Ystävyys

Mirja Hämäläinen: Ystävyys
Kosmos 2022, 10h 38min
Lukija: Heljä Heikkinen

 

Pidin todella paljon Mirja Hämäläisen edellisestä kirjasta, Avoimet suhteet, ja odotinkin todella paljon tätä Ystävyys-kirjaa. Aloitin lukemisen ihan perinteisenä kirjana, mutta koska se oli kirjastosta ja varausjonoa oli, en ehtinyt eräpäivään mennessä kovinkaan pitkälle. No, onneksi pystyin jatkamaan kirjaa äänikirjan muodossa.

Ystävyys on kiinnostava teos, aivan kuten odotinkin. Toisaalta se on harmillisen keskiluokkainen ja naiskeskeinen, joskin kirjailija kyllä kertoo tämän suoraan ongelman/haasteen itsekin tiedostaen. Eniten tämä näkökulman kapeus häiritsi minua pienissä yksityiskohdissa. Esimerkiksi silloin, kun Hämäläinen mainitsee, kuinka ystäville sopivat parhaiten sellaiset lahjat, jotka ovat tavalla tai toisella ylellisiä. Kuten vaikka kalliit herkut tms. Itse olen lahjojen kanssa sillä tasolla, että yhdelle askartelin vuosi sitten poikakalenterin, jonka kuvat vaihtelivat Dingosta Paavo Väyryseen. Viime jouluna ystävien paketeista löytyi kaikenlaista epämääräistä kirjotuista pienistä tauluista munakelloon ja itse askarrelluista silmälasinauhoista (mikähän niiden oikea nimi on?) itse sidottuun muistikirjaan. Ei siis mitään luksusta, vaan jotain, minkä kuvittelen huvittavan lahjan saajaa. Mutta tuskinpa tätäkään lahjomistyyliä kannattaa mitenkään yleispäteväksi ohjeeksi lähteä väittämään.

Hämäläinen käsittelee ystävyyttä monelta kantilta, sivuten myös parisuhteita, jotka nykyisin perustuvat pitkälti ystävyyteen. Rakkauden lisäksi, tietysti. Erityisesti kiinnostuin työystävyyden käsitteestä, jonka tarkkaa määritelmää en enää muista, mutta joka ei välttämättä jatku sen jälkeen, jos toinen osapuoli vaihtaa työpaikkaa. Kestävässä ystävyydessä suhteeseen panostetaan saman verran, odotukset ovat suurin piirtein samat ja parhaimmillaan itse ystävyydestäkin pystytään keskustelemaan yhdessä.

Vaikka äänikirja oli toimiva formaatti, tämä kirja on varmasti parhaimmillaan perinteisesti luettuna, jolloin voi pysähtyä tekemään muistiinpanoja. Uskonkin hankkivani tämän kirjan omaan hyllyyni ja palaavani siihen vielä uudestaan.

Oikeusjuttu

Johanna Vehkoo: Oikeusjuttu
Kosmos 2021, 5h 24min
Lukija: Hannamaija Nikander

Kuuntelin Johanna Vehkoon Oikeusjutun päivässä. Se kertonee jo aika paljon siitä, kuinka puhuttelevasta kirjasta on kyse.

Oikeusjuttu kertoo Vehkoota vastaan nostetusta kunnianloukkaussyytteestä ja sitä seuranneesta oikeudenkäynnistä. Vaikka aihe on henkilökohtainen, Vehkoo kirjoittaa asiallisesti ja tarkastelee asioita monesta näkökulmasta. Hän käy läpi verkkovihaa ja trollausta, osin samoja asioita kuin sarjakuvateoksessa Vihan ja inhon internet. On uskomatonta, että huorittelu ja raiskaustoiveet ovat ok, mutta eräät toiset sanat eivät sitä ole.

Tämä kirja on ahdistava, silmiä avaava, oksettava ja lannistava, mutta äärettömän tärkeä.
Täydet viisi tähteä, myös äänikirjan lukijalle.

Avoimesti parisuhteista

Parisuhteiden moninaisuudesta ei ole aiemmin ilmestynyt kotimaista tietokirjaa, mutta tänä vuonna sellaisia on ilmestynyt kaksin kappalein. Ensin ilmestyi Paula Tiessalon ja Aune Karhumäen Parisuhdepäivitys ja nyt syksyllä Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet. Aiheena parisuhteiden monimuoitoisuus on kiinnostava, joten luin molemmat teokset. 

