Kirjeitä Tove Janssonilta

Kirjeitä Tove Janssonilta

toim. Boel Westin & Helen Svensson

(Brev från Tove Jansson, 2014)

Schildts & Söderströms 2014, 480s.

Suom. Jaana Nikula & Tuula Kojo

Bloggasin marraskuun alussa Boel Westinin kirjoittamasta Tove-elämäkerrasta, Sanat, kuvat, elämä. Tuon kirjan lukeminen oli työlästä, mutta mielenkiintoista ja aloitinkin heti perään tämän Westinin yhdessä Helen Svenssonin kanssa toimittaman kirjan lukemisen.

Kirjeitä Tove Janssonilta sisältää nimensä mukaisesti Toven kirjoittamia kirjeitä. Kirjeet kuljettavat lukijan kuuden vuosikymmenen läpi tuoden samalla Toven ajatuksineen hyvin lähelle. Tähän teokseen kootut kirjeet ovat aiemmin julkaisemattomiaja ne on kirjoitettu Toven perheelle, ystäville, rakastetuille ja työn kautta tutuiksi tulleille henkilöille. Tovehan kirjoitti kirjeitä ahkerasti koko elämänsä ajan ja piti kunnia-asianaan vastata fanikirjeisiinkin. Kirja on jaettu osiin kirjeiden vastaanottajien mukaan. Varhaisimmat kirjeet on kirjoitettu perheelle Tukholmasta vuosina 1932-1933, viimeisimmät Åke Runnquistille 1988.

Kirjeissä näkyy selvästi Toven varttuminen ja kehittyminen niin yksityishenkilönä kuin taiteilijanakin. Kaikkein eniten nautin myöhäisimmistä kirjeistä, niistä joissa Tove tuntui omaksuneen novelleistaan tutuksi tulleen kerrontatavan. Nuo kirjeet ovat tulvillaan kauniita lauseita ja tarkkoja huomioita luonnosta tai ihmisistä. Näistä kirjoista löysin sen elämänjanoisen, tunteikkaan naisen, johon tutustuin Tuula Karjalaisen Tove-elämäkerran myötä.

Vaikka pidinkin tästä kirjasta paljon, lukeminen oli jälleen takkuista. Kirjeiden taitto seuraa Sanat, kuvat, elämä -teoksen tyyliä, mikä on mielestäni kirjeille aivan liian raskas. Kun on nähnyt kuvia muutamista Toven kirjoittamista kirjeistä (kuten vaikkapa täällä), tuntuu näistä pienellä fontilla ja ahtaalla rivinvälillä kirjoitetuista teksteistä puuttuvan jotain oleellista. Koko kirjassa on vain muutamia alkuperäisten kirjeiden kuvituksia mukana, mikä on ilman muuta harmillista. Kirjeiden sisältöä ei ole kuitenkaan tätä teosta varten muokattu, paitsi muutamissa kohdissa poistamalla kovin kauas sivuraiteille kulkeutuneita jaaritteluita.

Kirjeitä Tove Janssonille on kokonaisuutena mielenkiintoinen kirja, jolle olisi ollut eduksi tulla painetuksi ilmavammin ja värikkäämmin, enemmän Toven alkuperäisten kirjeiden näköisenä.

Prinssi ja Betty

P.G. Wodehouse: Prinssi ja Betty

(The Prince and Betty, 1912)

Otava 1952, 197s.

Suom. ?

P.G. Wodehouse muistetaan parhaiten Jeeves-tarinoistaan, mutta mies ehti urallaan kirjoittaa koko joukon muitakin romaaneja ja novelleja. Prinssi ja Betty on kirjoittajalleen tyypillinen koominen kertomus, jossa ympäri käydään ja yhteen tullaan - kunhan on ensin kohellettu sitä sun tätä.

Betty on juuri saapunut vierailulle ystävänsä luokse, kun hän saa sähkeen isäpuoleltaan. Sähkeessä kehotetaan sanoja säätelemättä Bettyä matkustamaan ilman minkäänlaisia viivytyksiä pienelle Mervon saarelle, minne isäpuoli on juuri perustanut kasinon. Mervo on entinen kuningaskunta, jonka edellinen prinssi avioitui englantilaisnaisen kanssa ja ehti saada jälkeläisenkin ennen äkillistä kuolemaansa. Bettyn isäpuoli, herra Scobell, oivaltaa, että kasino saisi lisää mainosta mikäli tuo unohdetun prinssin poika tuotaisiin Mervoon ja maa julistettaisiin jälleen kuningaskunnaksi. Toki tuoreen prinssin avioituminen toisi vielä enemmän hyvää julkisuutta!

