Maailmanlopun tyttö (Ota riski ja rakastu kirjaan)

Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö

(Apocalypse bébé, 2010)

Like 2012, 352s.

Suom. Einari Aaltonen

Virginie Despentesin Maailmanlopun tyttö määräytyi luettavakseni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen myötä Tea with Anna Karenina -blogin Nooran määräyksestä. Despentesiltä olen aiemmin lukenut vain esikoisteoksen Pane mua, eikä siitä ole jäänyt muistiini käytännössä mitään muuta kuin nimi.

Maailmanlopun tyttö ehti kököttää hyllyssä pari kuukautta, ennen kuin tuntui oikealta hetkeltä tarttua siihen. Tavoistani poiketen luin takakannen etukäteen ja sen perusteella odotin edessä olevan jonkinlaisen raisun trillerin kadonneen teinitytön etsinnästä, vähän CSI:n tyyliin.

Kirja kuitenkin käynnistyy todella hitaasti. Tosin tuo teinityttö, Valentine, katoaa heti ensimmäisten sivujen aikana, mutta juttu ei oikein etene. Valentinea seuraamaan palkattu Lucie Toledo ei voisi vähempää välittää työstään, eikä kadonneen tytön kohtalo tunnu kiinnostavan senkään vertaa. Pitkällisen vatvonnan jälkeen Lucie päätyy etsimään tyttöä yhdessä Hyeenaksi nimetyn naisen kanssa ja vasta hän pistää asioihin vauhtia.

Mielestäni Despentes on parhaimmillaan kuvatessaan henkilöiden taustoja. Kerronta on noissa kohdissa taidokasta, sulavaa ja nautinnollista. Mutta se ei nyt aivan riittänyt. Tiedän, että Despentes on tunnettu ronskiudestaan ja tässäkin kirjassa on muutama roisi panokohtaus, mm. lesbo-orgiat. Silti olisin toivonut, että nämä kohtaukset olisivat uppoutuneet paremmin itse tarinaan, sillä nyt ne tuntuivat kovin teennäisiltä. Vähän kuin osa olisi lisätty vasta jälkikäteen. En myöskään tavoittanut kirjassa lainkaan tuota takakannessa mainittua "trilleriä". Ehkä Lucien välinpitämättömyys Valentinea kohtaan oli tarttuvaa, sillä minäkään en jaksanut olla tytöstä huolissani ja lähinnä ihmettelin lukiessani, että mikä ihme tässä on pointtina. Ja jos moitin panokohtauksia irrallisuudesta, niin loppu tuntui vielä teennäisemmältä. Se, mikä toimii 24:ssa, ei miellyttänyt minua tässä kirjassa.

Otin riskin, mutta en rakastunut vaikka välillä tykkäsinkin.

Kurt kuriirina

Erlend Loe: Kurt kuriirina

(Kurt kurér, 2010)

WSOY 2012, 286s.

Suom. Tuula Tuuva-Hietala

Kuvitus: Kim Hiorthøy

Viimeisimmällä kirjastoreissulla yhdestä hyllynpäädystä minua tuijotti tutun näköinen ukkeli, Kurt. Hymy nousi huulille välittömästi, sillä Erlend Loen Kurt-sarja on minusta hauska, eikä toki kovin perinteistä nuortenkirjallisuutta. (Suosikkiosani on ehdottomasti Kurttila, suosittelen!)

Kurt on lapsesta asti rakastanut trukkeja ja pitkään hän saikin työskennellä satamassa trukkikuskina. Tämän kirjan alkaessa tilanne on kuitenkin sellainen, että Kurt on huomannut olevansa enenevässä määrin laiturinomistaja Gunnarin henkilökohtainen avustaja, jolloin trukilla ajelulle on jäänyt koko ajan vähemmän aikaa. Kesken riemukkaiden juhlien Kurt välittää Gunnarille huolestuttavan viestin: Norja on sisällissodan partaalla. Pohjoisen kansat haluavat itsenäistyä ja kapinoivat minkä ehtivät, johtajanaan häijy Hektor Hellføkk. Kurt ilmoittautuu vapaaehtoiseksi kuriiriksi viemään viestiä Gunnarin veljelle pohjoiseen. Trukkimatka Pohjois-Norjaan on pitkä, haastava ja vaarallinenkin. Matkaseuraksi Kurtille änkeää (ilman lupaa) hänen poikansa Bud, sekä salaperäinen naishenkilö.