Tässä bloggauksessa esittelen ensin lyhyesti kummankin kirjan ja kirjoitan sitten molemmista yhdessä. Näin toivottavasti vältyn liialta asioiden toistamiselta.

Paula Tiessalo & Aune Karhumäki:
Parisuhdepäivitys
Atena 2020, 219s.

Tiessalon ja Karhumäen Parisuhdepäivitys on napakka ja helposti lähestyttävä teos. Tekijät ovat tutustuneet laajaan lähdemateriaaliin sekä kartoittaneet kokemuksia erilaisista suhteista netissä toteutetulla kyselyllä sekä kasvokkain tehdyillä haastatteluilla.

Kirjassa käydään läpi muun muassa parisuhteiden historiaa, suhtemuotojen moninaisuutta, seksuaalisuutta ja suhdemuodon vaikutusta yhteiskunnallisiin seikkoihin. Avoimia suhteita tai monisuhteisuutta ei esitellä täydellisinä, vaan kirjassa on oma lukunsa monogamiasta poikkeavien suhdemuotojen haasteille. Kaikille eivät sovi samat säännöt, ei monogamiassa eikä missään muussakaan suhdemuodossa. Jokaisella on oikeus pitää kiinni omista rajoistaan ja tarvittaessa muuttaa niitä oman hyvinvoinnin säilyttämiseksi.

Teksti on melko selkeästi jaettu siten, että haastattelut ja kyselyvastaukset ovat erillään varsinaisesta tietotekstistä. Tämä on sinänsä toimiva ratkaisu, joka kuitenkin teki lukemisesta aaltoilevaa.

Mirja Hämäläinen: Avoimet suhteet
Kosmos 2020, 327s.

Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet on mielestäni Parisuhdepäivitystä teoriapitoisempi teos. Hämäläinenkin on tehnyt kirjaansa varten haastatteluja, mutta ne ovat kuitenkin "vain" syventämässä ja elävöittämässä muuta tekstiä, eivätkä siis pääroolissa. 

Myös tässä kirjassa käsitellään parisuhteiden ja erilaisten suhdemuotojen historiaa, mutta Hämäläinen käy asioita läpi perinpohjaisemmin ja laajemmin taustoittaen. Esimerkiksi monogamialle on jo kirjan alussa varattu oma päälukunsa, jotta lukija hahmottaisi paremmin kuinka useimmat meistä pitävät monogamiaa oletusarvona. 

Hämäläisen kirjasta löytyy havainnollistava taulukko, jonka avulla on ehkä helpompi pysyä kärryillä siitä, miten erilaiset asiat missäkin suhdemuodossa yleensä nähdään tai koetaan. Esimerkiksi miten missäkin suhdemuodossa suhtaudutaan seksisuhteeseen tai emotionaaliseen suhteeseen useamman ihmisen kanssa tai miten pysyvänä suhdetta pidetään.

--------------------------

Kummassakin kirjassa muistutetaan siitä, ettei avoin suhde ole sama asia kuin pettäminen. Toki avoimessakin suhteessa voi kokea tulevansa petetyksi, jos yhdessä sovituista rajoista tai säännöistä ei ole pidetty kiinni. Kommunikoinnin tärkeyttä ei siis voikaan korostaa liiaksi: avoin ja selkeä kommunikointi on ensiarvoisen tärkeää. Tämä tosin pätee, oli suhdemuoto mikä tahansa.

Molemmissa kirjoissa avoimista suhteista ja monisuhteista puhutaan kautta linjan positiivisessa valossa ja rohkaistaan tekemään omaan suhteeseen / omiin suhteisiin muutoksia hyvien asioiden maksimoimiseksi. Mitään painostusta monogamiasta luopumiseen ei kumpikaan kirja kuitenkaan harrasta. Hämäläisen kirjassa muistutetaan siitäkin, että avoimesta suhteesta voi palata monogaamiseen suhteeseen, mikäli se tuntuu parhaalta. Itselle sopiva (pari)suhdemuoto saattaa muuttua ajan myötä siinä missä oma seksuaalisuuskin.

