My Point... And I Do Have One

Ellen DeGeneres: My Point... And I Do Have One

Bantam Books 1996, 211s.

Joskus kirjan ostamiseen riittää se, että kirjailija on hauska. Tilasin tämän Ellen DeGeneresin ensimmäisen kirjan yhdellä sulavalla klikkauksella, vaivautumatta lainkaan ottamaan selvää siitä, millaisesta kirjasta on kyse. My Point... And I Do Have One on kokoelma humoristisia juttuja, joista osaa voisi luonnehtia pakinoiksi. Aiheita riittää lapsuudesta hissikäyttäytymiseen, metsästämisestä ennustajalla käyntiin.

Heti ensimmäisillä sivuilla tein seuraavan, varsin miellyttävän havainnon: Ellen DeGeneres on minulle naisversio Stephen Frysta! Tai ihan vain Stephen Frysta seuraava, jos pitäisi laittaa järjestykseen kuuluisuuksia sen mukaan, kenen puhetta mieluiten kuuntelisi. Lukiessani kuulin koko ajan DeGeneresin äänen ja näin (tai ainakin kuvittelin näkeväni) hänen ilmeensä ja eleensä. Ilmeisesti tämä oli vain hyvä juttu, sillä Goodreadsin arvosteluissa mainitaan aika usein, ettei se mikä toimii stand uppina toimi tekstinä. Mutta minusta toimi. Ehkä se vain vaatii vähän ylimääräistä kuvittelemista. Ja kyllä tämän lukeminen muistuttikin paljon enemmän stand up-keikan katsomista kuin lukemista.

Tämän kirjan kanssa oli hauskaa ja olenkin jo vilkuillut DeGeneresin muita kirjoja nettikaupassa. Ehkäpä klikkaan nekin ostoskoriin jossain vaiheessa.

Lopuksi pieni pätkä luvusta ellen's wild kingdom or... you can put high heels on a poodle, but that won't make it a hooker:

Anyway, so I'm enjoying my Mueslix (that may be an exaggeration - let's just say I was eating my Mueslix), when suddenly I hear some kind of noise. Since I'm alone in the middle of the woods, I'm a little bit scared. But I gather my courage, look up, and... Awww, how cute! Only ten feet away from where I'm sitting there's a family of deer drinking from a little, babbling brook thing (I'm not sure of the technical outdoorsy term). Just the mother, father, and two little baby deer lit by the reddish glow of the setting sun. It was so beautiful, so perfect, so wonderful, and I thought, "Oh, I wish I had a gun."

Ryöväri Hurjahanka

Otfried Preussler: Ryöväri Hurjahanka

(Der Räuber Hotzenplotz, 1962)

Weilin+Göös 1987, 124s.

Suom. Ulla Ropponen

Kuvitus: F.T. Tripp

Ryöväri Hurjahanka löytyi kirpputorilta. Jotakin nostalgisia muistoja herättävä kansi houkutteli puoleensa, eikä 0,20€ hintakaan hätistänyt pihiä ostajaa pois, joten kirja muutti meille.

Ryöväri Hurjahanka on jännittävä kertomus siitä, kuinka tuo kammottava rosvo varastaa Kasperin isoäidin musisoivan kahvimyllyn ja miten Kasperi yhdessä ystävänsä Seppelin kanssa yrittää hankkia kahvimyllyn takaisin. Kasperi on hyvin nokkela, mutta ei Hurjahankakaan tyhmä ole. Pojat jäävätkin Ryöväri Hurjahangan vangeiksi ja toisen pojista Hurjahanka vaihtaa nuuskapussiin velho Petrosilius Äksyliinin kanssa. Äksyliini on nimittäin jo pidemmän aikaa haaveillut jostakin palvelijantapaisesta, joka kuorisi tarpeeksi perunoita velhon ruokahalua tyydyttämään. Seikkailussa on mukana myös kellosammakko, joka on oikeasti jotakin ihan muuta. Niin, ja tietysti tarinalla on onnellinen loppu - kahvimyllykin pääsee takaisin oikealle omistajalleen.

Kannen perusteella kuvittelin lukeneeni/kuulleeni Ryöväri Hurjahangan joskus lapsena. Tarina ei kuitenkaan kilkuttanut mitään kelloja, joten ehkä olen tyytynyt ihailemaan pelkkää kansikuvaa. Kirja oli oikein hauska, vaikka lapsia selvästi ajoittain myös jännitti. Ryöväri Hurjahanka jäi kyllä vähän sivuhenkilöksi velho Äksyliinin saapuessa tarinaan, mutta Äksyliini olikin minusta Hurjahankaa mielenkiintoisempi hahmo.

