Sarjakuvahaasteen yhteenveto

Minä ja kaikenlaiset lukuhaasteet olemme yleensä vähän huono yhdistelmä.
Innostun lukuhaasteista ja kailottelen kaikille, että nytpä minä muuten osallistun tähän inspiroivaan haasteeseen ja _tällä kertaa_ ihan totta panostan siihen, enkä varmaan lue yhtään mitään muuta ja blaa blaa blaa.

Hurja Hassu Lukija -blogin Jassu pisti  kuitenkin pystyyn sarjakuvahaasteen, joka ihan totta tuli suoritettua hyvin kivuttomasti ja innostuksen tippaakaan hiipumatta. Sarjakuvat ovat niin luontainen osa lukemisiani, että tämä haasteen päättyminen vain pääsi yllättämään. Mutta toki sarjakuvien lukeminen ja niistä bloggaaminen jatkuu edelleen.

Ensin vielä pikabloggaukset parista sarjakuva-albumista.

---------------------------------------------------

Timo Mäkelä: Neiti Brander
Arktinen Banaani 2018, 48s.

Neiti Brander kertoo Signe Branderista (1869-1942), joka kuvasi kahdeksan vuoden ajan Helsingin puutalokortteleita ja ikuisti myöhemmin valokuviinsa Suomen kartanoita kahden vuosikymmenen ajan.

Mäkelän piirrosjälki on varmaa ja tunnistettavaa, samoin tekstaus rutinoituneen selkeää ja miellyttävää lukea. Branderin tarina on tietenkin mielenkiintoinen ja tämän sarjakuvan jälkeen lukisinkin mielelläni hieman enemmän hänen vaiheistaan. Kuviakin olisi kiva tutkia!

Albumi on tiivis, mutta kerronnaltaan rauhallinen ja ehjä.

----------------------------------------------------

Dick Matena: Iso Knut
Ei omena kauas puusta putoa! 

Valkoisen karhun klaani 

Semic 1987-1988, 46s. + 46s.
Suom. Ari Nevalainen

Nämä Iso Knut -albumit löysin kirjamessuilta. Tuntui hassulta nähdä isot pinot sarjakuvia, joiden olemassaolon olin ihan kokonaan unohtanut, mutta joita olen lapsena lukenut paljon. Sarjaan kuuluu myös kolmas osa (tai mistä minä tiedän kuuluuko useampikin, mutta suomennettuja on kolme), mutta Auringon poikaa en messuilta löytänyt.

Iso Knut on viikinkipäällikkö, jonka Thor-poika on kaukana karskista taistelijasta. Thor rakastaa runoja ja luonnon kauneutta ja vaikka onkin taitava jousiampuja ja tappelija, viihtyy parhaiten juuri siellä luonnonhelmassa laulelemassa.

Juoniltaan tarinat ovat perinteisehköjä seikkailuja. Ensimmäisessä osassa otetaan yhteen naapuriheimon kanssa, toisessa Iso Knut ja Thor ajautuvat jäälautalla jonnekin Grönlannin suunnalle ja joutuvat  valkoisen karhun klaanin vangeiksi.

Piirrostyyli on hyvin asterixmainen ja ihan hämmästyin, kun tajusin että piirtäjä on kyllä joku aivan muu. Ihan mukavat tarinat, mutta enemmän näillä on nostalgia-arvoa.

---------------------------------------------------

No niin, nyt on tähän mennessä luetut sarjakuvat blogattu.
Paitsi että ei ole, sillä luen tosi paljon Aku Ankkoja päivittäin, enkä ole blogannut niistä ollenkaan. Mutta blogiin asti ja oikean tunnisteen alle olen tuonut 74 sarjakuvaa, jolla saavutin Asterixin arvon. Kautta Teutateksen! Ei muuta kuin katetaan juhlapöytä koko kylälle, syödään villisikaa ja kippistellään juomasarvia Trubadurixin maatessa sidottuna ja suukapuloituna jonkun lähipuun juurella!

