Kiukkuinen apina

Suzanne Lang: Kiukkuinen apina
Art House 2022, 29s.
Kuvitus: Max Lang
Suom. Riina Behl

Silloin tällöin kirjan kansikuva riittää herättämään kiinnostuksen. Näin kävi esimerkiksi tämän Kiukkuisen apinan kohdalla. Kannen apina on niin äreä, ettei sitä voi hymyilemättä katsella.

Tarina on vieläpä erityisen sympaattinen: Simo Panssi herää eräänä näennäisen kauniina päivänä ja on auttamatta pahalla päällä. Ei auta, vaikka ystävät ja tuttavat yrittävät luetella kivoja asioita ja vaihtoehtoja kiukuttelulle: Simoa kiukuttaa silti. Lopuksi Simo toteaakin, että hänen vain täytyy olla tänään kiukkuinen, mutta se menee kyllä ohi.

Luin tämän ääneen kuopukselle, esikoisen avustuksella. Juuri lukion aloittanut esikoinen luki luonnollisesti päähenkilön repliikit, kaimoja kun ovat. Viihdyimme kirjan parissa mainiosti ja suuri kiitos kuuluu kirjan ilmeikkäälle kuvitukselle. Värien käyttö toimii loistavasti kulloisenkin tunnelman tukijana ja toisaalta sivuilla on myös tyhjää, mikä antaa lukijalle mahdollisuuden täydentää maisemia oman pään mukaan.

Kiukkuinen apina on mainio tunnetaitokirja ihan kaiken ikäisille.

Kayn poppakonstit

Adam Kay: Kayn poppakonstit
Art House 2022, 405s.
Kuvitus: Henry Paker
Suom. Ari Jaatinen

 

Kayn poppakonstit on hauskinta, mitä olen lukenut aikoihin!
Kay on koonnut yksiin kansiin lääketieteen historian, joskaan yhteen kirjaan ei luonnollisesti mahdu kuin pieni osa kaikesta siitä, mitä kaikkea (hullua) vuosituhansien aikana on keksitty ja kokeiltu.

Kirja on jaettu lukuihin, joissa käsitellään esimerkiksi aivoja, ruoansulatusta, keuhkoja, luita ja genetiikkaa. Jokaisen luvun lopusta löytyy tulevaisuutta ennustavan robotin näkemyksiä, no, lääketieteen tulevaisuudesta kyseisellä saralla, sekä jokin mielenkiintoinen entisaikojen hoito-ohje tms. Esimerkiksi jos olet ihastunut johonkuhun jonka toivoisit ihastuvan sinuun, kirjasta löytyy ohje siihen, miten näppärästi tämä tapahtuu. Tarvitset vain ihastuksesi kakkaa, vähän tulta ja sen jälkeen pitäisi vielä päästä puhaltamaan poltetusta kakasta tehty jauhe sen ihastuksen naamalle.

Kay kyllä käsittelee asioita sinänsä vakavasti, mutta kuitenkin runsaalla huumorilla höystettynä. Henry Pakerin kuvitus on aivan loistava huumorintäydentäjä ja asioiden havainnollistaja. Hihittelin ja naurahtelin tätä lukiessa aika paljon, mutta vielä enemmän kertoilin kenelle tahansa lähellä olevalle henkilölle jännittäviä faktoja, joista juuri luin "eräästä lääketieteen kirjasta".

Kayn poppakonstit sopii kaikenikäisille lääketieteestä, historiasta ja varsinkin lääketieteen historiasta kiinnostuneille lukijoille.

Kayn anatomia

Adam Kay: Kayn anatomia
Tosi hauska (ja tosi ällöttävä) kirja ihmisruumiista
Art House 2021, 394s.
Kuvitus: Henry Paker
Suom. Ari Jaatinen

 

Adam "Kohta voi vähän kirpaista" Kay on kirjoittanut aivan mainion tietokirjan ihmiskehosta! Kohderyhmänä ovat lapset ja nuoret, mutta kirja sopii mainiosti myös aikuisille.

Kay onnistuu käsittelemään ihmisen anatomian ihosta sisäelimiin, hiuksista luihin ja lihaksiin, suolistosta lisääntymiseen, elämään ja kuolemaan sekä pöpöihin alle 400 sadassa sivussa. Teksti on informatiivista ja sopivan yksityiskohtaista antaakseen paljon tietoa, mutta olematta silti kuivakkaa. Ylipäätään Kayn huumori ja kuvittaja Henry Pakerin tyyli tekevät lukemisesta hauskaa: harva tietokirja saa lapsen hykertelemään naurusta melkein joka aukeamalla ja lukemaan pätkiä ääneen. "Hyyyyiiiiii! Äiti! Kuuntele tätä!" -huudahdus olikin minulle selvä merkki siitä, mikä kirja on luettavana.