On myös tärkeää pitää mielessä avoimien suhteiden ja monisuhteiden eettinen puoli. Hämäläisen kirjassa käsitellään esimerkinomaisesti yksisarvisen metsästystä eli tilannetta, joissa pariskunta etsii suhteeseen kolmatta osapuolta. Näissä tilanteissa pariskunta on saattanut määritellä etukäteen kolmannen osapuolen roolin ja rajat etukäteen. Eettinen kolmiosuhde muotoutuu yhteisymmärryksessä, jokaista osapuolta kuunnellen ja jokaisen tunteita kunnioittaen.

Pidin molemmista kirjoista ja uskon oppineeni jotain uuttakin. Vaikka omaa parisuhdetta ei kokisi tarpeelliseksi avata muille, tekee hyvää hieman ravistella käsitystä parisuhteistakin. Parisuhdepäivitys on kätevä yleisopas avoimiin suhteisiin ja monisuhteisiin, Avoimet suhteet taas tarjoaa astetta syvemmän katsauksen aiheista kiinnostuneille.

Lupa

Sita Salminen: Lupa
Kosmos 2019, 208s.

Kuten monelle muulle, minullekin eroottisista novelleista tulee ensimmäisenä mieleen muinaisen Regina-lehden Naisen unelmia. Sita Salmisen esikoisteokselta Lupa odotin tasokkaampaa ja monipuolisempaa tarjontaa.

Sinänsä sisältö on kohtuullisen monipuolista. Kirjan novelleissa on heteropareja, mies- ja naispareja sekä yksi kolmen kimppa. Seksiä harrastetaan oman kumppanin, tuntemattoman ihmisen tai vähän molempien kanssa. On perinteistä panemista ja omaa kivaa, seksileluja ja kevyttä alistamista.

Kokonaisuus on kuitenkin harmillisen toisteinen. Seksi on hyvin penetraatio- ja orgasmikeskeistä ja kaikki ovat hämmentävät taidokkaita tyydyttämään kumppaninsa, myös ne satunnaiset. Vain viimeisessä novellissa ohimennen mainitaan, että [m]iehen otteet ovat hiukan kömpelöt. Hän ei ehkä ole tehnyt tällaista ennen. Toki ymmärrän sen, että eroottinen novelli olisi aika ankea, jos kukaan ei tyydyttyisi, mutta kun kirjaa hehkutetaan seksipositiivisuuden puolestapuhujana, niin edes hippunen olisi saanut olla haasteitakin mukana. Plussaa siitä, että kondomi mainittiin edes muutamassa novellissa!

Lukiessa huomio kiinnittyi sanavaraston suppeuteen. En todellakaan pidä aromipesän ja rakkauden sauvan kaltaisista kiertoilmauksista, mutta Salmisen teksti on hieman liian täynnä haaraväliä, lantionpohjalihaksia, vaginaa ja vakoa. Arvostan suoruutta, mutta tunnelman luomisessa anatomisesti korrektit ilmaukset eivät välttämättä toimi toivotulla tavalla.

Lupa on kokonaisuutena ihan ok. Ehkä novelleissa pelataan vähän turhan varman päälle. Väkisinkin tulee mieleen se, kuinka Fifty Shades of Greysta kohkattiin rajujen seksikohtausten vuoksi, vaikka siinä ainoassa lukemassani osassa harrastettiin suurista puheista huolimatta varsin tavanomaista seksiä.

Paperilla toinen

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
Kosmos 2020, 188s.

Emmi-Liia Sjöholmin autofiktiivinen esikoisteos Paperilla toinen on ollut näyttävästi näkyvillä "kaikkialla", joten pakkohan minunkin oli se lukea ja nähdä, mistä oikein puhutaan.

Teksti on taitettu ilmavasti ja luvut ovat pääasiassa hyvin lyhyitä. Sjöholm käy läpi 14-vuotiaana tehtyä aborttia, seurustelusuhteita ja seksiä, äitiyttä ja ystävyyssuhteita. Päiväkirjamaiseksi kokemani teksti ei etene kronologisesti, vaan ajassa pompitaan joustavasti edestakaisin. Sjöholm kirjoittaa hyvin suoraan ja avoimesti, siten että etenkin joidenkin seksikokemusten kohdalla tyyli tuntui jopa liioitellulta. En koe olevani erityisen estoinen ihminen ja kannatan seksistä puhumista, mutta näköjään irralliset maininnat sekalaisista panemisista eivät kuitenkaan ole sitä, mitä kirjallisuudelta haen.