Kurt kuriirina ei ollut ihan yhtä hulvaton kuin Kurttila, mutta Loen kielenkäytöstä - ja onnistuneesta suomennoksesta - pidin silti. Todellisessa henkilössä Kurtin yksinkertaisuus olisi tuskastuttava piirre, mutta näin kirjan sivuilla yksinkertaisuus voi olla hyväksi. Kirjan luki hyvin nopeasti, sillä fontti on suurta ja kuviakin paljon.

"Kurtin sydän paisui, kun hän ohitti Eidsvollissa rakennuksen, jossa Norjan perustuslaki allekirjoitettiin 17. toukokuuta 1814. Hellføkk saisi hävetä, hän ajatteli. Aikoo tuhota sen hienon asian, mikä täällä tapahtui? Nyt kyllä!"

Pimeä yö, tähdetön taivas

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas

(Full Dark, No Stars, 2010)

Tammi 2012, 355s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Stephen King on ehdottomasti yksi parhaista kertojista. Ainakin minun mittapuullani. Luin tämän neljän novellin kokoelman ensimmäisen kerran vuosi sitten englanniksi. Silloinkin pidin lukemastani, mutta ei-niin-täydellinen kielitaitoni hivenen söi lukunautintoa. Tällä kertaa sain heittäytyä karmeisiin kostotarinoihin ilman toistuvaa sanakirjaan turvautumista ja voi, miten minä nautin! Tai siis... hmmm... no, nautin kyllä, vaikka tarinat kauheita ovatkin. Vaikka joitakin juonenkäänteitä toki muistinkin, olin unohtanut vähintään tarpeeksi, jotta saatoin yllättyä ja järkyttyä uudestaan ja uudestaan.

Suosikikseni tällä toisella lukukerralla nousi kirjan päätösnovelli, Onnistunut avioliitto. Darcy Andersonille selviää vahingossa, yli 20 vuoden avioliiton jälkeen, ettei hän tunnekaan miestään niin hyvin kuin luuli tuntevansa.

"Tiesikö Darcy kaiken miehestään? Ei suinkaan. Eikä Bob tiennyt kaikkea hänestä - - Heillä oli onnistunut avioliitto, yksi niistä noin viidestäkymmenestä prosentista, jotka pelasivat pitemmän päälle. Hän uskoi sen samalla tavalla kyseenalaistamatta kuin uskoi painovoiman pitävän hänet maan pinnalla hänen kävellessään jalkakäytävällä.

Kunnes kävi eräänä iltana autotallissa."

Darcy joutuu kohtaamaan totuuden oman avioliittonsa kulissien takana, eikä se tietenkään ole helppoa.

Myös ne kolme muuta novellia ovat erittäin hyviä: 1922 on ehkä perinteisintä Kingiä, Iso kuski aiheutti minussa eniten halua sulkea silmät piinaavissa kohdissa ja Kahden kauppa herättää sellaisia "Mitä sinä tekisit?" -ajatuksia, joihin ei oikeastaan halua vastata rehellisesti.

Mitäpä tästä kirjasta muuta osaisi sanoa kuin sen, että tämä kannattaa lukea. Uskoisin, että tämä kirja sopii myös yleensä kauhu-genreä vältteleville lukijoille, sillä esimerkiksi yliluonnollisuuksia tässä esiintyy vain hitusen, jos ollenkaan.

Rubiininpuna

Kerstin Gier: Rubiininpuna

(Rubinrot, 2009)

Gummerus 2012, 342s.