Eri osioiden lopuksi Kay vastaa muutamiin kysymyksiin, jonka jälkeen vuorossa on faktaa vai kakkaa -osio. Näiden osioiden ansioista opin, ettei viiden sekunnin sääntöä kannata noudattaa, vaan pudonnut ruoka on menetetty sillä sekunnilla, kun se koskee lattiaan/maahan sekä sen, ettei pissa oikeasti lievitä meduusan piston polttelua, vaan saattaa jopa pahentaa tilannetta.

Kirja on niin tuore, että pöpö-osuudesta löytyy tietoa myös koronaviruksesta!

Kayn anatomia vastasi (suuria) odotuksiani täydellisesti ja suosittelenkin sitä ihan kaikille viihdykettä kaipaaville. Viihtyessäsi saatat myös oppia jotakin hyödyllistä.

 

 

Kolme yövuoroa jouluun on

 

Adam Kay: Kolme yövuoroa jouluun on
Art House 2020, 130s.
Suom. Ari Jaatinen

 

Lääkäristä koomikoksi ryhtyneen Adam Kayn tuoreessa kirjassa päästään tirkistelemään lääkäreiden arkea, tällä kertaa joulunpyhinä. Juuri mikään ei poikkea tavallisesta, sillä työntekijöitä on silloinkin niukasti asiakasmäärään nähden ja työajat pääasiassa suuntaa-antavia. Mutta ainakin siellä täällä on muutama joulukoriste ja jostain saattaa kantautua jopa paikallisten lasten rouheasti esittämiä joululauluja.

Kolme yövuoroa jouluun on on ohkainen kirjanen, jonka jopa lääkärit saattavat ehtiä lukea joulun aikana. Paitsi jos ovat töissä. Kay kertoo muun muassa potilaasta, jota ambulanssin oli pitänyt odottaa viisi minuuttia, koska tämä oli halunnut pukeutua parhaimpiinsa ja pestä hampaansa ennen lähtöä (siltä varalta, että hän olisi tarvinnut tekohengitystä).

Koska Kay tosiaan erikoistui synnytyksiin ja naistentauteihin, tästäkin kirjasta löytyy ns. alapääjuttuja. Kuten sellainen, että potilaalla oli selkeästi raju hiivatulehdus, jossa oli kuitenkin epätavanomaisia kynsilakkahileitä muistuttavia asioita. (Ihan kaikki pitkulainen esineistö ei sovi masturboimiseen!) Ja sellainen tapaus, jossa potilas oppi olevansa allerginen pähkinöille myös alapäästään.

Sunnuntai, 26. joulukuuta 2004

Täydet pisteet nukutuslääkärille, jonka rintamerkissä luki "Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu".

Tämä sievä pieni kirjanen sopii mainiosti kaikille, jotka haluavat nauraa omituisille asioille. Kirjan maltillisen sivumäärän takia se ei yllä viihdyttävyydessään aivan edeltäjänsä tasolle, mutta mitäpä tuosta. Suosittelen siis lämpimästi, myös joululahjahankinnaksi!

Kay on muuten koonnut kirjansa loppuun lopputekstit, mikä on aivan mahtava idea! Toki sitä tietää, että kirjan tekemisessä on mukana muitakin kuin kirjailija, mutta eipä sitä ihmismäärää hahmota ellei asiaa avata. Kay toivoo lopputekstien yleistyvän normaaliksi käytännöksi ja minä kyllä kannatan tätä ideaa.

Kohta voi vähän kirpaista

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista
Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat
(This is Going to Hurt: Secret Diaries of a Junior Doctor, 2018)
Art House 2019, 269s.
Suom. Ari Jaatinen

Jos satut olemaan brittiläinen lääkäri (tai sairaanhoitaja) ja sinulla on siksi hyvin rajatusti vapaa-aikaa, säästän aikaasi ja totean heti alkuun, että tässäpä lukemisen arvoinen kirja! Ja vieläpä kamalan hauska! Paitsi välillä ihan kaikkea muuta kuin hauska, mutta silti sellainen, josta puhuu töissä kaikilla kahvitauoilla, joita näillä brittilääkäreillä ei kyllä edes ole.

En tiedä yhtään, kuinka eri- tai samanlaista on arki suomalaisessa sairaalassa verrattuna Iso-Britannian julkisen puolen sairaaloihin, mutta toivon että Suomessa tilanne olisi edes vähän inhimillisempi. Adam Kay irtisanoutui lääkärintoimestaan vuonna 2010, kuuden työntäyteisen vuoden jälkeen. Työajat olivat lähinnä muodollisuuksia, sillä viikossa työtunteja kertyi jopa 97. Palkassa nämä tunnit eivät toki näkyneet, vaan lääkärin todellinen tuntipalkka oli vain hitusen parempi kuin Mäkkärin rivityöntekijällä. (Käytän tässä imperfektiä, vaikka tilanne tuskin on ainakaan merkittävästi parantunut Kayn työvuosista.)