Eniten pidin kirjan nopealukuisuudesta. Lyhyitä kappaleita on helppo lukea vielä yksi ja vielä yksi, jopa väsyneenä. Lievästä napinasta huolimatta Paperilla toinen oli ihan mielenkiintoinen kirja.

Sirkka

Anni Saastamoinen: Sirkka
Kosmos 2029, 188s.

Sirkka on tarkemmin määrittelemättömän ikäinen nainen, joka rakastaa järjestystä ja rutiineja. Hän elää itsekseen pienessä asunnossa, jonka pohjaratkaisu on käytännöllinen. Sirkalla on noin yksi ystävä sekä työ, joka sekin on hyvin selkeä ja looginen.

Lisäsin Sirkan lukulistalleni heti kun jostakin luin, että kirjailija on sama Anni Saastamoinen, joka on kirjoittanut myös Depressiopäiväkirjat. Alkuun hihittelin Sirkalle ahkerasti, sitten hieman puudutti, mutta loppua kohti tykästyin Sirkkaan aika paljonkin. Sirkka on tarkka ja tavoilleen uskollinen sellaisessa mittakaavassa, että luultavasti tuntisin oloni vähintäänkin vaivaantuneeksi hänen seurassaan. (Eikä hänkään varmaan viihtyisi minun seurassani.)

"Ja että se mulkvisti on jonkun mielestä hirmu ihana."

Saastamoisen teksti on sujuvaa ja niin letkeää, että jopa Sirkan puuduttaessa lukeminen sujui joutuisasti. Vaikka kirjassa ei varsinaisesti ole juonta, vaan siinä kuvataan Sirkan elämää lyhyehkön ajanjakson ajan, pidin silti todella paljon sen loppuratkaisusta. Siitä, että se ei ollut sellainen, kuin hetken pelkäsin.

Kaverin puolesta kyselen & Aihe vapaa

Anna Karhunen & Tiia Rantanen:
Kaverin puolesta kyselen
Kosmos 2018, 135s.

Kaverin puolesta kyselen perustuu Anna Karhusen ja Tiia Rantasen saman nimiseen podcastiin, jota en ole koskaan kuunnellut.

Tämän kirjan luettuani on selvää, että Karhusen ja Rantasen kaveripiirissä ja sen laitamilla sattuu aika paljon erikoisia kommelluksia. Erityisen paljon hauskoja tai äärimmäisen noloja juttuja liittyi tavalla tai toisella treffailuun tai kertaluontoiseen pariutumiseen. Ihan hauskoja, mutta omasta näkökulmasta kovin kaukaisia asioita

Jutut ovat lyhyitä ja nasevasti kerrottuja, joten kyllä minua nauratti ajoittain kovastikin. Ilmava ja nopealukuinen välipalakirja, johon tuskin palaan toiste.

Paula Mononen (toim.): Aihe vapaa
Vauva.fi -keskustelujen parhaat
S&S 2018, 277s.

Paula Monosen toimittama kokoelma vauva.fi-sivuston Aihe vapaa -palstan parhaita keskusteluja on sellainen kirja, jota ei kannata lukea silloin kun muu perhe nukkuu, eikä halua heidän heräävän.

Vaikka et olisi koskaan osallistunut vauva.fi-sivuston  keskusteluihin, todennäköisesti olet sinne joskus jotakin tietoa hakiessa kuitenkin päätynyt. Itse en ole kuulunut av-palstan keskustelijoihin, mutta sinne Google on minut ohjannut monet kerrat kun olen etsinyt tietoa *ja tähän voi lisätä melkeinpä minkä tahansa aiheen, mitä olen googlannut*.

Aivan sellaisenaan ei keskusteluja ole kirjaan painettu, vaan niitä on hieman karsittu ja selkeytetty lukijaystävällisemmiksi. Kirjaan on päätynyt muun muassa keskusteluja miesten älyttömimmistä synnytykseen liittyvistä tekemisistä/sanomisista, perseen hajuisesta sohvasta, riisin ja keitinveden oikeasta suhteesta sekä Seinäjoen halpiksen alushousujen laadusta. Luonnollisesti palstalla on myös päästä temmattuja keskusteluja, niin kutsuttuja provoja, joissa lyödään yli heti antaumuksella.

Niin, Aihe vapaa -kirja on ihan älytön ja paikoin tolkuttoman hauska.

Late Bloomers

Eveliina Nieminen: Late Bloomers
Kosmos 2018, 87s.

Toisinaan kirjan lukemisperusteeksi riittää sen kansi. Late Bloomersin tapauksessa kannen lisäksi mielenkiintoni herätti se, että jostain luin Niemisen novellien - tai mini-tarinoiden - kuvaavan osuvasti nykymaailmalle niin ominaista ylisuorittamista, kaiken maksimointia ja itsensä jatkuvaa kehittämistä. Jos kaiken aikaa täytyy vain kehittyä ja olla entistä parempi, ei liene mikään ihme, jos ihmiset ovat enemmän ja enemmän late bloomerseja.

Kirja on englanninkielinen ja olisi mielenkiintoista kuulla, miksi näitä ei ole haluttu kääntää suomeksi. Pidän englannin kielen taitoani ihan hyvänä, mutta Niemisen käyttämä sanasto ja ylipäätään kirjoitustyyli tuntui minusta hankalalta. Sanasto sinänsä oli ihan tuttua (en ainakaan muista jääneeni miettimään yhtään yksittäistä sanaa), mutta kokonaisuus oli työlästä luettavaa. Ehkä kielitaitoni ei siis sittenkään ollut ihan riittävä tätä kirjaa ajatellen.

Tarinat ovat keskenään varsin erilaisia ja eniten pidin kertomuksesta naisesta, joka tekee kaikkensa näyttääkseen ulospäin hyvinvoivalta ja onnelliselta. Tärkeintä on elää niin, ettei kukaan voisi arvata hänen olevan yksinäinen.

Minulle Late Bloomers jäi harmillisen hankalaksi lukukokemukseksi, mutta joku sulavammin englantia lukeva saa tästä varmasti enemmän irti.

Vihan ja inhon internet

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo:
Vihan ja inhon internet
Kosmos 2017, 147s.

Vihan ja inhon internet on teos, jonka toivoisi päätyvän mahdollisimman monen luettavaksi. Etenkin mahdollisimman monen miehen. Etenkin sellaisen miehen, joka on joskus katsonut asiakseen lähettää netissä jotain sanoneelle naiselle törkeän viestin.

Olen kyllä kuvitellut olleeni tietoinen vihapuheesta ja siitä, kuinka se kohdistuu erityisesti naisiin. Tämän kirjan luettuani voin todeta, että vähänpä tiesin. Ilmiön laajuus on ihan käsittämätön! Viestien "asiasisältö" on uskomatonta! Uskomattominta lienee se, että äärimmäisen harva vihaviestien lähettäjä joutuu teoistaan minkäänlaiseen vastuuseen.

Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvamuotoinen tietokirja kertoo karua kieltä internetissä tapahtuvasta häiriköinnista. Kirjan alussa kerrotaan noin 20 naisen kokemuksia vihaviestien kohteena olemisesta. Viestien sisältö on lähes aina sukupuolittunutta nimittelyä ja ulkonäön arvostelua. Huorittelun lisäksi kohteen toivotaan tulevan raiskatuksi tai annetaan ymmärtää, että hengenlähtökään ei ehkä ole kaukana.

Ehkä hätkähdyttävintä kirjassa oli osio, jossa Emmi Nieminen vastaa kahdelle vihaviestejä lähettäneelle ja yrittää selvittää, miksi viestit on lähetetty. On käsittämätöntä, etteivät törkyviestien lähettäjät välttämättä edes muista moisia viestejä koskaan lähettäneensäkään. Eikä heillä tunnu olevan minkäänlaista käsitystä siitä, että asioista voisi yrittää keskustella asiallisesti ilman henkilöön meneviä törkeyksiä.

Vihan ja inhon internet jätti minut hölmistyneeksi. On vastenmielistä tajuta näin idioottimaisen ilmiön laajuus.

Linkkaan tähän Mitä luimme kerran -blogin kirjoituksen Vihan ja inhon internetistä, sillä Lauran teksti on todella hyvä.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Depressiopäiväkirjat

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017, 157s.

Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat on suoraa, rehellistä ja kaunistelematonta puhetta masennuksesta. Saastamoinen kertoo oman tarinansa siitä, kuinka mieli sairastuu ja miten älyttömän hankalaa siihen on saada apua.

