva yhdistelmä räävitöntä avautumista ja asiallista tietoa.

Erityisesti haluan kiittää Saastamoista siitä, kuinka hän ruotii Beck's Depression Inventory -kaavakkeen, jota käytetään yleisesti mittaamaan henkilön mahdollisen masennuksen vaikeusastetta. Tässä 21-kohtaisessa lomakkeessa vastaajan tulee valita aina neljästä vaihtoehdosta se, joka kuvaa parhaiten omaa tilannetta. Vaihtoehdot ovat kuitenkin sellaisia, että jopa masentuneena tajuaa niiden älyttömyyden. Aikanaan neuvolantädille yritin selittää, etten tunnista itseäni vaihtoehdoista, jotka ovat yltiöpositiivinen, Ihaa, Ihaampi ja Ihaain. (Ehkä siksi masennukseni oli testin mukaan vaikeasti määriteltävä.)

Siinä vaiheessa, kun masentunut viimein hakee apua, sitä voi joutua odottamaan kauan. Jonot ovat pitkät, mutta jotenkin pitäisi vain jaksaa sinnitellä. Masennusta ymmärtämättömät kanssaihmiset jakavat hyödyttömiä neuvoja, kuinka pitäisi vain ajatella positiivisesti ja ottaa itseään niskasta kiinni. Ei masentunut sellaiseen kykene.

Depressiopäiväkirjat on sellainen kirja, josta riittäisi keskusteltavaa. Ylipäätään masennuksesta pitäisi pystyä puhumaan nykyistä avoimemmin ja ilman leimaamista.
Tämä on loistava ja tarpeellinen.

your name. 01

Alkuteos: Makoto Shinkai
Sarjakuva: Ranmaru Kotone
Sangatsu Manga 2017, 176s.
Suom. Janne Mökkönen

Alunperin animaatioelokuvana ilmestynyt your name. taipuu hienosti myös sarjakuvan muotoon.

Trilogian ensimmäinen osa, your name. 01, saa tarinan hyvään vauhtiin. Mitsuha on nuori maalaistyttö ja täysin kyllästynyt kotikyläänsä. Ystävilleen hän toteaa, että seuraavassa elämässään hän olisi mieluiten jossain suurkaupungissa elävä poika. Kuinka ollakaan, eräänä aamuna Mitsuha herää tokiolaispoikana ja Taki, samainen nuorukainen Tokiosta, herää Mitsuhana. Luonnollisesti tilanne on kummallekin hämmentävä ja outo, pelottavakin. Seuraavana aamuna kumpikin on jälleen oma itsensä. Mitsuha ja Taki vaihtavat kehojaan moneen kertaan ja vähitellen he löytävät keinon kommunikoida keskenään ja tavallaan sopeutuvat tilanteeseen.

En ole nähnyt your name. -elokuvaa, joten en vielä tiedä, mihin suuntaan tarina tästä etenee. Takakannen mukaan tarina on luokiteltu draamaksi, joten lienee parasta varautua siihen, ettei luvassa ole pumpulinpehmeää, onnellista loppua.

Piirrosjälki on selkeää ja sievää. Kuvituksessa on onnistuttu ilmaisemaan selkeästi se, milloin Mitsuhan kehossa on Mitsuha itse ja milloin Taki. (Ja Takin kohdalla tietysti sama.)

Tarina on oikein lupaava ja toteutus toimii mainiosti. Jatko-osat ovat ilman muuta lukulistalla.

Kepler62, Kirja kuusi: Salaisuus

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler62, Kirja kuusi: Salaisuus
WSOY 2017, 189s.
Suom. Outi Menna

Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin Kepler62-sarja on tullut päätökseensä. Tätä viimeistä osaa odotettiin malttamattomina, mutta myös vähän harmistuneina, sillä onhan sarjan päättyminen aina tavallaan haikeaakin.

Kepler62-planeetalla vallitsee sekava tunnelma. Joni on karannut omille teilleen ja Olivia käyttäytyy hämmentävän kylmästi. Salaperäinen ylimääräinen kapseli on avattu ja sen matkustaja on takuulla vastuussa kaikista planeetan oudoista tapahtumista, ehkä jopa maapallon nykytilanteesta.

Esikoinen luki tämän kirjan hetkessä ja nautti silminnähden koko ajan. Selkeästi tarina oli sopivan jännittävä ja vauhdikas 11-vuotiaalle, sillä hän ei olisi malttanut laskea kirjaa käsistään. Mitä lähemmäksi kirjan loppu tuli, sitä useammin sohvannurkasta kuului spontaaneja "Voi ei!" ja "Kunpa nyt ei..." -huudahduksia. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä lapsi oli kirjan loputtua täydellisen pöllämystynyt. Silmät suurina hän yritti välttää paljastamasta kirjan "maailman parasta" loppuratkaisua.

Kohderyhmään tarina siis upposi aivan täysin. Minä koin tarinan etenevän hieman nykivästi, mutta pääasia että lapsi piti tästä.

Siipirikon kuiskaus

Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus
Gummerus 2017, 368s.

Ennakko-odotukset voivat olla kirjalle hirveä taakka ja saada hyvänkin kirjan tuntumaan keskinkertaiselta. Päivi Alasalmen saamelaisromaanien  kolmas ja viimeinen osa on niitä kirjoja, jotka lunastavat kaikki odotukset monin verroin.

Tarina imaisee vastustamattomasti mukanaan heti ensisivuilla. Pirkkalaisten kanssa käydyn raa'an taistelun jälkeen kylä on hajonnut ja menetettyjä miehiä surraan joka perheessä. Soruia syyttää tapahtumista itseään, eikä pelko pirkkalaisten uudesta tulemisesta ota hellittääkseen. Vuodet vierivät ja elämä jatkuu, mutta Soruia on jatkuvasti varuillaan.

Rakastin kaikkea tässä kirjassa. Alasalmen kieli on kaunista ja kerronta niin vaivatonta, että henkilöt ja tapahtumat tuntuvat täysin tosilta. Soruian ahdistus hyvienkin vuosien aikana välittyy niin vahvana, että lukijankin on varauduttava jatkuvasti onnen kääntymiseen.

Alasalmi kuvaa elävästi saamelaiskylän arkea ja elämää. Henkilöhahmot ovat niin eläviä, että on vaikea uskoa heidän olevan keksittyjä. Näissä ihmisissä on persoonallisuutta ja särmää, eikä kukaan ole vain yhdenlainen.

Tämä on niitä tarinoita, joita ei niinkään lueta vaan koetaan.