Työolosuhteet olivat periaatteessa hyvät, mutta työmäärä järkyttävän kohtuuton. Kay suuntautui synnytyksiin ja gynekologiaan, joten päiväkirjamerkinnät keskittyvät enimmäkseen näihin aiheisiin. Kaylta löytyy muuten selkeä käytännön vinkki lantionpohjan lihasten treenaamiseen kaikille, jotka eivät ole ihan varmoja, kuinka noita lihaksia olisi syytä harjoittaa:

"Kuvittele olevasi ammeessa, joka on täynnä ankeriaita, etkä tahdo yhdenkään pääsevän sisään."

Olen kärsinyt turhauttavasta lukujumista, mutta tämän kirjan hotkaisin vauhdilla. Nauroin välillä ääneen, enimmäkseen siksi että Kayn kertomat tapaukset olivat hauskoja. Tai jos eivät aina hauskoja, niin helposti ymmärrettäviä ja jossain määrin samastuttavia.

"Lauantai, 30. kesäkuuta 2007

Lehdessä oli uutinen sairaalan vahtimestarista, joka vangittiin, koska hän oli toiminut viimeiset pari vuotta valelääkärinä. Pääsin juuri sen sortin vuorosta, että jäin miettimään, pääsisinkö pälkähästä, jos teeskentelisin vahtimestaria."

Ehkä en suosittelisi tätä raskaana oleville, varsinkaan jos raskauteen liittyy jotakin ylimääräisiä riskitekijöitä, mutta noin muuten kyllä kaikille (mustankin) huumorin ystäville. Tosin sellaisen varoituksen annan kaikille, että kirjan lopussa selviää syy sille, miksi Kay lopetti lääkärinuransa, eikä se syy ole ollenkaan hauska. Mutta sentään tässä suomenkielisessä painoksessa on ikään kuin loppukevennyksenä jonkin verran ensimmäisestä painoksesta poistettuja merkintöjä, jotka hieman pehmittävät karuutta.

"Maanantai, 7. heinäkuuta 2008

Hälytys synnytyssaliin. Aviomies pelleili synnytyspallon päällä ja kaatui, halkaisten kallonsa lattiaan."

Eläintarhan hampaidenpesupäivä

Sophie Schoenwald: Eläintarhan hampaidenpesupäivä
Art House 2019, 24s.
Piirrokset: Günther Jakobs
Suom. Hanna Härtsiä

Eläintarhan johtaja on kummissaan. Kevät on kukkeimmillaan ja aurinkokin paistaa, mutta eläintarhassa ei näy ensimmäistäkään vierailijaa. Sen sijaan nenään tunkee öklöttävän tympeä haju. Sepeteus Piparminttu Siili on eläimistä ainoa, joka ei kyhjötä piilossa aitauksensa nurkassa, joten eläintarhan johtaja menee siilin juttusille. Käy ilmi, että eläintarhan haju johtuu harjaamattomista hampaista! Mitäpä muutakaan silloin on tehtävissä, kuin ryhtyä toimiin tilanteen korjaamiseksi.

Eläintarhan hampaidenpesupäivä on oiva keino saada lapsi innostumaan hampaiden pesusta, mikäli sen puuhan kanssa haasteita ylipäätään on. Kirjan höpsö tarina ja Günther Jakobsin pehmeän humoristinen kuvitus vetoavat varmasti. Kannen teksti ja hammastahnat ovat saaneet kivan kimallekuorrutuksen, joka jostain syystä jaksaa viehättää aikuisiakin.

Paljon kirjan tehosta kertoo sekin, että lukemista seuranneina parina päivänä kuopusta ei tarvinnut edes muistuttaa hampaiden pesusta!

Himo

Roald Dahl: Himo
Kertomuksia haluista ja pakkomielteistä
(Lust: Tales of Craving and Desire)
Art House 2017, 333
Suom. Tuomas Nevanlinna

Kannen kuvan ja kirjan nimen perusteella voisi helposti kuvitella, että Himo tarjoaa eroottisia tarinoita lukijan päivien piristykseksi. Mutta kun huomioi kirjailijan nimen, osaa jo odottaa näiden kymmenen novellin sisältävän jotain hieman erilaisia himoja ja pakkomielteitä.

