Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
(All the Light We Cannot See, 2014)
WSOY 2015, 543s.
Suom. Hanna Tarkka
Kaikki se valo jota emme näe on palkittu Pulitzerilla ja kaikki silmiini osuneet arvostelut ovat olleet erittäin ihastuneita. Odotukseni olivatkin hurjan korkealla ja lukukokemuksesta kehkeytyi ärsyttävän takkuinen ja ennen kaikkea pettynyt.
Sokea Marie-Laure asuu museon lukkoseppänä työskentelevän isänsä kanssa Pariisissa. Sodan vyöryessä kohti he pakenevat erakoituneen sukulaismiehensä luokse Saint-Maloon. Saksalaisessa orpokodissa Werner kuuntelee sisarensa kanssa ranskankielisiä, lumoavia radiolähetyksiä. Sisarusten tiet erkanevat Wernerin ajautuessa Hitler-nuoriin, missä hänen tekninen osaamisensa valjastetaan vastarintaliikkeen radiolähetysten jäljittämiseen. Marie-Lauren ja Wernerin elämät kietoutuvat toisiinsa vähitellen ja oma osansa juonessa on myös arvokkaalla jalokivellä.
Kaikki se valo jota emme näe oli kaiken järjen mukaan ihanteellinen kirja minulle. Sitä on kehuttu vetäväksi lukuromaaniksi, mikä on minulle suuri houkutin. Tarina etenee lyhyin, vain parin kolmen sivun mittaisin luvuin, mikä normaalisti houkuttelisi lukemaan suurin piirtein puoli kirjaa kerralla. Mutta ei. Lyhyet luvut etäännyttivät minua liikaa, enkä oikein saanut otetta ihmisistä enkä tapahtumista. Siirtyily ajassa välillä eteenpäin tuntui vain latistavan sitä muutenkin turhauttavan hitaasti kasvavaa jännitystä. (Ja viimeisen, kahdennentoista osan, olisi mielestäni voinut jättää kokonaan pois, sillä se pitkitti entisestään ylipitkää tarinaa.) Jalokiven ympärille kehitelty juonisysteemi ei vakuuttanut missään vaiheessa. Kaikki siihen liittyvä tuntui päälleliimatulta ja aivan liian teennäiseltä. Minusta tarina olisi ollut kiinnostavampi, jos Doerr olisi malttanut keskittyä Marie-Laureen ja Werneriin ja jättänyt jalokivikuviot kokonaan pois.
Lukuhetki selittänee osan lukupettymyksestä. Siinä vaiheessa, kun normaalisti olisin jättänyt kirjan tauolle, tajusin eräpäivän lähestyvän. Koska kirjasta on paljon varauksia, lainaa ei voinut uusia ja niinpä tankkasin noin puolet kirjasta hampaat irvessä, enkä nauttinut senkään vertaa kuin muuten ehkä olisin.
Doerrin kerronta sinänsä on miellyttävää luettavaa ja Hanna Tarkan käännös nautinnollista suomea. Nyt ei vain kerta kaikkiaan tarina vienyt mukanaan hetkittäisistä ihastuttavista tuokioista huolimatta. Mitä tästä opin? Aina pitäisi malttaa pitää ennakko-odotukset kohtuullisina, lopettaa lukeminen heti kun alkaa tökkiä ja yrittää myöhemmin uudestaan.
Minä en ollut ihan niin ihastunut. ;) Pidin kyllä kirjasta ja tavallaan annoin periksi, mutta minua ärsytti hieman imelähkö kuvaus - koin sen ulkokultaisena. Silti nautin tämän lukemisesta, mutten ihan ymmärrä Pulitzeria.
VastaaPoistaT. Lumiomenan Katja toisella Google-tilillään
Katja, kävinkin lukemassa tekstisi uudelleen, etkä tosiaan suoranaisesti rakastunut tähän. :) Minua tökki vähän kaikki. Sinänsä tarinan lähes seesteinen tunnelma oli miellyttävä, mutta vähän turhan siloiteltu kun sota-ajasta kuitenkin oli kyse.
PoistaMaija, minä pidin kirjasta paljon. Jopa niin paljon, että kun luin Majanderin arvostelun Hesarista, aloin kyynelehtiä...Lukuromaani tämä on, mutta parhaasta päästä.
VastaaPoista<3
Leena, Minulle lukuromaanit ovat yleensä sitä mieluisinta kirjallisuutta, mutta tästä en saanut otetta. Kaikki tässä lukutilanteessa meni väärin, mutta enpä usko että olisin tähän suoranaisesti rakastunut muulloinkaan.
PoistaSilti, aina on ihanaa, jos joku kirja tekee suuren vaikutuksen lukijoihin!
Ennakko-odotukset ovat kohdallani aika varma tapa pettyä, eräpäivä on muuten toinen. Ja sitten joskus fiilis ei vain ole oikea, tämä oli äänikirjana hyvin rauhallinen ja verkkainen kirja joka tarvitsi omanlaisensa olon jotta maltoin sujahtaa sen sisään. Ja kyllä, jalokivijuttu oli vähän turha nysä. (Mutta tykkäsin kovasti!)
VastaaPoistaNorkku, Luulen että tämä olisi minullakin toiminut paremmin äänikirjana. Niitä pystyn kuuntelemaan tunnin yhteen menoon, mutta kirjakirjan lukeminen voi olla pahimmillaan hyvin pätkittäistä. Ja kun kappaleetkin olivat tosiaan noin lyhyitä, ei se ainakaan helpottanut tarinaan palaamista.
PoistaMinä olen lukenut tätä kuukauden ja olen päässyt sivulle 145. Ei vain vedä. Ehkä ongelma on hidas lukutahti, etten pääse oikein mukaan messiin, mutta ei tässä ole vielä ilmennyt mitään erityisen kiinnostavaa. Ehkä minä en vain tajua. Haluaisin kovasti tykätä ja innostua ahmimaan, mutta jotenkin epäilen, että lopulta olen samaa mieltä kuin sinä.
VastaaPoistaMutta ehkäpä munkin olis kannattanut kuunnella tämä äänikirjana, niin kuin Norkku. Ei voi ikinä tietää mikä olis millekin kirjalle toimivin formaatti.
Siina, Joo,minäkin odotin ihan turhaan jotakin koukkua, joka olisi napannut mukaan tarinaan! Nämä lyhyet luvut olivat sellaisia "ai nyt ollaan taas tämän ihmisen luona - asennoituminen sen ihmisen asemaan - lähes kiinnostuminen - luku loppui" -sarjoja, joista jäi uupumaan nautinto.
PoistaNo nythän tämä alkaa kiinnostaa vieläkin enemmän, kun jakaa mielipiteitä :)! Hyllyssä odotteleepi!
VastaaPoistableue, Mielipiteiden jakautumisessa on ainakin se hyvä puoli, että silloin osaa alentaa niitä omia odotuksiaan ;) Toivottavasti kirja tarjoaa sinulle miellyttävämmän lukutuokion!
PoistaTämä löytyy omasta hyllystä ja odotuksia on. Tuskin luen ihan lähiaikoina, mutta toivon saavani tästä keskinkertaista paremman lukuelämyksen.
VastaaPoistaMari, Kyllähän jo tuo Pulitzer-palkinto pistää odottamaan keskivertoa parempaa tarinaa. Jos lukijoita palkittaisiin, minä en niitä saisi, kun moni palkituista tai muuten kehutuista ei kerta kaikkiaan tunnu sopivan mulle :)
PoistaToivottavasti sinä viihdyt tämän kirjan parissa!