Tarina oli varsin oivallista viihdettä. Minulle Wodehouse onkin vähän kuin Anni Polvan miespuolinen vastine: jo alussa lukijalle on selvää, ketkä päätyvät yhteen. Ainoastaan matkalle osuvat hidasteet voivat hiukan yllättää.

Prinssin ja Bettyn suomennos on melko huvittava. Teksti on paikoin kankeaa ja luulen tämän johtuvan siitä, että käännöksessä on yritetty jäljitellä Wodehousen omintakeista kieltä. Osin voi kyllä olla kyse puhtaasti anglismeistakin, kuten useamman kerran toistuvassa rakenteessa "Miksi hän lähti täten?", "Hän ei saattanut antaa Bettyn mennä täten." Olisikin mahtavaa, jos Wodehousen tuotantoa julkaistaisiin uudestaan, tarkistetuin suomennoksin. Monia muinoin suomennetuista teoksista ei tahdo enää löytyä kirjastoistakaan, joten luulisi uusien painoksien tekevän kauppansa.

Kadrin päiväkirja

Silvia Rannamaa: Kadrin päiväkirja

(Kadri, 1959)

Savukeidas 2014, 199s.

Suom. Anniina Ljokkoi

Kadrin päiväkirjasta kiinnostuin Saran bloggauksen myötä. En ole hetkeen lukenut tyttökirjoja ja Virolainen tyttökirjaklassikko kuulosti houkuttelevan erilaiselta. Tai ehkä ei erilaiselta, sillä Kadrin päiväkirja on rakenteeltaan ja asetelmaltaan hyvin perinteinen tyttökirja, mutta tapahtumien sijoittuminen sodan jälkeiseen Neuvosto-Tallinnaan on toki erikoista.

Kirjan  alussa 12-vuotias Kadri makaa sairaalassa toipumassa onnettomuudesta. Sairaalassa on tylsää ja ajankuluksi tyttö päättää alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Kadri asuu ankeassa kellariasunnossa motkottavan mumminsa kanssa ja haaveilee sotavuosina kadonneen isänsä palaavan ja järjestävän elämän paremmaksi. Koulussa Kadri ei pärjää kovin hyvin, eikä ystäviäkään oikein ole. Eipä sillä, ei Kadri haluaisikaan viedä ketään kodin kurjuutta todistamaan.

Kukapa olisi uskonut, että sairaala-aika muuttaisi Kadrin elämän tyystin toisenlaiseksi? Siellä hän nimittäin tutustuu ystävälliseen kirjailijattareen, jolta Kadri oppii uudenlaisen asenteen sekä itseensä että muihin. Kun Kadri pitkän kuntoutusjakson jälkeen palaa kouluun, hän on kuin eri ihminen. Ja tietenkin, tyttökirjojen tapaan, luvassa on vielä suurempiakin yllätyksiä ja se onnellinen loppu.

Minua vaivaa ärsyttävä lukujumi. Olen aloittanut vaikka kuinka monta kirjaa, mutta mikään ei tunnu oikein kunnolla vievän mukanaan. Kadrin päiväkirjaakin luin sivumäärään nähden pitkään. Tarina oli sympaattinen ja pidin siitä, että kirja sijoittuu juuri sodan jälkeiseen Viroon. Suomentajan kirjoittamat jälkisanat avaavat varmasti tarinan erikoisuuksia etenkin niille nuorille lukijoille, jotka eivät ole kovin hyvin perillä Viron lähimenneisyydestä. Kirjan loppuun on lisätty myös sanasto, vaikka useimmat käsitteet avautuvat mielestäni tarpeeksi hyvin jo itse tekstissä. Sen sijaan kirjaan lisätyt julisteet tuntuivat aika turhilta, vaikka mielenkiintoisia olivatkin. Etenkin julisteiden kuvatekstit katkaisivat häiritsevästi itse tarinan, enkä minä ainakaan osaa olla lukematta tekstejä sitä mukaa kuin ne eteen tulevat. Erikoinen ratkaisu siis, eikä minusta aivan toimiva, mutta eipä niillä kokonaisuuteen onneksi kovin suurta vaikutusta ollut.