Suom. Riitta Virkkunen

Juuri tätä olen kuulkaa kaivannut: hyvää nuortenkirjasarjaa, johon voisin hurahtaa kuten aikoinaan Stephenie Meyerin Houkutus- ja Maggie Stiefvaterin Väristys-sarjoihin. Virkistävää on muun muassa se, ettei Kerstin Gierin Rakkaus ei katso aikaa -trilogia sisällä vampyyreitä tai ihmissusia, keijuja tai maahisia vaan aikamatkailua. Ja vieläpä tällaisessa scifikammoisellekin sopivassa muodossa, ilman aikakoneita ja liikoja teknisiä yksityiskohtia. Kerrassaan verratonta!

16-vuotias Gwendolyn Shepherd perheineen elelee päällepäin aivan tavallista elämää. Heillä on kuitenkin varjeltavanaan uskomaton salaisuus. Gwendolynin suvussa kulkee erikoinen aikamatkustusgeeni, joka aktivoituu yleensä teini-iässä. Geenin periytymisen logiikka ei ole tiedossa, vain kantajien syntymäpäivät tiedetään etukäteen. Gwendolynin serkkua, Charlotte Montrosea, on koulutettu aikamatkustamista silmällä pitäen lapsesta asti, sillä tiettävästi hän on tuon geenin uusin kantaja. Yllätys - ja järkytys - on melkoinen, kun Gwendolyn huomaa huimauskohtauksen jälkeen siirtyneensä ajassa taaksepäin.

Aikamatkusteluun liittyy rutkasti salakähmäisyyttä, piilottelua ja peittelyä, vuosisataisia perinteitä ja jopa eräänlainen vartijoiden lahko. Vaikka Rubiininpuna onkin sarjan ensimmäinen osa ja sen vuoksi keskittyy paljolti tulevien tapahtumien pohjustamiseen, hurmaannuin täysin. Gwendolyn on maanläheinen tyttö, eikä tiedä aikamatkailusta juurikaan lukijaa enempää, joten häneen on helppo tykästyä. Niin, tietysti kirjaan mahtuu myös romantiikkaa, mutta mukavan luontevasti muiden tapahtumien lomassa eikä mitenkään korostetusti.

Sarjan jatko-osien julkaisuaikataulusta ei vielä löytynyt tietoa, mutta toivon pääseväni Gwendolynin seuraan jälleen mahdollisimman pian.

Poikamiestyttö

Hilja Valtonen: Poikamiestyttö

Otava 1966, 223s.

Poikamiestyttö on ensikosketukseni Hilja Valtosen kirjoihin. (Uskon nähneeni Vaimokkeen tai Varaventtiilin elokuvana, mutta sitä ei tässä tapauksessa lasketa.) Nimen perusteella odotin Poikamiestytöltä jotakin annipolvamaista kerrontaa itsenäisen, tuittupäisen nuoren naisen "taistelusta" innokkaita kosijoita vastaan. Mielestäni tämä oli kuitenkin hiukan totisempaa kirjallisuutta, vaikka kyllä kirjan päähenkilö Pia "Pii" Löytty onkin itsenäinen nuori nainen ja niitä liehittelijöitäkin löytyy.

Piin lapsuus on idyllinen, vaikka kaikki kyläläiset eivät katsokaan hyvällä sitä että poikamiehellä on kasvattitytär. Isi, oikealta nimeltään Isidol Stenman, on naimaton sotainvalidi, jonka toinen jalka on amputoitu puolireidestä. Yhdessä topakan karjalaistytön, Riikan, kanssa arki sujuu kuitenkin rutiinilla. Vasta aikuisena Piille selviää vähitellen, kenen lapsi hän oikeasti on.

Vaikka tietynlainen vakavuus ja apeus on läsnä koko ajan, Poikamiestyttöön mahtuu runsaasti myös ihmissuhdesotkuja ja nuorten naisten rentoa yhdessäoloa. Valtosen kieli yllätti, sillä se tuntui hyvin nykyaikaiselta. Yksi asia minua jäi tässä vaivaamaan. Jos Pii on löydetty hylättynä Stenmanin oven edestä ilman viestiä, mistä hänelle valikoitui sukunimeksi Löytty?