Toki näissä novelleissa seksiäkin on, mutta mitään yksityiskohtaisia sänkykohtauksia ei kannata odottaa. Dahl on taitava tarinankertoja, joka onnistuu usein löytämään tarinoilleen yllättävän ja tavalla tai toisella hätkähdyttävän loppuratkaisun. Yksi sellainen löytyy esimerkiksi novellista Suuri vaihtokauppa. Siinä naapurinsa vaimoa sillä silmällä tiiraileva Vic päättää ehdottaa naapurilleen eräänlaista salaista parinvaihtoa. Vaimot kun tuskin innostuisivat ajatuksesta, miehet aikovat vaihtaa osia salaa. Pitkään jatkuvan huolellisen valmistautumisen jälkeen on viimein idean toteuttamisen aika ja tavallaan kaikki meneekin suunnitelmien mukaan. Mutta millaiset vaikutukset miesten yöllisellä vaihtokaupalla lopulta onkaan, se jää pitkälti lukijan mielikuvituksen varaan.

Himo tarjosi erittäin laadukkaita lukuhetkiä, taitavasti suomennettuna. Parissa novellissa seikkaili muuten Oswald-eno ja jälleen kerran tuli melkein huono omatunto, että kyseinen romaani on minulla edelleen lukematta.


---

Helmet-lukuhaaste 2018: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Elukat

Roald Dahl: Elukat
(Dirty Beasts, 1983)
Art House 2017, 55s.
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Quentin Blake

Viimeinkin Roald Dahlin ällö-kamalia elukkarunoja voi lukea myös suomeksi! Alunperin 80-luvun alussa ilmestyneen ohkaisen kirjan 9 runoa on lystikkäästi kääntänyt Tuomas Nevanlinna. En malttanut odottaa tämän kanssa, että olisin saanut kaikki lapset kuuntelemaan, vaan ahnehdin painotuoreen runokirjan ihan itsekseni.

Kuten kansikuvasta - ja Dahlin tyylistä ylipäätään - voi päätellä, runot eivät ole mitään pörröisten eläinystävien ylistystä. Sika ei kölli tyytyväisenä pahnoillaan, vaan syö isäntänsä, jotta ei itse päätyisi ruokapöytään. Krokotiili ja leijona eivät nekään jää turvallisen välimatkan päähän, vaan hotkivat kitoihinsa ties ketä. Skorpioni ujuttautuu erään lapsen peiton alle ja lentävä lehmä kakkii arvostelijan päähän.

Käännöstä jo ehdinkin kehua, mutta kyllä tämän jälkeen olisi erikoisen mielenkiintoista tutustua myös niihin alkukielisiin runoihin. Esimerkiksi Murkkukarhu-runon lellityllä pojalla tuskin alkuperäisessä runossa on pleikkaa, dronea, leijulautaa tai taulu-telkkaria. Mitähän ylellisyyksiä Dahl tähän alunperin riimitteli?

Blaken kuvitus on tietysti onnistunut, ainakin näin hänen tyylistään pitävän ihmisen näkökulmasta. Erityiskehuja annan vielä siitä, että kirjan kuvitus on värillinen.

2 x Roald Dahl

Yöpöydän kirjat -blogin Niina käynnisti vuoden alussa Roald Dahl -lukuhaasteen. Dahlin syntymästä tulee 13.9. kuluneeksi sata vuotta, joten kyllähän sitä on syytä juhlistaa.

En enää muista miten ja milloin löysin Dahlin lastenkirjat, mutta lähes kaikki olen lukenut useammin kuin kerran. Suosikkini on Matilda, sekä kirjana että henkilönä. Kaikkiaan olen blogissa esitellyt 16 Dahlin kirjaa (mikäli laskin oikein) ja vanhoja tekstejä pääsee selaamaan tästä. Tämän lukuhaasteen innoittamana ajattelin viimeinkin tutustua Dahlin aikuisille suunnattuihin teoksiin. Pari niistä löytyy omasta hyllystä (Rakkaani, kyyhkyläiseni ja Oswald-eno, sekä omaelämäkerrallinen Poika - Yksin lentoon) joten olen tyytyväinen jos ne saan syksyyn mennessä luettua.

Näin haasteen aluksi luin kuitenkin uudestaan sen ainoan bloggaamattoman (suomennetun) lastenkirjan suunnattoman suuresta krokotiilista sekä nuorille suunnatun novellikokoelman Henry Sugarin ihmeellinen tarina.