Kadrin päiväkirja oli helppoa luettavaa ja uskon sen kiinnostavan muitakin tyttökirjojen ystäviä.

The Hippopotamus

Stephen Fry: The Hippopotamus

Arrow Books 2011 (1994), 400s.

Äänikirja: 9h 1min

Vajaa kuukausi sitten kuuntelin äänikirjana The Fry Chroniclesin käsitöitä tehdessä. Joululahjoja työstäessä on jälleen tullut kuunneltua kirjaa, edelleen Stephen Fryta, mutta tällä kertaa fiktiota. Kuuntelutapa oli sama kuin viimeksikin: kuuntelin koko kirjan ja lueskelin paperiversiota aina välillä.

Ted Lennox Wallace on entinen menestynyt runoilija, nyt myös entinen teatterikriitikko. Elämä murjoo (varsin epämiellyttävää) miestä, mutta seikkailu odottaa. Ted törmää baarissa kummityttöönsä, nyt jo aikuiseen Janeen. Jane kutsuu Tedin luokseen ja kertoo sairastavansa parantumatonta leukemiaa. Tai näin lääkärit ovat sanoneet, Jane itse tietää kokeneensa ihmeparantumisen. Jane palkkaa Tedin suorittamaan tutkimuksia Norfolkissa Tedin vanhan koulutoverin kartanossa. Mitä tarkalleen ottaen Tedin pitäisi tutkia, on arvoitus, mutta tutkimusten edistymisestä Jane haluaa kuulla kirjeitse mahdollisimman tarkasti. Kartanoon ilmaantuu lukuisia muitakin vieraita, jotka kaikki tuntuvat tietävän jotakin merkillistä, josta Tedillä ei ole aavistustakaan. Jotenkin kaikkien huomio tuntuu kääntyvän isäntäperheen 16-vuotiaaseen poikaan, Davidiin, joka on myös Tedin kummipoika.

The Hippopotamus oli odotuksiani parempi kirja. Tarina on arvoituksellinen, omituinen, hauska ja paikoin ällöttävä. Kartano monine vieraineen tuo mieleen P.G. Wodehousen tarinat, sillä koheltamista, käytävillä hiippailua ja ruokapöytäkeskusteluja ei tästä kirjasta puutu. Tarina etenee pääasiassa pitkien ja rönsyilevien kirjeiden muodossa. Useimmiten kirjoittajana on Ted, mutta välillä vuorossa on Janen tai jonkun talossa vieraana olevan ihmisen kirje. Äänikirjan osalta täytyy erikseen kiittää Fryn eläytymistä eri rooleihin: äänestä tunnisti hyvin helposti, kuka milloinkin on kertojavuorossa.

Tavallaan kirjan juoni etenee hitaasti, mutta minä en ehtinyt pitkästyä hetkeksikään. Päinvastoin, The Hippopotamus oli niitä kirjoja, joista ei olisi halunnut pitää taukoja ollenkaan.  The Hippopotamus on myös suomennettu nimellä Virtahepo, mikäli käännetty kirja kiinnostaa enemmän.

PS: The Fry Chronicles-postauksessani mainitsin kirjoittaneeni fanikirjeen Frylle. Voitte varmasti kuvitella, miten valtavasti ilahduin saadessani vastauskirjeen! :)

Hiroshiman kukat

Edita Morris: Hiroshiman kukat

WSOY 1962, 170s.

Suom. Juhani Jaskari

Yritin ehtiä blogata tämän kirjan Ihmisiä sodassa -haasteeseen, mutta aika loppui kesken. Ehdin kyllä lukea, mutta bloggaamisesta ei tahdo tulla mitään.

Olen lukenut Hiroshiman kukat ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja teki niin suuren vaikutuksen, että hain heti kirjastosta myös jatko-osan, Hiroshiman kylvö. Senkin muistan, että kun kirjasta piti kirjoittaa aine, minä valitsin aiheeksi kertojan pikkusiskon, Ohatsun, kohtalon. Nyt kirjaa lukiessa Ohatsun tarina tuntui paljon vähemmän dramaattiselta kuin tuolloin.

Hiroshiman kukat sijoittuu Hiroshiman kaupunkiin, 14 vuotta atomipommin jälkeen. Juka-san päättää hankkia perheelleen hiukan lisätuloja majoittamalla kotiinsa amerikkalaisen miehen, joka on työasioissa Japanissa. Sam-san näkee Hiroshiman aivan eri valossa kuin paikalliset asukkaat, mikä on sekä virkistävää, että ahdistavaa. Samille pommi on muinainen asia, paikalliset taas tietävät, että pommi jätti jälkeensä pysyviä, tuskallisia jälkiä. Se tuhosi paljon muutakin kuin rakennuksia, puhumattakaan yli sadasta tuhannesta kuolonuhrista.