Parhaita sarjakuvahetkiä ovat tarjonneet Giant Days, Saga, Belzebubs, The Prince and the Dressmaker sekä Baking With Kafka. Samoin olen viihtynyt todella hyvin muutaman manga-sarjan parissa ja suosittelenkin tutustumaan sarjoihin Fullmetal Alchemist, Aron morsiamet ja Poissa.

Sarjakuvavuosi on siis ollut antoisa. Toivon ensi vuoden jatkavan samalla linjalla.

Kiitos Jassulle mainiosta haasteesta!

Heda

Minna Roininen: Heda
Myllylahti 2018, 284s.

Noel Pihlajan syöpä on uusiutunut ja laadultaan sellainen, että lääkäri kehottaa Noelia käyttämään loppuelämänsä unelmiensa täyttämiseen. Noel on ihaillut Heda-nimistä artistia pitkään, mutta sekä artisti että hänen bändinsä katosivat julkisuudesta täysin yllättäen joitakin vuosia aiemmin. Noel ei koskaan kuullut Hedan viimeiseksi jäänyttä biisiä, mutta ennen kuolemaansa hän haluaisi sen kuitenkin kuulla. Kirje levy-yhtiöön on ainoa keino yrittää tavoittaa Heda, mutta kovin epätoivoistahan se on.

Heda on siis täysin kuviteltu artisti, samoin hänen bändinsä jäsenet. Etenkin siihen nähden kirjassa oli etenkin alussa tuskallisen paljon kaiken maailman nippelitietoja levytyksistä, biiseistä, listasijoituksista ja palkinnoista. Nämä nippelitiedot kun onnistui sivuuttamaan, itse tarina kulkee aika vetävästi ja lukeminen oli nopeaa.

En tiedä mihin kategoriaan Heda pitäisi sijoittaa (jos nyt mitään kirjaa pitäää ylipäätään lokeroida), sillä tässä oli hippusia monesta genrestä. Tämä lukemani kirjaston kappale on laitettu nuorten aikuisten hyllyyn, mikä on kyllä sopiva kirjan henkilöiden ikä huomioiden. Kokonaisuus on kuitenkin minusta aika kesy. Kirjassa on rippusia maagista realismia, jännitystä ja jotain rakkauden tapaistakin. Jännitystä ei kuitenkaan ole tarpeeksi kirjan jännäriksi luokittelemiseen, eikä maagista realismia riitä fantasiakirjaksi asti. Myöskään rakkaustarina tämä ei ole. Eikä sairaskertomuskaan.

Minulle Heda jäi etäiseksi lukukokemukseksi. Noelin syöpä jää hyvin pieneen sivuosaan ja hänen isänsä taannoisen naisystävän tekoset juonen kannalta varsin epäoleellisiksi. Noelin suhde Tamaraan on kiinnostava, mutta jää sivurooliin sekin. Pääosassa lienee Noelin suhde Hedaan (sekä bändiin että laulajaan) ja hänen epätodennäköinen etsintäretkensä jonnekin Kuusamon tuntumaan. Mitä kadonneeseen bändiin tulee, niin olipas epäuskottava selitys vuosien hiljaiselolle! Siksi hetken aikaa luulinkin lukevani maagista realismia, mutta ilmeisesti siitä ei kuitenkaan ollut kyse. Kaiken kaikkiaan tarinaa vaivasi epäuskottavuus. Realistista ei tarviste olla, mutta tämä ei ollut oikein kunnolla mitään muutakaan.

Tässä prinsessa pelastaa itsensä

Amanda Lovelace: Tässä prinsessa pelastaa itsensä
(the princess saves herself in this one, 2017)
Sammakko 2018, 205s.
Suom. Einari Aaltonen

Ennakko-odotukset ovat pahasta.
Kustantamon sivuilla kirjaa kuvataan muun muassa sanoilla [t]ämän satumaailmaa, feminismiä ja raakaa arkea yhdistelevän esikoisrunokokoelman pääteema on lannistumattomuus. Odotin siis jotakin jotakin omaperäistä, napakkaa ja ehkä jopa voimauttavaa runoutta.