Roald Dahl: Suunnattoman Suuri Krokotiili
(The Enormous Crocodile, 1978)
WSOY 2006, 32s.
Suom. Panu Pekkanen
Kuvitus: Quentin Blake

Suunnattoman Suuri Krokotiili asuu Afrikan isoimmassa, ruskeimmassa ja liejuisimmassa joessa. Eräänä päivänä tämä ahne ja ilkeä krokotiili päättää syödä lounaaksi lapsen. Jonkun sopivan kokoisen, kivasti hampaissa raksuvan. Mieluiten vaatteineen päivineen, koska vaatteet päällä lapset maistuvat parhaalle. Lähimpään kaupunkiin on kuljettava viidakon poikki ja matkalla krokotiili onnistuu ilkeilemään Mähkö-Möhkö-virtahevolle, norsu Töttöröölle, apina haituli-Heille sekä Viipottaja-linnulle. Ja kuinka ollakaan, joka kerta kun krokotiili on lähellä saada napatuksi lapsen tai kuusi lounaakseen, joku noista ystävällisistä viidakon eläimistä paljastaa hänen aikeensa. Ei auta, vaikka krokotiili tekeytyy kookospalmuksi tai keinulaudaksi, muut eläimet huomaavat sen puuhat. Lopulta norsu Töttöröö saa tarpeekseen ja viskaa Suunnattoman Suuren Krokotiilin aurinkoon, missä se paistui tiristen kuin makkara.

Quentin Blaken hilpeä nelivärikuvitus on vähintään yhtä hauska kuin Dahlin teksti. Tekstiä kirjassa on paljon kuvakirjaksi, mutta hyvin tämän jaksoi lukea kerralla ja lapsetkin malttoivat kuunnella turhia venkoilematta. Tämä kirja on mainio tiivistelmä kaikesta siitä, mikä tekee Dahlin lastenkirjoista niin mahtavia. Tarinassa on jännitystä ja täpäriä pelastumisia, ilkeilyä ja jopa julmuuksia, mutta silti tarina on hauska. Paha saa palkkansa, eikä se jää kenellekään epäselväksi.

Roald Dahl: Henry Sugarin ihmeellinen tarina ja kuusi muuta
(The Wonderful Story of Henry Sugar, 1977)
Art House 2003, 188s.
Suom. Jaana Kapari

Henry Sugarin ihmeellinen maailma ja kuusi muuta on nuortenkirja, mutta sopii kyllä aiheidensa puolesta oikein hyvin myös aikuisille lukijoille. Kirjan seitsemässä tarinassa tutustutaan muun muassa poikaan, joka osaa puhua eläimille; pellolta löytyvään muinaisaarteeseen; erikoiseen liftariin ja Henry Sugariin, joka on valmis käyttämään vuosia saavuttaakseen kyvyn, jonka avulla voisi rikastua helposti ja nopeasti. Osa tarinoista on tositarinoita. Mildenhallin aarre on todellinen ja haluan uskoa tämän löytötarinankin täysin paikkansa pitäväksi. Onnenkantamoinen kertoo siitä, kuinka Dahl päätyi kirjailijaksi ja Lasten leikkiä taas on Dahlin ensimmäinen julkaistu teksti. Siinä Dahl kertoo lentäjänurastaan ja maahansyöksystään, jossa olisi voinut käydä todella huonosti.

No niin.
Tietysti tartuin tähän kirjaan suurin odotuksin. Osasin varautua vähän vakavampiin aiheisiin ja ehkä jopa hillitympään kerrontaan, mutta en siihen, että en tunnistaisi Dahlin ääntä juuri mistään. Tarinoissa on kyllä ajoittain sellaista Dahlille ominaista yllätyksellisyyttä, mutta - niin pahalta kuin tuntuukin sanoa näin - enemmän vähän ankean puolelle taipuvaa lakonisuutta. Tunnetasolla lähes kaikki tarinat jättivät minut kylmäksi. Ainoastaan Joutsen onnistui käymään ihon alle, minkä se kyllä tekikin ahdistavuuteen asti.

Tynkätyiset

Roald Dahl: Tynkätyiset

(The Minpins, 1991)

Art House 2015, 48s.

Kuvitus: Patrick Benson

Suom. Päivi Heinonen

Roald Dahlin Tynkätyiset valikoitui iltasaduksi minun päätöksestäni. Lapsia ei kiinnostanut yhtään tarina jostain pojasta ja puissa asuvista pikku-ukoista. En kuitenkaan antanut äänekkäiden vastalauseiden häiritä, vaan aloin lukea. Eikä kuulkaa mennyt montaa sivua, kun lapset olivat jo pelkkänä korvana ja kaikki ulinat tarinan tylsyydestä loppuivat.

Villellä on tylsää. Hän haluaisi kovasti mennä läheiseen metsään tutkimusmatkalle, mutta äiti on sen ehdottomasti kieltänyt lukemattomat kerrat. Tänään tylsyys on kuitenkin sietämätön ja Ville karkaa ikkunasta Turmiometsään, uskomatta lainkaan äitinsä tarinoita siellä asuvista verenhimoisista pedoista. Äiti on kuitenkin puhunut totta: metsään on kadonnut lukuisia ihmisiä ja siellä tosiaan hallitsee Sylkijä, kuumia savupilviä sieraimistaan sylkevä hirviö. Ville ei ehdi metsässä pitkällekään, kun tuo peto on jo hänen perässään. Ville kiipeää turvaan suureen puuhun, joka kuhisee tynkätyisiä, pieniä ihmisen kaltaisia ystävällisiä olioita. Hetken näyttää siltä ettei Ville voi koskaan palata kotiinsa, mutta neuvokas poika tekee uhkarohkean suunnitelman hirviön tuhoamiseksi.