Juka-sanin kuvankaunis pikkusisko, Ohatsu, on hauras 17-vuotias tyttö, joka haaveilee suuresta rakkaudesta. Sellainen onkin jo löytynyt, mutta avioliiton solmiminen ei käykään niin vaivattomasti kuin rakastuneet luulevat. Jukan aviomies, Fumio, nukkuu yhä useammin yönsä työpaikallaan. Ei ylitöiden vuoksi, vaan siksi ettei hän enää pysty hoitamaan aviomiehen velvollisuuksia vaimoaan kohtaan. Hän alkaa pyörtyillä ja lopulta Jukan ja Fumion on pakko suostua uskomaan, ettei kyseessä olekaan vaaraton auringonpistos, vaan säteilysairaus, johon ei ole parannuskeinoa.

Edita Morris oli amerikanruotsalainen kirjailija, joka perusti miehensä kanssa Hiroshimaan hoivakodin atomipommin uhreille. Ei siis ole ihme, että tämän kirjan tunnelma on läpeensä japanilainen ja kaikin puolin aidon tuntuinen, sillä Morris näki hyvin läheltä atomipommin jättämät jäljet. Vaikka kirjan suomennos on vanhahtava, pienen totuttelun jälkeen kieli alkoi tuntua ihan luontevalta. Ehkä vanhahtavuus myös sopi hyvin kirjan tunnelmaan.

Hiroshiman kukat oli tälläkin lukukerralla puhutteleva kokemus. Jatko-osa löytyy sekin omasta hyllystä, joten voi olla että luen senkin pian uudestaan.

Leppoisa opas huusholliin

Saara Henriksson & Aino-Maija Leinonen: Leppoisa opas huusholliin

Into 2014, 190s.

Luin kesällä Anne te Velde-Luoman kirjan Kaaoksen kesyttäjä, jonka innoittamana olen onnistunut vähentämään taloutemme tavaramäärää. Edelleen meillä on melkein kaikkea liikaa, eikä siivousinnostusta ole riittänyt aivan tarpeeksi, joten kaipasin hiukan lisäinspiraatiota. Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen tuore Leppoisa opas huusholliin, jonka kansitekstissä lupaillaan seuraavaa: "Ryhdy siivouskapinaan! Unohda viikkosiivous ja solahda arjen virtaan, jossa paikat pysyvät kunnossa siinä sivussa" tuntui täydelliseltä motivaattorilta. Tämähän kuulostaa jo melkeinpä liian hyvältä ollakseen totta, mutta kaikki vinkit sujuvaan kodinhoitoon ovat tervetulleita.

Minusta tämä teos ei kuitenkaan onnistu lunastamaan kannessa annettua lupausta. Toki jo esipuheessa todetaan, että kirja on suunnattu erityisesti kaupungissa asuville lapsiperheille, joiden aikuiset ovat kodin ulkopuolella töissä, mikä ei päde meidän talouteen, mutta silti kyseenalaistan kirjan leppoisuuden.  Kuten Kaaoksen kesyttäjässä, tässäkin kirjassa painotetaan ylimääräisestä tavarasta luopumista. Kun tavaraa on vähemmän, koti on helpompi pitää siistinä. Siivous ei myöskään vaadi kaapillista erilaisia pesuaineita ja välineitä, vaan jo parilla pesuaineella pääsee pitkälle. (Tässä asiassa olen muuten pihiyttäni ollut jo oikeilla linjoilla: minulla on käytössä vessanpesuaine, etikka ja astianpesuaine. Ne ovat riittäneet ihan hyvin.) Tekemättömiä kotitöitä ei kannata jättää odottelemaan "oikeaa aikaa", sillä sellaista tuskin tulee. Ja harva kotihomma ylipäätään vaatii kovin paljoa aikaa, mikäli askareet tekee tehokkaasti, eikä unohdu sivuraiteille.