Valtosta on kehuttu todella paljon ja aion lukea häneltä jotakin muutakin. Ruskapäiviä löytyy omasta hyllystä, mutta ehdotuksia seuraavaksi Valtoseksi vastaanotetaan mielellään. :)

Annok Iplik

Roald Dahl: Annok Iplik

(Esiot Rot, 1990)

Art House 2002, 62s.

Suom. Sami Parkkinen

Annok Iplik on oikeastaan rakkauskertomus. Herra Hapuli on jo vuosia rakastanut kerrosta alempana asuvaa Rouva Hopiaa, mutta ei ole rohjennut kertoa tunteistaan. Herra Hapuli keskittyy parvekepuutarhaansa ja Rouva Hopia kasvattamaan Allu-kilpikonnastaan suurempaa. Herra Hapuli päättää avustaa Allua kasvamaan nopeammin ja punoo varsin harmittoman juonen, johon kuuluu kilpikonnankielinen loitsu, 140 erikokoista kilpikonnaa sekä kilpikonnankiikittäjä, jonka avulla voi siirrellä kilpikonnia parvekkeelta toiselle. Miehisellä logiikallaan Herra Hapuli päättelee, että kunhan Allu on saatu Rouva Hopiaa miellyttäviin mittoihin, tällä on aikaa rakastua Herra Hapuliin.

Yllättäen Herra Hapulin kosioyritykset eivät aiheuttaneet nuoremmassa pojassa samanlaista torjuvaa käytöstä kuin tytöt ja tykkääminen normaalisti saavat aikaan. Ehkäpä kilpikonnat olivat sen verran mielenkiintoisia ettei reppana hoksannut, mistä lopulta oli kyse. Verrattuna useimpiin Dahlin lastenkirjoihin Annok Iplik on hyvin kesy ja viaton, miltei vaisu. Ei tämä parasta Dahlia ole, mutta mukava satu joka tapauksessa.

Soita minulle, Helena!

Aino Räsänen: Soita minulle, Helena!

Karisto 1947, 314s.

(Kuvassa uusin painos vuodelta 2010)

Jatketaan kevyehköllä kirjallisuudella. Soita minulle, Helena! on ollut minulle nimenä tuttu vuosikausia. Mutta kuten niin moni muukin (mm. Mainoskatkon Elegia), kuvittelin pitkään kirjan nimen viittaavan puhelimella soittamiseen. Äiti, joka on toki kaikki Helena-kirjat lukenut, meinasi tikahtua nauruun, kun mainitsin puhelimessa että nyt muuten tiedän että Helenaa pyydetään soittamaan viulua eikä puhelimella.

Soita minulle, Helena! on arkisen romanttinen ihmissuhdesoppa. Noin karkeasti lokeroituna. Helena aloittaa työt opettajana Junkkerin kylässä, tapaa pian Talastin Erkin ja seuraavassa hetkessä nuoret ovatkin jo kihloissa. Helena on eläväinen ja herttainen nainen, johon kaikki muut paitsi Erkin äiti tuntuvat ihastuvan välittömästi. Kosijoita Helenalla riittäisi, mutta hän ei moisista piittaa sillä puolisohan on jo valittuna.

Helenan elämää seurataan usean vuoden ajan. Välillä elämä on auvoista ja välillä myrskyää senkin edestä. Vanhahtava kieli antaa tarinalle herttaisen suomifilmisäväyksen, josta kyllä pidin, mutta johon piti vähän totutella. Dialogi on nykylukijan näkökulmasta huvittavan keikaroivaa, eikä juuri mitään haluta sanoa suoraan vaan kierrellen ja kaarrellen, kömpelösti vihjaillen. Muutamia outoja sanoja ja sanontojakin tuli vastaan, mm. "olla hupa maidolle". Tarkoittaako hupa samaa kuin olla perso?

Vaikka Soita minulle, Helena! ei kaikkien aikojen suosikkikirjojeni joukkoon nousekaan, luulen palaavani Helenan pariin myöhemmin. Ihan varmasti tulee taas niitä aikoja, kun varsin koruton ja kovin suomalainen romantiikka on juuri sitä, mitä kaipaan.