Luimme Tynkätyiset alusta loppuun samana iltana, vaikka iltasatutuokio venyikin pitkänlaiseksi. Kolmesta lapsesta kaksi kuunteli koko sadun keskittyneesti loppuun asti, keskimmäinen nukahti kesken kaiken. Tarina on alkuun hyvin jännittävä ja pelottavakin, mutta pian käy selväksi että hyvin tässä tulee käymään. Ville ei vaikuta erityisen nokkelalta lapselta, vaan ihan tavalliselta, mikä tekee samastumisesta häneen helppoa.

Lasten mielestä Tynkätyiset oli tosi hyvä. Kuvistakin he pitivät. Minulle tämä ei edustanut Dahlia parhaimmillaan, vaan osoittautui vähän turhankin perinteiseksi saduksi. Rakastan Dahlin huumoria ja vinksahtaneita henkilöhahmoja, joita Tynkätyisissä ei kuitenkaan ollut. Patrick Bensonin kuvitus on sievää ja etenkin koko aukeaman kokoiset kuvat ilmentävät tarinan tunnelmaa mitä parhaiten. Silti huomaan nitovani Dahlin niin tiukasti Quentin Blakeen, että mieluummin olisin lukenut Blaken kuvittaman version.

Tynkätyiset on jännittävä seikkailu perinteisten satujen ystäville sekä kaikille heille, jotka pitävät silmänsä auki epätavallisille asioille.

Roald Dahl: Tautisia tarinoita & Kirahvi, kaani ja minä

Roald Dahl: Kirahvi, kaani ja minä

(The Giraffe and the Pelly and Me, 1985)

Art House 1996, n. 30s.

Tautisia tarinoita

(Revoltin Rhymes, 1982)

Art House 1996, n. 45s.

Suom. Kimmo Pietiläinen

Kuvitus Quentin Blake

Tein jokin aika sitten löytöjä Huuto.netistä. Jotenkin olen erehtynyt kuvittelemaan, että olen lukenut kaiken Roald Dahlilta suomennetun lastenkirjallisuuden, mutta eihän asia ole likimainkaan niin. Kirahvi, kaani ja minä on ollut lainassa kirjastosta joskus, mutta en ole varma olenko sitä lukenut aiemmin. Tautisia tarinoita taas oli ihan uusi tuttavuus.

Kirahvi, kaani ja minä kertoo Pikku-Ollista, joka haaveilee avaavansa karkkikaupan suljetun kiskan tilalle. Joku ehtii kuitenkin ostaa kioskitalon ennen Ollia ja perustaa taloon tikapuuttoman ikkunanpesufirman. Sattumalta Olli osuu paikalle, kun firma saa ensimmäisen toimeksiantonsa ja niin läheisen Haukivuoren herttuan kartanon pihalle ilmestyy kirahvi ja apina sekä pelikaani kuljettaen nokassaan Ollia. Eläimet pesevät ikkunoita ja Olli manageroi. Sattuu myös jännittävä välikohtaus, jonka jälkimainingeissa Ollista tulee kuin tuleekin karkkikauppias.

Tautisia tarinoita sisältää uudelleenkerrottuna kuusi klassikkosatua. Runomuotoiset versiot Tuhkimosta, Jaakosta ja pavunvarresta, Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä, Kultakutrista, Punahilkasta ja Kolmesta pienestä porsaasta eivät sovi herkille lukijoille, eivätkä ole ainakaan iltasatuainesta. Dahl revittelee holtittomasti ja niin ronskisti, että hänen versioistaan saisi mainioita splatter-leffoja! Vaikka runojen käännökset eivät kaikin paikoin ole sulavimpia mahdollisia, ihastuin suuresti Punahilkkaan, joka ei tarvitse puunhakkaajaa pelastajakseen. "Isoäidin" kiiltävään turkkiin ihastuva tyttönen nimittäin kaivaa pöksyistään pyssyn, jolla ampuu sutta päähän ja sen jälkeen Punahilkkaa ei enää näekään kuljeksimassa punaisessa hilkassaan vaan uudessa susiturkissa. Samainen tyttö rientää apuun myös tarinassa Kolme pientä porsasta, vaikka apua pyytäneen possun kohtalo onkin aika karu. Toisaalta, siannahkasalkku oli selvästi Punahilkalle mieluinen.