Kirjasta löytyy paljon käytännön vinkkejä ja niksejä siivoukseen kylpyhuoneen siivoamisesta, roskien lajitteluun, viikon ruokalistan suunnitteluun ja kahvinkeittimen puhdistamiseen. Olen siivoushommissa toisinaan aika niuho ja innoissani hinkkasin hellasta pinttynyttä likaa sokeripaloilla kirjan vinkin mukaan. 45 minuutin jälkeen tajusin, että moisessa touhussa ei ole kyllä leppoisuuden häivääkään ja lopetin. Tietysti siisteyden ylläpito on huomattavasti helpompaa silloin, kun koti on ensin siivottu perusteellisesti, mutta joku raja.

Sen lisäksi, että kirjan neuvoissa oli mielestäni leppoisuuden vastaisesti liikaa tuollaisia sokeripalan tapaisia pikkunäperrysvinkkejä, en myöskään löytänyt sitä perusajatusta jonka avulla arki rullaisi omalla painollaan. Varmasti tässä suhteessa odotinkin liikoja, koska eiväthän ne pyykit peseydy itsekseen eikä ruoka tekeydy ajatuksen voimalla. Edelleen minun on aivan itse tehtävä nuokin hommat, mutta ehkä vähitellen uskon, ettei niiden tekemiseen ole mitään vippaskonsteja.

Vaikka Leppoisa opas huusholliin ei ollutkaan nimensä veroinen, siitä löytyy kuitenkin runsaasti niitä käytännöllisiä siivousvinkkejä. Niuho minussa rakastaa sokeripaloja ja muita pikkunipotusniksejä, joten siinä mielessä kirja oli joka tapauksessa hyödyllinen. Eniten pidin siitä kohdasta, missä todettiin että kodin siisteystaso kannattaa valita sen siisteydestä eniten niuhottavan mukaan, koska silloin säästytään monilta turhilta kiistoilta.

Lastenvaunut rullaavat

Hanna Forssell: Lastenvaunut rullaavat

SKS 2014, 137s.

Yllättävän mielenkiintoinen tietokirjan aihe on kuulkaas lastenvaunut. Voisi kuvitella, että lastenvaunuja käsittelevä kirja olisi lähinnä kuvateos lastenvaunujen ja -rattaiden evoluutiosta, mutta Hanna Forssell näyttää toteen sen, että kyllä lastenvaunuista riittää kerrottavaa muutenkin.

Ensimmäiset lastenvaunut ilmaantuivat suuriin kaupunkeihin niinkin varhain kuin 1600-luvulla. Nämä vaunut olivat kuitenkin yksittäistapauksia ja vasta 1800-luvun alussa alkoi Euroopassa varsinainen lastenvaunujen valmistus. Nämä vaunut olivat koripunosvaunuja, jotka olivat kauniita, mutta eivät hirveän käteviä ulkona liikkumiseen.

Lastenvaunut olivat vielä sata vuotta sitten ylellisyystuote, joihin oli varaa vain murto-osalla väestöstä. Monenlaisia vaunuja nikkaroitiinkin itse ja maaseudulla lapsia nukutettiin pitkään pärekoreissa, joita oli suhteellisen helppo kanniskella huoneesta toiseen ja sisältä ulos. Saattoipa korin ripustaa puuhunkin, jolloin isommat sisarukset pystyivät liekuttamaan vauvan uneen.

Tätä kirjaa oli mukava lueskella pienissä pätkissä, pysähtyä tunnelmoimaan kuvien parissa ja tulipa samalla opittuakin jotakin. Minä en esimerkiksi tiennyt, että Heteka valmisti sänkyjen lisäksi myös lastenvaunuja, ikään kuin luontaisena jatkumona. Sitäkään en ollut tajunnut, että sateenvarjorattaiden nimi tulee niiden sateenvarjomaisesta kokoontaittumisesta. Olen tähän asti luullut, että sateenvarjorattaat ja matkarattaat ovat aivan eri asia…

No, tavallaan tämän kirjan lukeminen olisi voinut aiheuttaa syyllistymistä. Minulla on kolme lasta ja olen lykkinyt heitä vaunuissa/rattaissa, joihin olen käyttänyt yhteensä 20€. En siis todellakaan kuulu niihin vanhempiin, jotka ovat viettäneet tunti tolkulla erilaisia vaunuvertailuja tutkien ja punniten vaunujen tärkeimpiä ominaisuuksia. En kyllä montaa hetkeä jaksanut potea huonoa omatuntoa, sillä vaunut (kuten "vauvavarustelu" muutenkaan) eivät tietenkään ole minkäänlainen rakkauden tai välittämisen mittari.