Lapsen ajatuksia:
"Koska se Hurjahanka oli niin hassu kun se muuttu hömötiaiseksi. Tykkäsin mää siitä kirjasta. Sitten se oli kyllä hassu se kirja. Siinä on kaikki."

The Saturday Big Tent Wedding Party

Alexander McCall Smith: The Saturday Big Tent Wedding Party

(Little, Brown 2011) Abacus 2012, 248s.

Meidän kirjastossa lainat saa uusia viisi kertaa (ellei niistä ole varauksia) ja silti minulla tuli kiire tämän kirjan lukemisen kanssa. Tiukkaa se teki, mutta ehdinpäs!

Mma Ramotswe -kirjat ovat minulle ns. hyvänmielenkirjoja, rauhoittavia ja lempeitä. Pidän niiden tunnelmasta ja ajatusmaailmasta. Hötkyilemättömyydestä. Jotakin sarjan verkkaisesta temmosta kertoo sekin, että vasta nyt päästään juhlimaan Mma Makutsin ja Phuti Rhadiphutin häitä, joita on odotettu jo... niin, en edes muista, kuinka monen kirjan ajan.

Vaikka Mma Ramotswella on uusi ja hieno pakettiauto, kaipaa hän edelleen vanhaa valkoista autoaan. Mutta se on jo edesmennyt. Paitsi että eräänä päivänä Mma Ramotswe on aivan varma siitä, että vastaan tullut valkoinen pakettiauto on hänen vanha autonsa. Onko se ehkä aave? Etsivätoimisto saa tehtäväkseen selvittää, kuka on katkaissut erään karjatilallisen kahdelta eläimeltä akillesjänteet. Päänvaivaa aiheuttaa myöskin Charlie ja eräät pienet kaksoset sekä Mma Makutsin ihanat hääkengät.

The Saturday Big Tent Wedding Party on samaa laatua kuin aiemmatkin Mma Ramotswet, mikä varmasti miellyttää sarjan faneja. Seuraavankin kirjan sisällöstä annetaan jo vihjeitä: etsivätoimista tulee samaan vieraan, jonka tapaamisesta rouvat ovat vain haaveilleet. Hymyillen jään odottamaan, mitä The Limpopo Academy of Private Detection lukijoilleen tarjoaa.

Eve Ilves Espanjassa

Annika Eräpuro: Eve Ilves Espanjassa

Tammi 2012, 118s.

Kuvitus: Mika Launis

Viime kesänä vanhin poikamme, (nyt 6v.), oppi lukemaan. Kirjaimia oli toki opeteltu yhdessä jo hyvän aikaa, mutta varsinainen lukemisen hoksaaminen tapahtui ihan itsekseen. Ensin poika luki mieluiten Aku Ankkojen "äänitehosteita", mutta pikkuhiljaa lukeminen laajeni puhekupliin ja nyt luetaan jo mitä tahansa. Ainakin melkein mitä tahansa.

Jostakin syystä poikaa ei kuitenkaan kiinnosta lukea kuvakirjoja, vaan ensimmäiseksi kirjakseen hän valitsi äidin hyllystä Harry Potterin. Kyllä se lukeminen etenikin sivulle kolme, mutta sitten innostus hiipui. Täytyy silti ihailla lasta, sillä itse en edes yrittänyt lukea mitään yli 200-sivuista ennen kuin ala-asteen viimeisillä luokilla.

Tammen Keltanokka-sarja on tarkoitettu lukemisuraansa aloitteleville lapsille. Teksti on suurikokoista ja helppolukuista, pitkät ja vaikeat sanat on tavutettu. Kuviakin on mukavasti ja niitä on kiva pysähtyä tutkimaan lukemisen lomassa. Ajattelin, että ehkä tällainen kirja olisi Pottereita sopivampi ensilukemiseksi.

Eve Ilves Espanjassa on vauhdikas kertomus Even lomamatkasta, joka muuttuu rannalla lekottelusta salaisiin salapoliisihommiin. Lomakohteessa on tapahtunut ryöstöjä ja kun eräs pantteri näyttäytyy toistuvasti erivärisissä hiuksissa ja uusissa asuissa, ovat Eve ja tämän ystävä Varpunen varmoja siitä että näillä asioilla on yhteys.