Jälleen kerran tykkäsin Dahlin tarinoista kovasti. Tautiset tarinat olivat piristävän kauheita, Kirahvi, kaani ja minä taas perinteisempi, mukava satu. Quentin Blaken kuvituksia täytyy kehua jälleen erikseen, ne kun luovat omanlaisensa hilpeän tunnelman.

Alkutarinoita

Rudyard Kipling: Alkutarinoita

(Just So Stories, 1902)

Art House 2013, 213s.

Suom. Jaakko Anhava

Lapsena yksi lempiohjelmistani oli Taotao, jossa äiti-panda kertoili erilaisia tarinoita siitä kuinka se-ja-se -eläin sai värinsä tai korvansa tai äänensä tai muuta vastaavaa. Edelleen tykkään vastaavista eläinsaduista, joten Rudyard Kiplingin Alkutarinoita kiinnosti kovasti. Kirjan kertomukset ovat ilmestyneet alunperin jo vuonna 1902, joten olisi aivan ymmärrettävää, mikäli kirjan tarinat olisivat vakavamielisiä ja vanhahtavia. (Koska ei ennen vanhaan kukaan ikinä nauranut millekään!) Mutta Kiplingin eläintarinat ovat edelleen viihdyttäviä ja hauskoja, kirpakoitakin.

Alkutarinoita olisi varmasti ollut hillitön ääneen luettuna! Heti ensimmäisessä tarinassa, "Miten valas sai nielunsa", kerrotaan kuinka valaan vatsaan joutunut mies "alkoi tömistää ja jymistää, rymistää ja rämistää, tanssahdella ja valssahdella, paukutta ja kalkuttaa, räiskiä ja paiskia, hyppiä ja nyppiä, hinkua ja vinkua, kiskoa ja viskoa, hakata ja nakata, loikkia ja leikkiä, hyöriä ja pyöriä ja hypellä merimiestanssia siellä, missä ei olisi pitänyt, ja Valaan tui todellakin huono olo." Ainakin meidän lapset pitävät kovasti tällaisesta rytmikkäästä ja vähän riimillisestäkin kielestä.

Sanailu on verratonta myöskin Vyötiäisten synnystä kertovassa tarinassa, jossa jaguaari yrittää pitää mielessään äidiltään oppimaa muistisääntöä siitä, kuinka toimia pyydystäessä siiliä ja kilpikonnaa. "Poikani, kun löydät Siilin, sinun pitää vierittää se veteen, niin että se oikenee, ja kun saat kiinni Kilpikonnan, sinun pitää tassuillasi kiskoa se esiin kuorestaan." Kohdatessaan siilin ja kilpikonnan jaguaari ei enää olekaan varma äitinsä antamista ohjeista, sillä siili ja kilpikonna sotkevat  kaiken: "Oletko varma, mitä äitisi sinulle sanoi? - - Ehkäpä hän sanoikin, että kun oikaiset kilpikonnan, sinun pitää kuoria se vedestä löydöllä, ja kun tassutat Siiliä, sinun pitää vierittää se kiskoonsa. - - 
- Oletko aivan varma? Ehkäpä se sanoikin, että kun vesität Siilin, sinun pitää vierittää se tassuusi, ja kun löydät Kilpikonnan, sinun pitää oikoa sitä, kunnes se kuoriutuu."

Kirjassa on mukana tarinoihin kuuluvat runot, Kiplingin itsensä piirtämät kuvat sekä kuvatekstit. Yleensä ottaen en pidä kuvateksteistä satukirjoissa, sillä ne katkaisevat ikävästi  kerronnan. Nihkeä suhtautumiseni kuitenkin muuttui, kun tajusin kuvatekstien olevan lämminhenkisiä ja tarinoivia: sellaisia keskustelunpätkiä, joita itsekin käy lasten kanssa kirjojen kuvia tutkiessa. En tullut testanneeksi kuvien toimivuutta lapsilukijoille, mutta aikuista nuo mustavalkoiset piirrokset miellyttivät kyllä kovasti.

Ylipäätään koko kirja osoittautui täydelliseksi minulle: sopivan roiseja eläintarinoita, runsasta kieltä, kivoja kuvia ja lämmin tunnelma. Ihan mainio kirja, suosittelen sekä iltasaduiksi että omaksi iloksi luettavaksi.

Annok Iplik

Roald Dahl: Annok Iplik

(Esiot Rot, 1990)

Art House 2002, 62s.