Tämä kirja kannattaa lukea jos olet itse joskus ollut masentunut, joku läheisesi on/on ollut masentunut tai et tunne ketään masennusta sairastavaa/sairastanutta.

"Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi se iski silloin, kun se iski. Ihmisen mieli suojelee ihmistä itseltään kuin suo suojelee marjojaan. Antaa odottaa, että kaikki on suojaisaa ja hyvin. Minulla oli parisuhde, työpaikka ja kaikki hienosti - ja silloin mieleni päätti kertoa, että WELL ACTUALLY, muistatko vielä NÄMÄ ASIAT."

Saastamoinen kuvaa oivallisesti masentuneen mielen vääristyneitä ajatuskulkuja, jotka kuitenkin sairastuneelle itselleen ovat täysin loogisia ja perusteltuja. Kirja on toimiva yhdistelmä räävitöntä avautumista ja asiallista tietoa.

Erityisesti haluan kiittää Saastamoista siitä, kuinka hän ruotii Beck's Depression Inventory -kaavakkeen, jota käytetään yleisesti mittaamaan henkilön mahdollisen masennuksen vaikeusastetta. Tässä 21-kohtaisessa lomakkeessa vastaajan tulee valita aina neljästä vaihtoehdosta se, joka kuvaa parhaiten omaa tilannetta. Vaihtoehdot ovat kuitenkin sellaisia, että jopa masentuneena tajuaa niiden älyttömyyden. Aikanaan neuvolantädille yritin selittää, etten tunnista itseäni vaihtoehdoista, jotka ovat yltiöpositiivinen, Ihaa, Ihaampi ja Ihaain. (Ehkä siksi masennukseni oli testin mukaan vaikeasti määriteltävä.)

Siinä vaiheessa, kun masentunut viimein hakee apua, sitä voi joutua odottamaan kauan. Jonot ovat pitkät, mutta jotenkin pitäisi vain jaksaa sinnitellä. Masennusta ymmärtämättömät kanssaihmiset jakavat hyödyttömiä neuvoja, kuinka pitäisi vain ajatella positiivisesti ja ottaa itseään niskasta kiinni. Ei masentunut sellaiseen kykene.

Depressiopäiväkirjat on sellainen kirja, josta riittäisi keskusteltavaa. Ylipäätään masennuksesta pitäisi pystyä puhumaan nykyistä avoimemmin ja ilman leimaamista.
Tämä on loistava ja tarpeellinen.

Post-alfa

Paperi T: Post-alfa
Kosmos 2016, 93s.

Kuinka monin sanoin minun pitäisi tähän alkuun kertoa, etten tiedä Paperi T:stä käytännössä juuri taiteilijanimeä enempää? Siinäpä se oleellinen jo tulikin esille. Vaikka meillä kuunnellaan myös suomiräppiä, Paperi T:n musiikkia olen kuullut tasan serkun tekemän upean coverin verran. Ja silti, kaikesta tästä tietämättömyydestä huolimatta halusin ehdottomasti lukea tämän mustanpuhuvan runokirjan.

Pidin Post-alfasta heti alkuun. Runot ovat sopivasti hiottuja mutta silti vähän rosoisia. Katu-uskottavia, ehkä. Aiheita riittää vaikka kuinka paljon, mutta minä olen näköjään merkinnyt suosikeiksini kaksi sellaista, joissa puhutaan unista:

"unieni minä en ole minä
unieni minä on toinen
vastahakoinen suojelusenkeli
joka tarkkailee minua nyt
niin kuin minä häntä öisin"



"mä
en ollut koskaan aikaisemmin kelannut susta mitään sellasta mutta sitten näin unen jossa me oltiin ja se tuntui jotenkin oikeelta siis oikeestaan oikeemmalta kuin monet mun oikeista ihmissuhteistani enkä mä oikeestaan sen jälkeen ole enää osannut olla sun seurassa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja nyt aina kun nähdään toivon että jos viimeinkin olisit nähnyt sen saman
unen"

Näen hurjan paljon todella eläväntuntuisia unia ja siksi nämä tuntuivat heti läheisiltä. Etenkin tässä jälkimmäisessä on sellaista ihastuttavaa kutkuttavuutta, josta pidän.

Post-alfa on hieno runokirja, joka on visuaalisesti erittäin hyvällä maulla viimeistelty kokonaisuus. Kannattaa kurkkia myös sivuliepeet ja niiden allekin!