Käytännössä Lovelacen kirja muistutti melkoisesti taannoin lukemaani Rupi Kaurin Maitoa ja hunajaa -runokirjaa. Lovelace ei käytä isoja alkukirjaimia ja välimerkkejäkin säästeliäästi. Kaurin tavoin Lovelacekin on usean runonsa loppuun lisännyt kursivoidun lauseen, joka tuntuu välillä jatkavan runoa, välillä selittävän runon sisältöä.

Ja ne itse runot sitten. Luulin keksineeni omaperäisen tavan demonstroida Lovalacen runoilua

mutta
aika
moni
goodreadsissa
    oli
      jo
         keksinyt
             saman.

Että ilmeisesti runoutta on kaikki sellainen teksti, jossa tajunta virtaa niin vuolaasti (vaikkakin pinnallisesti) ettei ole aikaa isoille alkukirjaimille ja kaikki ja-sanat korvataan &-merkillä.

Tässä prinsessa pelastaa itsensä ei siis ollut tippaakaan minun kirjani, ainakaan nyt. Mutta kuten Kaurin kirja, myös tämä olisi luultavasti ollut nuorelle minulle ihan täydellistä luettavaa.

Kehveli

Antti Heikkinen: Kehveli
WSOY 2018, 6h 14min
Lukija: Antti Heikkinen

Veijariromaanit ovat sellainen kirjallisuuden laji, jolle en normaalisti suo montaa ajatusta. Eikä kyllä tarvinnut tälläkään kertaa ajatella kuin sen verran, että tämä Kehvelinpä haluan äänikirjana kuunnella. Sitten kuuntelin ja kyllä kannatti.

Kehveli on perheensä kuopus, pappisperheen neljäs lapsi. Elämä on hänelle melkoinen seikkailu, välillä mukava ja välillä ei ollenkaan. Yhden miehen elämä vaikuttaa yllättävän monien muiden elämään, yksityisiin asioihin ja kansallisiin myös. Jos nyt Kehveli ajautuukin erikoisesta tilanteesta toiseen, niin sukkelasti hän keksii tavan toimia. Joskus lopputulos on loistava, aina ei.

Kehvelin tarina on tosiaan tapahtumarikas ja yllättävä. Parasta oli Heikkisen äänityöskentely, joka on tasalaatuista, ilmeikästä ja monipuolista. Äänikirjallisuuden huippua!

Valkoinen kuolema

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema
(Lethal White, 2018)
Otava 2018, 683s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Jalkapuoli yksityisetsivä, Cormoran Strike, on yksi mun suurimmista kaunorakkauksista. Edellisen kerran pääsin nauttimaan Cormoranin seikkailuista tammikuussa 2016, eli melkein kolme vuotta sitten. Siinä ajassa ehti todella tulla jo ikävä.

Edellinen kirjahan päättyi siihen, kun Cormoran kolisteli kirkkoon kesken Robinin ja Matthew'n vihkitilaisuuden. Valkoinen kuolema alkaa hetkestä noin puoli tuntia tämän tapauksen jälkeen, eli lähtötilanne on varsin kutkuttava.

Tietysti tässäkin kirjassa ratkaistaan rikoksia, joista kaksi tuntuu kietoutuvan oudolla tavalla toisiinsa. Striken toimistoon ilmaantuva rauhaton ja sekava nuorukainen kertoo nähneensä lapsena jotain hyvin rikollista. Poliittisella puolella on tutkittavana kiristysjuttu, jota tutkiakseen Robin lähtee suorittamaan peitetehtävää. Tutkittavaa siis riittää vaikka minkälaista, mutta parasta tässäkin osassa on jälleen kerran Cormoranin ja Robinin välinen suhde. Rakastan tätä jännitettä! Tuntuu kuin koko kirja olisi latautunut puhumattomista tunteista ja pidätellyistä haluista.

Toivon, ettei seuraavaa osaa tarvitsisi odottaa yhtä pitkään kuin tätä. Tosin on annettava raikuvat aplodit Ilkka Rekiarolle, joka käänsi tämän kirjan käsittämättömän nopeasti. Alkuperäinen kirja ilmestyi nimittäin syyskuun puolivälin jälkeen ja tämä suomennos löytyi postilaatikosta heti marraskuun ensimmäisenä päivänä.