Luimme tämän kirjan yhdessä pojan kanssa, vuorotellen. Tarina etenee sopivalla temmolla ja jännitys tiivistyy juuri oikealla tahdilla pienelle lukijalle. Oli ihanaa seurata vierestä, miten kappaleiden loppuessa lapsi ihan kiemurteli tuolilla, kun hänen teki mieli lukea vielä yksi kappale, jotta saisi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Minulle tuli yllätyksenä se, miten sujuvasti poika jo lukee! Ja tosiaan myös niiden vieraampien ja pitkien sanojen lukeminen sujui mainiosti tavutuksen ansiosta.

Lapsi piti kirjasta valtavasti (sisältää juonipaljastuksia!):
"Siinä oli hauskaa ku että se ei ollukaan se pantteri rosvo vaan se olikin se prinsessa Eufrasia. Se on vähän semmonen hauska lastenkirja, jossa on vaikka mitä hommaa ja sitten kun oli se Kyösti ja Costello, niin sitten se Kyösti kävi myös tuolla WC:ssä. 
Äiti, kuin se Annika Eräpuro osas kirjoittaa tän Eve Ilves Espanjassa?"

Robin Hood

John Finnemore: Robin Hood

(The Story of Robin Hood and His Merry Men, 1909)

Minerva 2012, 244s.

Suom. Lauri Lahikainen

Robin Hoodin tarina on kerrottu moneen kertaan kirjoissa ja elokuvissa. Minulle tutuimmat versiot ovat Disneyn Robin Hood sekä kirjana että animaationa sekä Mel Brooksin ohjaama komedia Robin Hood - sankarit sukkahousuissa. Kiinnostuinkin oitis tästä Finnemoren Robin Hoodin uudesta suomennoksesta, sillä halusin lukea mahdollisimman aidon version Robin Hoodin tarinasta.

Legenda Robin Hoodista on vanha. Suomentajan jälkisanoissa kerrotaan, että "ensimmäiset kirjalliset lähteet Robin Hoodista ovat 1400-luvulla muistiin merkittyjä balladeja". Finnemoren Robin Hood onkin hyvin uskollinen näille balladeille, jopa siinä määrin että jokainen luku vastaa kutakuinkin yhtä balladia. Alkuperäisteoksessa Finnemore on myös siteerannut noita vanhoja balladeja, mutta "suomennoksessa nämä runot, sikäli kun ne kuljettavat tarinaa eteenpäin, on suomennettu proosaksi ja nivottu osaksi muuta tekstiä." Minusta tämä proosaksi muuttaminen on vähän harmi, vaikka ymmärränkin että varsinkin nuoret lukijat todennäköisesti nauttivat enemmän sujuvasti etenevästä tarinasta ilman satunnaisia runonpätkiä.

Voin hyvin nähdä, mikä Robin Hoodissa vetoaa - ja on aina vedonnut - etenkin nuoriin poikiin. Robin Hood on itsevarma, taitava jousiampuja ja ainakin jossain määrin oikeudenmukainen. Minulle Robin Hood näyttäytyi kuitenkin myös riidanhaluisena uhoajana, joka lähestyi ketä tahansa tuntematonta metsässä liikkujaa isotellen ja etsien tilaisuutta päästä loistamaan jousiammuntataidoillaan. Hiukan liian monesti Robin Hood/joku hänen miehistään onnistui puijaamaan metsänvartijaa tai Nottinghamin sheriffiä valepuvuilla. Käytännössä riitti, että kasvoja ei näy, heti menivät toiset lankaan.

Minä en siis kokenut olevani sitä otollisinta yleisöä Robin Hoodin seikkailuille, mutta 6-vuotias poikani on jo kolmesti tiedustellut "Joko mää äiti nyt olen tarpeeksi vanha lukemaan tämän?". Sen verran monta ruumista kirjassa tulee vastaan, että muutama vuosi täytyy pojan vielä malttaa odottaa. Mutta varmasti odottaminen kannattaa, sillä Robin Hood on klassikko, joka ei taatusti lakkaa kiinnostamasta.

The Bedwetter

Sarah Silverman: The Bedwetter. Stories of Courage, Redemption, and Pee.

HarperCollins, It Books edition 2011, 240s.

Mitä sinulla tulee ensimmäisenä mieleen Sarah Silvermanista? Jimmy Kimmel Liven 5v-juhlajakso ja Emmy-palkittu "I'm Fucking Matt Damon"? Jep, minulla myös. :)

The Bedwetter on omaelämäkerrallinen teos, jota lukiessa vuoroin naurattaa, ällöttää ja välillä ihan aidosti itkettääkin. Silverman kertoo lapsuudenperheestään suorasukaisesti mutta lämmöllä, niin että lastaan kiroilemaan opettava isäkin saa lukijan puolelleen. Ei sillä, että kenenkään puolelle pitäisi asettua, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Kirjassa keskitytään lapsuuden ja teini-iän jälkeen Silvermanin stand-up-uran ja oman tv-sarjan, The Sarah Silverman Programin, vaiheisiin. Minä en ole kyseistä sarjaa koskaan katsonut ja kirjan perusteella sen huumori painottuu minun makuuni liian vahvasti vyötärön alapuolelle, joten taidan jatkossakin jättää väliin. (Paitsi toisaalta, jos sarjan yksi kirjoittaja on siirtynyt mitä mainioimman Parks and Recreationin tekijäkaartiin, niin ehkä tällekin pitäisi antaa mahdollisuus.)

Kirjasta jäi hivenen ristiriitainen jälkimaku. Viimeinen kolmannes, näin karkeasti arvioiden, keskittyi niin vahvasti tv-sarjan tekemiseen että suoraan sanottuna vähän pitkästyin. Mutta ensimmäiset kaksi kolmannesta luin kyllä hyvällä halulla. Silverman on virkistävän rempseä ja estoton persoona. Mikäli hitusenkaan kiinnostaa, niin kyllä tämäkin kirja kannattaa lukea.

Kirous

Hanna van der Steen: Kirous

Karisto 2012, 417s.

Sekä minä että lapset pidimme kovasti Tähtisilmät -trilogian ensimmäisestä osasta, Ennustuksesta. Saman tien aloitimme itsenäisen jatko-osan, Kirouksen. Kirouksen kansi on varsin tummanpuhuva ja lapsia vähän hirvittikin, miten pelottavaksi tarina mahtaa muodostua. Vaikka kirjassa käsitellään synkkiä ja surullisiakin aiheita, kuten kuolemaa, perussävy on kuitenkin positiivinen eikä tarina ainakaan meidän lapsille aiheuttanut painajaisia.

Kirouksen alussa Armada ja Elena viettävät loppukevättä Pernaisissa. Elena ja Orvokki pakkailevat tavaroitaan ja valmistautuvat muutenkin muuttamaan takaisin Tähtilinnan valtakuntaan. Koulua on vielä käytävä kevätlukukausi loppuun, vaikka Armadalla onkin melkoisia sopeutumisvaikeuksia suomalaiseen koulusysteemiin. Toisaalta myös koulun rehtori ja muut oppilaat (rehtorin 49 poikaa) ovat sangen omalaatuisia tapauksia. Melko pian käy ilmi, että rehtori lapsineen on myös kotoisin fantasiamaailmasta, Mustikkakedon valtakunnasta. Ilkeä Tradimento, siipikaktuskala ja Mustikkakedon valtakuntaa julmasti hallitsevan Rasvapään apuri, on langettanut poikien ylle kirouksen, jota Rexi ja pojat ovat Suomeen paenneet. On kuitenkin olemassa keino vapautua kirouksesta, vaikka helppoa se ei tulekaan olemaan.

Kirous on ennustuksen lailla vauhdikas kertomus, josta löytyy myös sopivasti jännitystä. Karkaava märrinkäinen aiheuttaa poliisioperaation, "evakkomatka" Salasaareen ei suju suunnitelmien mukaan vaan Rexin täytyy tehdä melkeinpä kierros maapallon ympäri ja valepomelssit näyttelevät nekin oman osansa seikkailussa. Pidin siitä, miten jännittävien kohtausten jälkeen tuli seesteisempiä hetkiä, jotka eivät kuitenkaan olleet pitkäveteisiä. Täytyy myös mainita, että kuolemaa käsiteltiin kauniisti ja luontevasti - siten, että lapsiakaan ei asia jäänyt vaivaamaan.

Ääneenlukiessa haastetta toivat alaviitteet, joita ei - onneksi - ollut kovin paljon, mutta jotka tuntuivat sotkevan lukemisen rytmiä. Pojan kanssa kinasteltiin muutamana iltana siitä, miten Tradimenton nimi pitäisi lausua. Poika oli vakaasti sitä mieltä, että se kuuluisi sanoa "Traadimeento" ja äiti äänsi jatkuvasti melko orjallisesti kirjoitusasun mukaan. :)

Mielenkiinnolla jäämme odottamaan ensi keväänä ilmestyvää Lumousta, joka taatusti päätyy sekin iltalukemistoomme.