Suom. Sami Parkkinen

Annok Iplik on oikeastaan rakkauskertomus. Herra Hapuli on jo vuosia rakastanut kerrosta alempana asuvaa Rouva Hopiaa, mutta ei ole rohjennut kertoa tunteistaan. Herra Hapuli keskittyy parvekepuutarhaansa ja Rouva Hopia kasvattamaan Allu-kilpikonnastaan suurempaa. Herra Hapuli päättää avustaa Allua kasvamaan nopeammin ja punoo varsin harmittoman juonen, johon kuuluu kilpikonnankielinen loitsu, 140 erikokoista kilpikonnaa sekä kilpikonnankiikittäjä, jonka avulla voi siirrellä kilpikonnia parvekkeelta toiselle. Miehisellä logiikallaan Herra Hapuli päättelee, että kunhan Allu on saatu Rouva Hopiaa miellyttäviin mittoihin, tällä on aikaa rakastua Herra Hapuliin.

Yllättäen Herra Hapulin kosioyritykset eivät aiheuttaneet nuoremmassa pojassa samanlaista torjuvaa käytöstä kuin tytöt ja tykkääminen normaalisti saavat aikaan. Ehkäpä kilpikonnat olivat sen verran mielenkiintoisia ettei reppana hoksannut, mistä lopulta oli kyse. Verrattuna useimpiin Dahlin lastenkirjoihin Annok Iplik on hyvin kesy ja viaton, miltei vaisu. Ei tämä parasta Dahlia ole, mutta mukava satu joka tapauksessa.

Jali ja Lasihissi

Roald Dahl: Jali ja lasihissi

(Charlie and the Great Glass Elevator, 1972)

Art House 2000, 190s.

Suom. Päivi Heininen

Jalin ja suklaatehtaan jälkeen oli tietysti äärimmäisen luontevaa ottaa seuraavaksi iltasatukirjaksi tämä jatko-osa, Jali ja lasihissi. Jalin tarina jatkuukin heti siitä mihin viimeksi jäätiin, eli Jalin perheen kotoa, missä koko perhe Villi Vonkka mukaan luettuna ahtautuu lasihissiin ja aloittaa matkan suklaatehtaaseen. Ikävä kyllä matka ei sujukaan ihan mutkattomasti, vaan vahingossa lasihissi nousee aivan liian korkealle, linnunradalle asti. Siellä leijailee myös upouusi avaruushotelli, jonne Jali ja muut käyvät kurkistamassa. Avaruushotellia ei ole vielä avattu, mutta tyhjä se ei ole, sillä sen ovat vallanneet varsin karmeat matosoturit.

Kun muutamien täpärien tilanteiden jälkeen saavutaan jälleen takaisin maanpinnalle ja suklaatehtaaseen, ajaudutaankin uuden ongelman eteen. Jalin sängyssä makaavat isovanhemmat, eli kaikki muut paitsi isoisä Julius, innostuvat nimittäin aivan liikaa Villi Vonkan nuorentavista tableteista. Kaksi heistä muuttuu pikkuvauvoiksi, mutta isoäiti Joriinalle käy vielä huonommin, sillä hänestä tulee miinus.

Vauhdikasta menoa siis, välillä aika hurjaakin. Ei tämä aivan Suklaatehtaan veroinen kertomus ollut, mutta varsin mainio tarina joka tapauksessa. Poikia vähän hirvitti ne matosoturit, mutta eivät ne (onneksi!) yöunia kuitenkaan vieneet.

Iskä ja Danny

Roald Dahl: Iskä ja Danny maailmanmestari (Danny the Champion of the World)

Art House, 2000, 229s.

Suom. Päivi Heininen

Roald Dahlin lastenkirjat kestävät hyvin aikaa. Huumori on herttaisen vinksahtanutta ja Quentin Blaken kuvitus miellyttää ainakin minun silmiäni.

Iskä ja Danny maailmanmestaria en ole aikaisemmin lukenut, mutta veikkaisin että olisin pitänyt tästä kovasti jo ala-asteella. Kirja kertoo Dannysta ja hänen yksinhuoltajaisästään, jolla on salaisuus: hän on salametsästäjä. Yhdessä isä ja Danny miettivät, kuinka he voisivat pilata rikkaan ja inhottavan Victor Hazellin vuosittaiset fasaaninmetsästysjuhlat. Parhaiten se onnituisi pyydystämällä kaikki fasaanit, jolloin ei jäisi mitään metsästettävää. Mutta kuinka pyydystää 200 lintua vartijoiden huomaamatta? Danny saa ajatuksen, mutta mitenkäs sen käytännöntoteutuksen kanssa sitten käykään? No, se tietenkin selviää lukemalla.

Iskä ja Danny maailmanmestari on piristävää vaihtelua tavanomaisten satujen joukossa. Uskon, että tämä vetoaa erityisesti poikiin (ja varmaan isiin myös),  koska tässä kirjassa on vahva miestenkesken-henki. Hyvällä tavalla. Omille pojille luen tämän ehkä ensi vuonna. Tai laitan lasten isän asialle, se sopisi ehkä vielä paremmin.

Osallistun kirjalla Totally British haasteeseen, Children's Britain otsikon alla.