Valkoinen kuolema piti huolen siitä, että eräänä viikonloppuna en stressannut pyykeistä tai muista kotitöistä, vaan vain nautin.

---

Helmet-lukuhaaste 2018:  48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Tämä haastekohta  on ollut ihan hirveä! Enkä nyt ihan maailman eniten haluaisi olla Robinkaan (koska sillä on ihan älyttömän kamala mies), mutta kyllä mielelläni työskentelisin Striken kanssa...

Hajupommi ja Ketsuppinaama ja mälsät mäyrät

John Dougherty: Hajupommi & Ketsuppinaama ja mälsät mäyrät
(Stinkbomb and Ketchup-Face and the Badness of Badgers, 2014)
Aurinko Kustannus 2018, 183s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: David Tazzyman

Kun näin ensimmäisen kerran John Doughertyn Hajupommi & Ketsuppinaama -kirjan kannen, ajattelin heti Andy Stantonin Herra Gummi -kirjoja. Samankaltaisuus selittyy helposti ja nopeasti sillä, että molemmilla sarjoilla on sama kuvittaja, David Tazzyman.

Hajupommi ja Ketsuppinaama ovat toimeliaat sisarukset, jotka lähtevät kuninkaan puheille saadakseen Hajupommilta rahoja varastelleet mäyrät kuriin. Kuningas antaa lapsille tehtävän, jota suorittaessaan he joutuvat mainittujen mäyrien kanssa.

Vähän hätkähdin, kun kuvituksen lisäksi myös tarina oli hyvin herragummimainen. Vauhtia riittää, samaten höpsöjä hahmoja ja arvaamattomia tapahtumia. En tiedä, onko samankaltaisuus tahallista vai tahatonta, mutta jos sen ei anna häiritä, Mälsät mäyrät tarjoaa kyllä mainion satuhetken. Pidin kovasti kuninkaasta, joka toimii myös pätevänä hovimestarina. Samoin tykkäsin Ericistä, jonka lapset pelastavat purosta. (Eric on ostoskärry ja hänen täytyy siivota oma huoneensa.)

Koululaiset lukaisivat tämän nopeasti ja molemmat pitivät Hajupommin ja Ketsuppinaaman seikkailusta. Minäkin viihdyin, joskin mainitsemani yhtymäkohdat Herra Gummi -kirjoihin hieman alkuun häiritsikin.

Hajupommi & Ketsuppinaama ja mälsät mäyrät on väljästi taitettu, runsaasti kuvitettu ja vauhdikkaasti kirjoitettu kirja, jota on helppo suositella alakoululaisille.

Teit meistä kauniin

Tuukka & Olga Temonen: Teit meistä kauniin
Toimitus: Jenni Salminen
WSOY 2016, 161s.
Kuvat: Lars Johnson sekä liuta yksityisalbumien kuvia

Helmet-lukuhaaste on junnannut paikoillaan jo pienen ikuisuuden, sillä jäljellä on enää vain minulle hankalia haastekohtia. Nyt viimein pääsen ruksimaan yhden kohdan tällä elokuvan tekemisestä kertovalla kirjalla.

Teit meistä kauniin -elokuva kertoo enimmäkseen totuudenmukaisesti Apulannan alkutaipaleesta. Omat teinivuoteni osuivat nimenomaan 90-luvun puolivälin paikkeille ja vaikka en Apulantaa suoranaisesti fanittanut, monilla biiseillä on välitön nostalgiavaikutus.

Tässä elokuvan tekemisestä kertovassa kirjassa pääpaino on kuvilla, sekä vanhoilla valokuvilla, että elokuvan still-kuvilla. Ääneen pääsevät lyhyesti näyttelijät sekä Apulannan entiset ja nykyiset jäsenet, sekä tietysti elokuvan ohjaajat.

Kirjan innostamana varasin elokuvan kirjastosta ja jopa katsoin sen. (En muista, milloin olen viimeksi katsonut kokonaisen elokuvan! Ehkä kesällä?) Parasta tässä oli ajankuva ja se nuoruus, joka puski läpi ihan kaikesta. Pituutta ja maisemakuvia oli vähän liikaa.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä